Tirana, Albania

Albaniaan pääseminen ei ole naapurivaltioistakaan erityisen helppoa, sillä raideliikennettä maahan ei ole ja tietkin taitaa olla sen verran huonossa kunnossa, ettei oikein mitkään bussiyhtiöt liikennöi maahan.Löydettiin kuitenkin jo Budvassa tapa, jolla päästäisiin helpoiten Budvasta Tiranaan, Albanian pääkaupunkiin. Surffailtiin netissä ja yritettiin aika epätoivoisinakin löytää reittiä ja pääsyä maahan. Suunnitelmien muuttaminen taas ei tuntunut erityisen mieluisalta, kun jo nyt oli jäänyt näkemättä joitain paikkoja, joihin olisin halunnut mennä. Lopulta silmiin osui, että yksi Budvassa oleva hostelli tekee kuljetusmatkoja päivittäin Tiranaan. Laitettiin sähköpostia hostelille, että sovittaisiinko mukaan ja nopeasti saatiin myöntävä vastaus. Meidän tuli vain ilmoittaa majoituspaikkamme, niin meidät tultaisiin noutamaan seuraavana aamuna.Matkaa muutamia tunteja ja hintaa oli 35€/hlö. Suuri hinta jos kaikkiin aiempiin ja tuleviin julkisiin liikenteisiin vertaa, mutta edullinen hinta siihen, että ylipäänsä päästiin haluaamme kohteeseen. Oltiin liikkellä seitsemän paikkaisella henkilöautolla ja kuski kävi noutamassa meidän hotellilta sovittuna aikana. Auton oli joutunut jättää vähän kauemmas, sillä kuski ei ollut aivan varma meidän osoitteesta. Mies nosti meidän molempien rinkat harteilleen ja käski meidän seurata häntä. Vähän matkan päässä odotti auto ja muut matkustajat. Meidän lisäksi Tiranaan oli matkaamassa kanadalainen mies ja singaporelainen nuori opiskelijatyttö, joka kärsi elämänsä ensimmäistä ja kamalinta krapulaa.

budvaaaa (10) budvaaaa (11)

Aika kului tosi nopeasti, sillä montenegrolainen kuski oli todella puhelias ja kyseli kaikilta vuorollaan erilaisia kysymyksiä kotimaihimme liittyen. Arvatakkin saattaa muun maalaiset tiesivät Suomesta vain sen, että täällä on aina kylmä tai vähintään viileä ja että suomalaiset juovat paljon. Hienoin kuva ihmisillä Suomesta ja suomalaisista.Singaporelaisen pahoinvointisuus osoittautui jossain vaiheessa matkaa niin huonoksi, että päätettiin pitää tauko. Lähdettiin koko porukan voimin kahville. Oli kiva saada aamukahvia, vaikka yhtä paljon kyllä toivoi että olisi nopeasti perillä Tiranassa. Kun oltiin hörpitty kahvimme ja singaporelainen tyttö oli koonnut itsensä, yllätyimme kun kuskimme maksoi yksin koko laskumme. Mulle on aina vähän kiusallista, jos olen jossain reissussa ja joku paikallinen maksaa laskut. Eri asia on jos toinen haluaa tarjota jotain, mutta se että itse tilaa haluamaansa ja toinen maksaa rahoistaa, on aina yhtä kiusallista.

Montenegrolla ja Albaanialla on yhteinen rajavartiosto, mikä helpotti aika kivasti rajan ylittämistä. Muualla kun on sitä ”välimaata” sen pari sataa metriä ja joutuu aina näyttämään passit ylityskohdissa kahteen kertaan, niin tällä kerralla päästiin edes vähän helpommalla. En muuten tiedä miksei näin voisi olla vähän useammissakin paikoissa.

Rajalla sattui vähän yllättävä tilanne, kun kuskimme pyysi meiltä jokaiselta rajalla yhdet eurot. Ajattelin aluksi, että maksetaan varmaan jostain viisumin tapaisesta maahantulosta tai vastaavasta. Kuski selitti kuitenkin nopeasti, että jos suostumaan maksamaan ne eurot, niin meidän matkatavaroita ja autoa ei tutkita. Tuntui uskomattomalta, että näin helposti Euroopassa pystyi lahjoa virkamiehiä. Vielä kun muisti, että oli EU:n jäsenvaltion rajavartioston alueella asia tuntui uskomattomalta.
Kun vartiosto oli saanut meiltä 5€, saatiin jatkaa matkaa muiden autojen kurvaillessa tunnin kestävään tsekkaukseen. Heti Albanian rajan puolella tie oli täynnä kerjääviä ihmisiä. Olin lukenut niistä jo etukäteen ja olihan se aika pysäyttävää, kun kädet olisi työnnetty ikkunasta sisälle asti, mikäli ikkunat vain olisi ollut auki. Aluksi mietti, että mitähän sitä onkaan vielä vastassa, mutta lopputulos olis kuitenkin se, että kerjääjät katosivat nopeasti tietä edetessä ja Tiranan kaupungissa heitä oli vain yksittäin.

Oltiin puoliltapäivin Tiranassa perillä ja suunnattiin ensimmäisenä singaporelaisen kanssa johonkin kahvilaan/ravintolaan, jotta saataisiin netti ja voitaisiin tehdä huonevaraus. Tän jälkeen meidän tiet erosivat, sillä lähdettiin aivan eri puolille kaupunkia.
Tehtiin varaus pieneen perhe-hostelliin, jota ylläpiti vanha pariskunta. Huoneemme oli tosi siisti, samoin meidän kylpyhuone, ja sisustuksesta tuli ainakin omaan mieleen mummola. Talo oli kaksikerroksinen ja huoneita ei ollut kuin muutama. Talo oli todella rauhallinen ja samoin paikka sijainniltaan. Kaduilta ei kuulunut juuri lainkaan minäänlaisia ääniä sisälle.
Meillä ei ollut minkäänlaisia odotuksia kaupungin suhteen ja niin oli helppo lähteä vain kävelemään jonnekin. Ennen lähtöä piti kuitenkin katsoa vähän tarkemmin maamerkit, että osaisi sitten myöhemmin takaisin majoitukseemme. Kun kaduilla ei ole minkäänlaisia opasteita saati kadunnimiä, niin suunnistaminen on aina vähän hankalampaa.
Tiranassa oli aivan uskomattomat säät ja lämpötila kohosi kokoajan vain korkeammaksi. Oltiin viime päivät oltu rantakaupungissa ja maattu päivät rannalla, ja näin sai nopeasti huomata että miljöö oli vaihtunut automatkan jälkeen aivan täysin. Tirana ei ollut mitenkään äärettömän ruma paikka, mihin olin etukäteen varautunut. Kaupukia kunnostettiin ympäriinsä ja paljon oli rakennettu myös uusia, hienoja, korkeita rakennuksia. Tietenkin kaupungista näkyi kuitenkin maan köyhyys. Monet paikat olivat rempallaan tai kokonaan hajalla. Vieressä saattoi olla täysin uusi ja moderni rakennus, ja vanhat rakennukset silti hajoamispisteessä.
Julkiset rakennukset ja seinät olivat aika hyvin tagattuja tai erilaisten graffitien peitossa. Kun käveltiin yhdessä puistossa, katselin pidemmälle eteenpäin ja ajattelin aluksi että nyt kyllä nään jotain pahasti väärin. Luulin näkeväni heartagrammin, mutta en kuitenkaan voinut uskoa näkeväni sitä kun ajattelin missä oikein olin. Kuitenkin kun kävelimme lähemmäs kohdetta en voinut olla enää uskomatta silmiäni, sillä samaan seinään oli spreyattu myös ”Ville Valo”.
Vaikka emme tieneet Tiranasta kaupunkina mitään, niin päivän siellä sai nopeasti kulumaan katselemalla vain kaikkea uutta. Meidän oli tarkoitus viipyä pääkaupungissa vain päivä ja suunnata heti seuraavana päivänä upeisiin merenrantakaupunkeihin, joita olin ihaillut jo kotoa käsin. Vielä illalla emme olleet aivan varmoja lähtisimmekö Vloreen vai Sarandeen. Emme tehneet etukäteen minkäänlaisia majoitusvarauksia, sillä pääseminen jompaan kumpaan rantakaupunkiin oli vielä kysymysmerkki. Päätimme selvittää asian seuraavana päivänä. Ajattelimme, että meillä on hyvin aikaa käytettävissä eikä vielä minkäänlaisia kiireitä seuraaville siirroille.
 Olisin todella iloinen ja tyytyväinen, jos en joutusi nyt kirjoittamaan mitään seuraavista riveistä ja saisin puolestaan kirjoittaa niistä Albanian upeista rantakaupungeista. En kuitenkaan voi jakaa näitä upeuksia, sillä emme koskaan päässeet kokemaan niitä.
Kirjauduimme aamulla ulos hostellista ja suuntasimme keskustassa sijaitsevaan pieneen bussiyhtiön myyntikonttoriin. Olimme katselleet paikkaa edellisenä päivänä ja huomanneet, että kyseinen firma järjesti matkoja naapurivaltioihin. Päätimme käydä kysymässä neuvoa kuinka pääsisimme Vloreen. Naisvirkailija neuvoi meille epämääräisesti bussin, jolla pääsisimme määränpäähämme. Tiesimme, että matka tulisi taittaa paikallisbussilla ja olimme vain tyytyväisiä, sillä tiesimme että bussiliput olisivat ainakin lähes ilmaisia. Lähdimme naisen opasteiden mukaiselle paikalle, mutta mitään bussia ei näkynyt missään ja paikalliset bussikuskit eivät edes ymmärtäneet mistä oikein puhuimme. Nämä kuskit ajoivat sisäisiäbusseja ja päätelmämme mukaan emme niillä ainakaan pääsisi useiden kymmenien kilometrien päähän.
Päätimme kysyä neuvoa paikallisilta, mutta aina tilanteet päätyivät kahteen seuraavista vaihtoehdoista. Joko meitä melkein juostiin karkuun tai sitten pysähtynyt ihminen ei puhunut sanaakaan englantia. Epäilin ettei ruotsista tai saksasta ole sen suurempaa apua ja seuraavana yhteisenä kielenä yritimme käyttää elekieltä. Tämäkään ei toiminut tai osa tajusi mitä me ajoimme takaa, mutta heidän kielitaitonsa ei riittäänyt vastauksen antamiseen.
Lopulta meidät neuvottiin nousemaan bussiin ja matkaamaan toiselle bussipysäkille, josta bussi lähti Vloreen. Tässä vaiheessa melkein tuuletimme ja hyppäsimme paikallisbussiin ostaen lipunmyyjältä kertaliput. Kertalipunhinta oli 5-10senttiä, joten ainakin Tiranassa on edullista matkustaa julkisilla. Hetkeä myöhemmin jäimme bussista pois kun saimme merkin. Olimme keskellä jotain markkina-aluetta ja ihmisiä vilisi ympärillä. Olo ei tuntunut erityisen turvatulta, sillä jokainen pällisteli meitä pitkään ja alue näytti täysin erilaiselta kun pari kilometriä aiemmat. Hökkeliasutuksia ja ränsistyneitä kerrostaloja. Luultavasti sitä todellisempaa Albaniaa… Ei tehnyt mieli avata laukkua yhtään, sillä sellainen määrä silmäpareja pyöri ympärillä. Kamera pysyi visusti laukussa, sillä en tiedä miten siihen olisi reakoitu, jos olisin yhtäkkiä alkanut kuvata näkemääni.
Yritimme kysyä uudelleen neuvoja lähtevästä bussista. Kukaan ei ymmärtänyt sanaakaan mitä puhuimme, mutta kaikki puhuivat meille kyllä mielellään albaniaa tai kieltä jota en todellakaan tunnista, saati puhu. Pällistelimme ympärillemme ja yritimme bongailla bussia. Mietimme kuinka vaikeaa oikeasti yhden bussin löytäminen voi olla.Pyörimme ympyrää ja lähi kortteleita päätymättä mihinkään. Olimme toivottomia ja emme tieneet mihin oikein meidän tulisi mennä.
Lopulta päätimme hypätä uudestaan bussiin, ostaa uuden kertaliput ja mennä takaisin lähtöpisteeseen. Uusinta yritys toivoen parempaa lopputulosta. Kyselimme neuvoja toivoen, että edes jonkun kanssa löytyisi yhteinen kieli. Otimme paperin ja kynän avuksi. Työnpuolesta vaihtoehtoiset kommunikaatiomenetelmät on tuttuja, mutta tässä vaiheessa niistäkään ei ollut apua. Hetken päästä kuljimme katua paperilappu kourassa johon oli piirretty linja-auto Vlore kylttien kanssa. (Näin jälkeenpäin ehkä hieman hävettää) Emme kuitenkaa saaneet keneltäkään vastausta. Välillä meitä yritettiin opastaa, mutta saimme jokaiselta neuvojalta eri ohjeistuksen.
En muista koska edellisen kerran olisi ollut yhtä toivoton olo. Vähitellen alkoi iskeä kasvoille se, ettemme luultavasti koskaan pääsisi määränpäähämme. Päätimme luopua suunnitelmasta, sillä muussa tapauksessa kulkisimme rinkat selässä vielä illallakin. Aikaa oli kulunut reippaasti ja uusi suunnitelma olisi mukava saada keksityksi mahdollisimman pian. Suuntasimme aamun ensimmäiselle pisteelle, eli matkakonttoriin. Päätimme valita heidän bussitarjonnasta seuraavan kohteemme ja päädyimme Pristinaan. Kohde oli listallamme, muttei kyllä aivan vielä tässä vaiheessa. Matkalipulle tuli hintaa 10€/hlö ja jälleen sai muistutuksen siitä, että julkisilla matkustaminen on hyvin edullista.
Bussin lähtöön oli muutama tunti ja ehdimme hyvin käydä ostamassa eväitä ennen lähtöä. Päätimme käydä vielä kahvilla ennen lähtöä, sillä emme olleet aivan varmoja kuinka kauan matkaan menisi aikaa. Jos kirjoitin aikaisemmin siitä miten oman olon tekee epämukavaksi se, että joku paikallinen tarjoaa sinulle syömiset/juomiset, niin en tiedä oliko tilanne paljoa parempi, kun istuimme kahvilassa ja laskimme kahvirahojamme. Olimme menneet sekaisin kertyneiden kolikoiden kanssa ja kahvilanpitäjä huomautti ettei kaikki antamamme rahat olleet paikallista valuuttaa. Oho, olimme kaivamassa lisää rahaa, kun meidän käskettiin unohtamaan puuttuvat rahat. Onko okei maksaa köyhässä valtiossa kahvilalaskusta vain osa? Yritimme jättää tippejä niillä rahoilla, joiden uskoimme olevan paikallista valuuttaa. Emme olleet enää yhtää varmoja mitä olimme tekemässä ja ehkä ihan hyvä, että Albania sai jäädä ja matka jatkua…
6tirana (22)

Bussimatkalla maisemat olivat upeat. Tuijottelin koko matkan ikkunasta ulos ja mietin, kuinka voisin matkustaa noissa maisemissa vaikka kuinka pitkään… Vaikkei Albaniasta saanutkaan ihan sitä kaikkea irti mitä olisi halunnut, niin vierailu valtiossa oli kaikin puolin mielenkiintoinen ja ennen kaikkea mieleenpainuva. Ehkä joskus tulevaisuudessa tuoltakin näkee hieman enemmän, kuin sen pienen osan Tiranaa.

-A

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply