Browsing Tag

Karibian risteily

St Lucia – The land, the people, the light

Olin lukenut ennen Karibian risteilyämme paljon St Lucian saaresta. Olin ihaillut kuvia sen kauniista luonnosta, Piton-vuorista, vesiputouksista ja La Soufrieren tulivuoresta. Saari kuulosti aivan trooppiselta paratiisilta enkä malttanut odottaa, että pääsen kiertelemään pitkin sen kaunista luontoa.

Vaan yhtä asiaa en ollut ottanut huomioon. Välimatkoja. Vuoristoisen saaren serpentiiniteillä ei kuljettaisikaan ihan tuossa tuokiossa nähtävyydeltä toiselle, vaan saaren pohjoisosaan saapuvalta laivalta olisi monen tunnin ajomatka keskemmäs saarta, jossa muun muassa se tulivuori sijaitsee. Matkustusajan lisäksi matkustushinnat tärkeimmille nähtävyyksille olivat hieman liikaa meille, joten jouduimme pistämään suunnitelmat uusiksi.

Ja siellä me sitten seisoimme saaren pääkaupungin Castriesin satamassa punomassa plan B:tä. Oviaukosta näki, miten trooppinen sadekuuro piiskasi sunnuntaisin hiljaisena pysyttelevää pääkaupunkia, jossa ei muutenkaan ole turisteille juuri mitään. Castries toimiikin yleensä vain läpikulkupaikkana kun risteilyturistit suuntaavat kohti St Lucian tarjoamia seikkailuja.

Meidän seikkailuksi osoittautui paikallisen bussin etsiminen. Päätimme lähteä pohjoiseen kohti Gros Isletiä ja Pigeon Islandia. Innokkaat myyntimiehet olisivat heittäneet meidät satamasta haluamaamme paikkaan, mutta me halusimme kokeilla paikallista meininkiä ja astuimme hiljaisen Castriesin kaduille etsimään bussipysäkkiä. Sade oli lakannut ja kostea ilma tuoksui raikkaalle. Välillä saattoi joku viemäri vähän tuoksahtaa.

Kysyimme neuvoa paikallisilta ja löysimme lopulta tiemme pääteasemalle, jolta bussi lähtisi kohti Gros Isletiä. Viimeisin meitä neuvonut paikallinen oli vetänyt jotain muutakin kuin raikasta Karibian ilmaa ja oli melko epäilyttävä näky päässä seisovine silmineen, mutta niin hänkin vain neuvoi meidät ystävällisesti oikeaan bussiin. Laukuista pidimme kuitenkin vaistomaisesti hieman tiukemmin kiinni, etenkin kun pääteaseman ympäristö oli muutenkin hieman luotaantyöntävän näköistä aluetta.

Bussissa oli vielä tilaa meille ja kun se saatiin täyteen, sai matka alkaa. Siellä me nökötimme kylki kyljessä paikallisten asukkaiden kanssa ja nousimme tarpeen vaatiessa ulos minibussista, jos joku takapenkkiläinen halusi poistua. Homma toimi näppärästi niin, että kuskille huudettiin kun haluttiin jäädä pois, bussi pysähtyi ja poistujalle annettiin tilaa astumalla ulos bussista ja takaisin sisään, kun kaikki halukkaat olivat jääneet pois. Maksu kuskille ja heippa! Kaikki olivat ystävällisiä ja kokemus oli oikein mukava. Oli hauska körötellä paikallisbussilla vähän pidemmän aikaa, vähän ahtaammin, mutta paljon edullisemmin, kuin suhata taksilla suoraan kohteeseen.

Matkalla katselimme vehreää maisemaa ja muistelin netistä etukäteen lukemiani faktoja saaresta. St Lucia on vuoristoisempi kuin muut Karibian saaret, minkä takia siellä sataa enemmän kuin muualla Karibialla. Sateet taas näkyvät vehreytenä, kaikkialla on vihreää kasvillisuutta, eksoottisia kukkia ja saaren keskellä on sademetsiä. Metsissä kasvaa muun muassa jättiläissaniaisia ja orkideoita.

Saarella kasvaa myös paljon banaaneja ja ne ovatkin saaren tärkein vientituote. Vuonna 1993 banaanin maailmanmarkkinoiden hinta romahti, mikä aiheutti levottomuuksia St Lucian saarella. Vuonna 2002 taasen trooppinen myrsky tuhosi puolet banaanisadosta, mikä oli kova kolaus maan taloudelle. Saarella on myrskynnyt myös vuosina 2007 ja 2010 kun hurrikaanit Dean ja Vincent aiheuttivat tuhoa.

St Lucia on ollut erittäin haluttu saari aina sen löytämisestä eli 1500-luvulta alkaen. Saari vaihtoi omistajaa toistakymmentä kertaa ennen kuin se itsenäistyi vuonna 1979. Virallinen kieli on englanti, mutta saarella puhutaan myös ranskaan ja englantiin pohjautuvaa patoisin kieltä. Valuutta on Itä-Karibian dollari, mutta myös USA:n dollarit käyvät.

St Lucian kaunis sinisävytteinen lippu kätkee sisäänsä monta merkitystä. Sininen väri edustaa taivasta ja merta, keltainen aurinkoa ja vaurautta ja musta sekä valkoinen rodullista harmoniaa. Kolmion muoto edustaa saaren symboleita Piton-vuoria.

Perillä Gros Isletissä katselimme ympärillemme ja lähdimme kävelemään kohti rantaa. Paikallisten asutukset olivat värikkäitä, hieman ränsistyneitä ja koiria oli joka pihassa. Lapset leikkivät meressä, ranta oli roskainen ja yleinen fiilis paikallisten keskellä oli mukavan rauhaisa. Leppoisa sunnuntai.

Lähdimme kävelemään rantaa pitkin kohti Pigeon Islandia, joka kohosi korkeuksiin rannan päässä. Matkaa olisi hieman, mutta eihän meillä ole mikään kiire. Mikäs tässä on rannalla kävellessä. Kolmiomaiset Piton-vuoret olivat kauniita ja aurinko kuivatti sateen jäljet.

Ajauduimme yleiseltä rannalta hotellien hyvin hoidetuille rannoille. Kontrasti oli huikea, missään ei näkynyt roskan roskaa. Rannat, ravintolat ja hotellirakennukset olivat kuin paratiisista ja muistelin lukeneeni jostain St Lucian olevan häämatkalaisten suosiossa. Kyllähän täällä kelpaa makoilla hemmoteltavana kun puitteet näyttävät olevan moitteettomat.

Kävelimme kaikessa rauhassa rantaa pitkin kun yhtäkkiä tiemme oli tukossa ja seisoimme kapean kanavan rannalla. Missään ei ollut siltaa, jota pitkin pääsisimme ylittämään veden ja ihmettelimme hetken mitä nyt pitäisi tehdä. Pian paikalla oli kuitenkin joku ystävällinen herra, joka tilasi urpoille turisteille kuljetusveneen. Kulman takaa kiersi kiikkerä kumivene jonka kyytiin meidät ohjattiin, istahdimme sen huterille reunoille, vene ajoi lyhyen matkan vastarannalle, kuljettaja toivotti hyvää päivänjatkoa ja siinä me seisoimme pöllämystyneinä ihmettelemässä mitä juuri äsken tapahtui. Se oli aika pelottava vene, onneksi matka oli superlyhyt.

Kun olimme kävelleet rannan päähän, yritimme istua rantabaariin oluelle. Meille kerrottiin kuitenkin ystävällisesti, että koska emme ole hotellin asukkaita, emme oikeastaan saisi olla täällä. Hupsis, ja me olimme taivaltaneet kaikessa rauhassa koko hotellialueen halki. Aivan rannan päädystä Pigeon Islandin kupeesta löytyisi kuitenkin yleinen baari, josta saa myös pientä purtavaa. Me suuntasimme sinne.

St Lucialla syödään hiilihydraattipitoista ruokaa, mikä näkyi tässäkin annoksessa.

Tilasimme päivän annoksen paikallista sapuskaa sekä paikalliset Piton-oluet. Herkuttelimme ne kaikessa rauhassa puisen pöydän äärellä ja nautimme elämästä. Päätimme ettemme jatka enää tutustumaan Pigeon Islandiin, vaikka sielläkin olisi kai ollut vielä jotain nähtävää. Me olimme kuitenkin nähneet jo paljon ja olimme valmiit suuntaamaan kohti Castriesia ja laivaamme.

Halusimme kuitenkin käydä vielä näköalapaikalla ja teimme taksikuskin kanssa diilin. Kuski ajoi meidät näköalapaikalle, jossa ihastelimme huikeita maisemia yli Castriesin. Kun olimme kuvanneet maisemaa tarpeeksi, vei samainen kuski meidät takaisin kaupunkiin, jonka satamakojuista ostimme matkamuistot ja astelimme sitten takaisin laivaan. Kannelta näimme vielä Piton-vuoret mereltä päin, ja vaikka saaren keskiosissa sijaitsevat nähtävyydet jäivät meiltä tällä kertaa väliin, onnistui St Lucia vakuuttamaan meidät kauneudellaan.

Barbados

Kun risteilyaluksemme saapui Barbadokselle, olivat odotukset saarta kohtaan korkealla. Olinhan lukenut saaren olevan yksi läntisen maailman varakkaimmista maista heti Yhdysvaltojen ja Kanadan jälkeen. Saaren pääkaupunki Bridgetown on suurempi kuin muiden Karibian saarten pääkaupungit ja sen on kehuttu olevan moderni ja toimiva kaupunki.

Bridgetownista löytyy toimivat maakaasu- ja sähköverkot, Internet-kahviloita, langattomia nettipalveluita ja maailman puhtaimmaksi väitettyä hanavettä. Karibian itäisimmän saaren ilman sanotaan olevan raikkainta koko maailmassa ja tuleehan Barbadokselta myös poptähti Rihanna. Tämän täytyy olla hieno paikka.

Ihan niin ihana trooppinen nykyaikainen paratiisi Barbados ei ollut kuin minkälaiseksi olin sen kuvitellut. Bridgetown oli toki iso, mutta melko rähjäinen. Kaupungin vierestä löytyvä ranta oli kaunis, mutta hieman likainen. Ilma ei ollut erityisen raikasta, uskovaiset pitivät kovaäänistä kokoustaan kaupungin aukiolla ja eräs nainen ryöstettiin silmiemme edessä keskellä kirkasta päivää. Rihannaakaan ei näkynyt (mikä pettymys, haha!).

Oli saarella kuitenkin paljon hyvääkin ja positiiviset muistot siitä jäi ihan ehdottomasti. Näimme kaupungin keskellä virtaavassa joessa pari isoa kilpikonnaa, se kaupungin ranta oli tosiaan ihan kaunis kunhan katsoi oikeaan suuntaan, vähän kauempaa löytyi vielä upeampi ranta ja Karibian vanhin yhä toiminnassa oleva rommitehdas oli ihan huikea!

Palataan niihin kuitenkin kohta, kunhan olen ensin kertonut hieman mielenkiintoisia faktoja Barbadoksesta. Saaren nimi tulee sanasta barbudos, joka tarkoittaa parrakasta (bearded). Ei tiedetä tuleeko nimitys saaren partamaiset juuret omaavasta viikunapuusta, saaren parrakkaista alkuasukkaista, Conchita Wurstista (no haha, huono..) vai mistä ihmeestä.

Barbadoksen motto on Pride and Industry ja barbadoslaiset ovat erittäin ylpeitä Rihannan menestymisestä maailmalla. Saarella vietetäänkin Rihanna-päivää tähden syntymäpäivänä 20. helmikuuta.

Me oletimme joka paikassa soitettavan Rihannan musiikkia, mutta olimme väärässä. Emme nähneet mitään Rihannaan viittaavaa oikeastaan missään muualla kuin rommitehtaassa, jonka oppaalla oli joitain samoja kasvonpiirteitä kuin Rihannalla.

Barbados sijaitsee hieman sivussa muista Karibian saarista. Yli 95 prosenttia sen väestöstä on afrikkalaisperäisiä ja mulatteja. Saarella on nähtävissä paljon brittivaikutteita, kuten vasemmanpuoleinen liikenne, tapa juoda iltapäiväteetä ja lukuisia anglikaanikirkkoja. Saaren HIV-tilanne on huonompi kuin Karibialla keskimäärin.

Barbados on ollut OECD:n mustalla listalla yhteistyöhaluttomana veroparatiisina. Suurin osa maan tuloista tulee turismista, mutta myös pankkitoiminta ja talouspalvelut ovat tärkeitä. Merkittävimmät luonnonvarat ovat öljy, kala ja maakaasu. Barbadoksella on ollut rajakiistoja niin Venezuelan kuin Trinidad & Tobagonkin kanssa.

Suuri osa Barbadoksen luonnonvaraisista kasveista ja eläimistä on joutunut väistymään sokeriviljelmien tieltä. Vuonna 1985 saarelle perustettiin luonnonsuojelualue, jossa asuu muun muassa vihermarakatteja ja hiilikilpikonnia. Saarella on myös kahdeksan eri lepakkolajia ja viheltäviä sammakoita. Kilpikonnia on paljon, kuten mekin saimme huomata, ja osa niistä on todella kesyjä.

Barbadoksen merkittävimmät vientituotteet ovat sokeri, melassi ja rommi. Maailman vanhin yhä toiminnassa oleva rommitehdas nimeltään Mount Gay Rum sijaitsee Barbadoksella lähellä Bridgetownia. Hanavesi on juomakelpoista ja saarella syödään paljon kalaa, muttei juurikaan punaista lihaa. Barbadoksen kansallisruoka coocoo on maissijauhoista ja okrasta tehty muhennos, jonka kanssa tarjoillaan usein, ylläri ylläri, paistettua kalaa. Paikallinen olut on nimeltään Banks ja se on oikein kelpo kamaa.

Me suuntasimme tosiaan heti saarelle päästyämme kohti Bridgetownia. Kävelymatka satamasta kaupunkiin oli lyhyehkö ja näimme sen varrella ränsistyneitä katukojuja, kaunista merimaisemaa ja rumia rakennuksia. Itse kaupungissa oli täysi hulina päällä, olihan lauantai. Uskovaiset pitivät kokousta aukiolla ja mikrofoniin kailotettu saarna raikui pitkin kaupunkia. Kadut täyttyivät ihmisistä.

Me kiertelimme hetken Bridgetownin katuja ja istahdimme sitten kaupungin halki virtaavan Constitution Riverin eli Careenagen varrelle maistamaan paikallista olutta ja miettimään päivän suunnitelmaa. Päätimme suunnata kaupungin vierestä aukeavalle rannalle, jolla kävelimme tovin jos toisenkin. Sieltä suuntasimme takaisin kaupunkiin, jossa jatkoimme kiertelyä.

Kilpikonna! Henkka ehti juuri napata kuvan ennen kuin se sukelsi takaisin pinnan alle.

Päätimme lähteä tutustumaan Mount Gay Rum -rommitehtaaseen, mutta ennen sitä pitäisi syödä jotakin. Istahdimme taas joen varrelle erään yläkerran ravintolan terassille ja tilasimme pientä purtavaa. Katselimme kaupungin vilinää ja bongailimme joessa polskuttelevia kilpikonnia.

Yhtäkkiä joen toisella puolella alkoi tapahtua, kun eräs nainen ryöstettiin ihan tuosta vain siinä keskellä katua. Ryöstäjä pinkoi täyttä vauhtia pakoon, ja vaikka parikin miestä yritti taklata hänet, pääsi pitkäkyntinen katoamaan nurkan taakse. Hetken päästä poliisit saapuivat paikalle ja episodin jälkeen pidimme laukuistamme kiinni entistä tiukemmin.

Kun lounas oli nautittu otimme taksin rommitehtaalle. Kirjoitan Mount Gay Rum -tehtaasta myöhemmin oman postauksen (postaus löytyy täältä), mutta voin kertoa jo nyt, että paikka on todellakin käymisen arvoinen. Opastettu kierros tehtaassa on mielenkiintoinen, myymälästä löytyy tuliaisia ja halpaa rommia, rommibaarissa on viihtyisä terassi ja kierroksella jaetut maistiaiset tekevät hyvin kauppansa.

Palatessamme takaisin alkuun kierroksen päätteeksi, muistutti opas pariinkin otteeseen, että pitäkäähän sitten kaiteesta kiinni. Tästä lienee muutamakin hölmö turisti kompastunut alas rommihiprakassaan. Me kävimme katsomassa vielä tehtaan vierestä löytynyttä rantaa, nappasimme sieltä iskälle matkamuistokiven ja suuntasimme sitten kohti sataman vieressä sijaitsevaa Pelican Craft Centeriä.

Pelican Craft Center on useista pikkutaloista koostuva söpö ostosmesta, jossa myydään paikallista käsityötä. Paikka on siisti ja sen päädystä löytyy kiva baari, johon jätimme miehet oluelle ja lähdimme anopin kanssa kiertelemään kauppoja.

Paikka oli menossa jo kiinni ja vain muutama koju oli enää auki. Ostin yhdestä törkyhintaisen maalatun kiven ja liityimme sitten miesten seuraan oluelle. Tovin päästä suuntasimme takaisin laivaan ja totesimme taas yhden antoisan ja erilaisen saaripäivän olevan ohi.

Ei näkynyt Rihannaa, mutta matkamaskottimme Lasse löysi satamasta hemaisevan naisen, jonka kanssa vietti lyhyen lomaromanssin. Smurffiina kuului eräälle turistipariskunnalle, jolta kävimme kysymässä, saisimmeko ottaa kuvan heidän matkamaskotistaan meidän Lassen kanssa, ja pian Henkka ja turistimies asettelivat pehmoleluja sopivaan asentoon kukkaruukun tai jonkun sen tapaisen multaan.

Henkka räpsi kuvia onnesta soikeana olevasta Lassesta ja tämän heilasta, ja niin saimme hauskan muiston tästäkin hetkestä. Hauskaa että muutkin raahaavat maskotteja ympäri maailmaa. Onko teillä muuten matkamaskotteja vai olemmeko me ainoita urpoja pehmoleluleikkiemme kanssa? Muistelisin ainakin yhden lukijan kertoneen omasta matkamaskotistaan. Kuinka yleistä tämä on? Lisää Lassen matkasta voi lukea täältä.

Grenada – Island of Spice, osa 2

Viime Grenada-postauksessa kerroin saaren värikkäästä historiasta, sen kauniista ja hedelmällisestä luonnosta sekä köyhästä hurrikaanien runtelemasta saaresta, jolta muuttaa koko ajan enemmän väkeä pois kuin mitä saarelle muutetaan. En osannut odottaa Grenadalta juuri mitään sinne astuessani, mutta kun laiva lipui illalla ulos satamasta, olin montaa kokemusta rikkaampi, maailmani oli avartunut huimasti ja olin ihastunut tuohon pieneen monimuotoiseen saareen. Grenada-päivä oli täynnä huikeita hetkiä.

Aamu valkeni trooppisen kosteana ja kuumana. Astelimme ulos laivasta ja otimme suunnaksi sataman vieressä sijaitsevan Fort George -linnoituksen. Kiipesimme paahtavassa kuumuudessa linnoitukselle ja olimme aivan läkähtyneitä jo siinä vaiheessa. Voiko tässä kuumuudessa tehdä mitään? Mistä saamme lisää vettä?

Kuumuudesta huolimatta Fort George oli vaikuttava ilmestys. Hieman jo ränsistynyt linnoitus esitteli meille upeita maisemia sekä merelle että saaren pääkaupunkiin St.George’siin. Korkealta näki koko lahdenpoukaman, sen värikkäät talot ja kaupungin takana kohoavat vehreät vuoret. Kaunis paikka, eikä merelle aukeava näkymä ollut yhtään sen hullumpi.

Jo satamassa vilkkaat myyntimiehet yrittivät myydä meille saarikierroksia ja niiden tyrkytys jatkui linnoituksellakin. Hinta vaan oli pienentynyt sataman hinnoista, ja alunperinkin edulliselta kuulostava kierros alkoi vaikuttaa kiinnostavalta. Tässä helteessä emme kovin pitkälle kävelisi ja ikkunat auki huristava yksityiskyyti pitkin saaren parhaita nähtävyyksiä paikallisen oppaan kanssa kuulosti juuri siltä mitä haluaisimme nyt tehdä.

Opas kierrättäisi autokuskinsa kanssa meitä neljää omassa minibussissamme pitkin saarta ja kävisimme ainakin Annandale-vesiputoksilla, Grand Anse Beachilla, maustekaupassa ja jos haluaisimme, voisivat he viedä meidät jonnekin muuallekin. Pyysimme päästä käymään myös toisella keskempänä saarta sijaitsevalla korkeammalla näköalapaikalla ja niin diili oli sovittu.

Devil ja hänen punainen paholaisensa.

Skandaaliksi ristimämme oppaamme Kendal ja hänen uskollinen autokuskinsa Devil (Devon) neuvoivat meidät ensin läheiseen baariin, josta tilasimme kylmät limut. Banaanifanta maistui aivan taivaalliselta ja pöydästä löytynyt suolapurkki tuli myös käyttöön, sillä tukala helle oli vienyt meiltä jo kaikki mehut. Nuolimme suolaa kämmenselältä, joimme loppuun limumme ja lähdimme matkaan.

Skandaali kertoi meille matkan aikana saaresta, esitteli meille pääkaupunki St. George’sia ajaessamme sen halki kohti viidakkoa ja kävi nappaamassa matkalla puista ja pensaista meille haisteltavaa ja maisteltavaa. Limen lehti tuoksui uskomattoman hyvälle ja joku herneen makuinen kasvi maistui, no, herneelle.

Skandaali puskassa.

Tien vieressä oli pieniä maustekojuja ja yhden niistä pihaan Devil parkkeerasi minibussimme. Tämän pitäjät ovat varmaan oppaidemme kavereita. Astuimme sisään kauppaan, jossa myyjä esitteli meille mausteitaan. Saimme tuoksutella värikkäitä mausteita ja tottakai ostimme myös kotiin vietäväksi hieman mausteita ja paikallista kaakaota.

Ja matka jatkuu pitkin mutkittelevia vuoristoteitä. Seuraava pysähdys oli Annandale Falls. Ihailimme kaunista vesiputousta ja odottelimme, josko paikalliset rämäpäät esittäisivät hyppelyshownsa. Lähdimme kuitenkin jatkamaan matkaamme ennen kuin tyypit kiipeilivät vesiputouksella ja hyppelivät sieltä alas. Näimme tämän kuitenkin kaukaa ja aika hurjalta se näytti. Minä en uskaltaisi.

Apinat syövät viidakossa banaania.

Olimme jo palaamassa autolle kun Skandaali vihelsi meille hieman ylempänä menevältä polulta. Tulkaa tänne katsomaan! Kiersimme viidakkopolkua ja oppaamme esitteli meille saaren upeaa luontoa. Tuossa kasvaa ananas, tästä kimpusta tulee banaaneita ja tämä tässä on pieni lisko, joka puree minua niin maan perkaleesti, mutta ei se haittaa, sillä pitäähän minun esitellä myös eläimiämme turisteille.

Auts.

Ananas

Banaanit kasvaa väärinpäin.

Tyyppi repi kasvin ainoan banaaninupun irti esitelläkseen sen sisältöä meille. Niin ei olisi varmaan saanut tehdä..


Skandaali nappasi myös tämän kauniin kukan anopille, ja meidän kauhistuessa viidakkoa tuhoavan oppaamme käytöstä hän totesi vain, että ei hätää, meillä näitä riittää! Okei sitten, mutta kun kaikkialla on kylttejä, joissa lukee ettei mihinkään saisi koskea..

Vietettyämme vesiputouksella ja sitä ympäröivässä sademetsässä tovin jos toisenkin jatkoimme taas matkaa. Kävimme toisella upealla näköalapaikalla, josta näimme maisemia aina merelle asti. Alhaalla laidunsi lehmiä ja vuohia ja kukkulan laella sijaitsivat sekä nais- että miesvankilat. Kuskimme Devil tokaisi, että vangeilla on tässä maassa kauneimmat maisemat ikkunasta ulos katsoessa. Vaan mistä Devil sen tiesi..?

Koko päivän kestänyt tukala kuumuus alkoi hieman hellittää tuulenpuuskien tieltä ja taivaalle ilmestyneet pilvet helpottivat hikistä oloamme. Seuraavaksi kävisimme katsomassa miltä näyttää Grand Anse Beach ja sitten useita tunteja kestänyt kierroksemme alkaisi olla ohi.

Meillä ei ollut rantavermeitä mukana ja taivaskin alkoi täyttyä uhkaavan tummista pilvistä, joten kävimme vain kävelemässä pitkin rantaa ja tutustuimme sen vieressä oleviin myyntikojuihin. Kaikki saarella myytävä tavara oli hieman kulahtanutta, taatusti paikallista ja siitä oli luettavissa saaren köyhyys. Ostimme täältäkin kuitenkin jääkaappimagneetin ja minulle pienen matkamuiston työpaikan ikkunalaudalle, vaikkemme meinanneet löytää huonosta valikoimasta mieleisiämme. Mausteet sen sijaan olivat upeita, niitä kannattaa ostaa mukaan.

Sovimme että oppaamme jättäisivät meidät St George’siin johonkin mukavaan rantabaariin, ja niin ajoimme rannalta kohti saaren pääkaupunkia. Juuri kun pääsimme autoon alkoi sataa ja raikastava vesisade oli jotain, mitä todella kaipasimme kuuman päivän päätteeksi. Ah miten ihanaa kun helle helpottaa hetkeksi.

Skandaali vei meidät tietenkin jonkun ystävänsä baariin, joka ei ollut sisustukseltaan muuten kummoinen, mutta sen pinkki vessa oli uskomattoman söpö. Miesten vessa oli samanlainen mutta sininen. Ja pääasia eli drinkit maistuivat hyvälle. Minä join paikallisen rommidrinkin, jonka päälle oli ripoteltu muskottipähkinäraastetta, ja muut ottivat oluet. Kylläpä maistui hyvältä tapahtumarikkaan saarikierroksen jälkeen. Siinä me istuimme ja kävimme läpi kaikkea sitä, mitä olimme juuri nähneet ja kokeneet. Hieno päivä.

Minä ja Henkka jatkoimme baarista laivaan myöhäiselle lounaalle. Appiukko sen sijaan alkoi kaivata parturia ja tokihan Skandaalilta löytyi myös parturiystävä, jonka luokse oppaamme vei appivanhempani. Appiukon hiukset saatiin leikattua ja pienen kaupunkikierroksen jälkeen appivanhemmatkin palasivat laivalle. Minä olin viettämättä sillä aikaa ”Singing in the rain” -hetkeä kannella ja olin ihan mielettömän onnellinen. Grenada, olit ihana!

”I’m singing in the rain..”

Grenada – Island of Spice, osa 1

Grenadalla on vierailemistamme saarista ehdottomasti värikkäin historia. Tein ennen matkaa esitelehtisen Karibian risteilyymme kuuluvista saarista, jonka annoimme appivanhemmilleni matkan alussa, jotta hekin pääsevät tutustumaan yllätysmatkan kohteisiimme hieman etukäteen. Kaikista saarista tuli noin pari sivua tekstiä, joistain ei sitäkään, mutta Grenadasta olisi saanut tehtyä vaikka kokonaan oman esitteen. Saarella on ehtinyt tapahtua niin paljon, että jouduin karsimaan tietoa melko rankalla kädellä, jotta esite olisi edes jotenkin luettavissa ilman että siihen pitäisi varata monta päivää.

Grenadalla me myös teimme ja näimme tosi paljon. Ehkä enemmän kuin millään muulla saarella. Niinpä kuvia ja tarinoita on enemmän kuin yhden postauksen tarpeiksi, joten jaoin suosiolla Grenada-jutut kahteen postaukseen. Muuten tästä tulisi romaani.

Aloitetaan Grenadan historialla. Kaikki alkoi kun Kristoffer Kolumbus löysi saaren vuonna 1498. Tai no, olihan saari toki ennen sitäkin olemassa, mutta tuolloin se sai Kolumbukselta nimen Grenada. Kolumbusta ei vissiin paljon kiinnostanut koko saari, sillä hän ei edes astunut maihin. Tyyppi meni vaan ohi ja päätti, että tuon saaren nimi on Grenada. Alkuperäisasukkaat karibit mahtoivat olla hieman ihmeissään, sillä he olivat kutsuneet saarta nimellä Camerhogue.

Grenada kuitenkin vahvistui saaren nimeksi ja kohta britit kiinnostuivat siitä yrittäen vallata saaren. Vaan sepä ei ollutkaan ihan niin helppoa, sillä saaren alkuperäisasukkaat karibit olivat hyvin sitkeää porukkaa. He taistelivat vastaan ja tekivät mieluummin itsemurhan hyppäämällä mereen kuin alistuivat siirtomaavallan alle.

Seuraavaksi oli Ranskan vuoro yrittää. Ranskalaiset keskittivät voimansa hyvin ja onnistuivat valtamaan saaren itselleen vuonna 1649. He pitivät sitä hallussaan aina seitsenvuotiseen sotaan eli suureen siirtomaasotaan asti. Ranskalaiset aloittivat saarella sokerintuotannon Afrikasta tuodun orjatyövoiman avulla ja pian alkuperäiskansa karibit oli tuhottu kokonaan. Saaren nykyisistä asukkaista 82 prosenttia on afrikkalaisten orjien jälkeläisiä ja niin ranskalais- kuin afrikkalaisvaikutteet näkyvät saarella edelleen.

Vuonna 1763 saaren omistajuus siirtyi briteille seitsenvuotisen sodan seurauksena. Saari kuului briteille aina Grenadan itsenäistymiseen asti, joka tapahtui Eric Gairyn johdolla vuonna 1974.

Kohta alkoi kuitenkin taas tapahtua kun vasemmistolaiset halusivat valtaan. Maurice Bishopin johtama New Jewel Movement teki vallankaappauksen. Vallankumoushallituksen poliittinen ideologia perustui marxismi-leniniläisyyteen ja valtiolla oli hyvin lämpimät suhteet Kuubaan ja Neuvostoliittoon.

Grenadalle rakennettiin lentokenttää, josta epäiltiin tulevan valmistuttuaan kuubalais-neuvostoliittolainen lentotukikohta, mikä ei kuulostanut kovin kivalta USA:n mielestä. Tapahtui vielä kaksi vallankaappausta kunnes Yhdysvallat puuttui peliin. Ensin Bernard Coard syrjäytti Bishopin verisessä vallankaappauksessa, jossa Bishop lopulta teloitettiin. Sen jälkeen puolustusvoimien johtaja taasen syrjäytti Coardin ja maahan astui voimaan sotilashallitus. Hallitus määräsi maahan ulkonaliikkumiskiellon. Sitä uhmaavat oli määrä teloittaa heti.

Kodeissaan peloissaan piileskelevien kansalaisten avuksi tuli kuitenkin pian Yhdysvallat, joka sai apua muun muassa Barbadokselta ja Jamaikalta. Operaatio Urgent Fury, jossa USA miehitti Grenadan, oli Yhdysvaltojen suurin hyökkäys heti Vietnamin sodan jälkeen. Melkoinen härdelli siis.

USA koki kovaa vastarintaa, mutta miesylivoima oli niin suuri Yhdysvaltojen eduksi, että vasemmistolaiset joutuivat perääntymään viidakon syövereihin. Miehitys oli nopeasti tehty ja suurin osa saaren asukkaista hyväksyi sen. Grenadalta löytyy edelleen seinä, jossa lukee ”Thank you USA” muistoksi hurjasta ajasta ja sen loppumisesta Yhdysvaltojen avustuksella.

Nykyään Grenada on köyhähkö, mutta luonnoltaan erityisen kaunis saari. Se on pinta-alaltaan läntisen pallonpuoliskon toiseksi pienin valtio. Vain St Kitts ja Nevis on sitä pienempi. Grenadaan kuuluu pääsaaren lisäksi kuusi pienempää saarta. Pääsaari on hyvin vuoristoinen. Sen korkein kohta St. Catherine kohoaa 840 metriin. Keskellä vuoristoista saarta virtaa muutama joki ja viidakosta löytyy kauniita vesiputouksia. Luonto on monimuotoista saaren erittäin hedelmällisen maaperän ansiosta ja saarella kasvaakin paljon erilaisia kasveja, hedelmiä ja mausteita.

Grenada on yksi maailman suurimmista muskottipähkinän viejistä ja muskottipähkinä on kuvattu jopa saaren lippuun. Myös muita mausteita tuotetaan paljon ja saarta kutsutaankin Island of Spiceksi, maustesaareksi. Maanviljelys onkin turismin ohella Grenadan pääelinkeino, ja sääherkät alat, ja sitä myötä koko maan talous kokivat vuosina 2004-2005 kovan kolauksen.

Grenada ei kuulu hurrikaanivyöhykkeeseen, mutta vuonna 2004 sinne iski silti hurrikaani Ivan, joka tuhosi peräti 90 prosenttia saaren asunnoista. Aika kurja juttu 49 hurrikaanittoman vuoden jälkeen. Eikä siinä vielä kaikki, sillä heti seuraavana vuonna saarella riehui hurrikaani Emily. Hurrikaanien jäljet ovat vieläkin nähtävillä saarella. Sekä turismi että maanviljelys kärsivät kovasti hurrikaaneista, mikä oli huono juttu, sillä nämä kaksi alaa ovat tosiaan saaren pääelinkeinot.

Saari kärsii nykyään myös muuttotappioista. Saarelta muuttaa vuosittain pois enemmän väkeä kuin mitä sinne muuttaa. Vuonna 2010 muuttotappio oli 5000 henkeä. Aika surullista, kyseessä on kuitenkin erittäin kaunis saari upeine luontoineen, tuoksuvine mausteineen ja ystävällisine ihmisineen.

Suosituimmat urheilulajit saarella ovat kriketti, jalkapallo ja verkkopallo. Grenadalaiset ovat menestyneet myös nyrkkeilyssä, taekwondossa, uinnissa ja yleisurheilussa. Saarella tanssitaan socaa, calypsoa ja reggaeta. Nuoret pitävät myös räpistä.

Grenadalaisten ruokavalioon kuuluu mausteiden lisäksi olennaisena osana leipä, riisi, herneet, vihannekset ja hedelmät. Aamupalaksi juodaan paikallista kaakaota, jota mekin ostimme saarelta mukaamme. Yleinen lounas on suolattu turska. Kanaa ja kalaa syödään paljon, sen sijaan nauta on kallista ja possua syödään vain juhlapäivinä.

Saaren kansallisruoka on nimeltään Oildown. Nimitys tulee ruoan valmistustavasta, jossa kookosmaidon annetaan lämmetä niin kauan, että öljy erottuu. Ruokaan lisätään kanaa, possua tai dumplingseja.

Curacao – Hollanti pastellisävyissä

Jos vietimme Aruballa rantapainotteisen päivän, niin Curacaolla keskityimme ottamaan haltuun saaren pääkaupungin Willemstadin. Sekä Aruba että Curacao kuuluvat ABC-saariin ja saarilla tuntui olevan jonkin verran yhteistä, vaikka tavallaan ne olivatkin aivan erilaisia. Rakennukset olivat yhtä iloisen värikkäitä molempien saarten pääkaupungeissa ja yleinen siisteys oli erittäin hyvää verrattuna köyhempiin Karibian saariin. Kolmannella ABC-saarista, eli sillä B:llä alkavalla, emme käyneet tällä reissulla, mutta ehkä tulevaisuudessa käymme koluamassa senkin. Mikä se muuten on? Jos et keksi, niin vastaus löytyy postauksen lopusta. Hieman aivojumppaa kaverit..

Curacao (lausutaan kurasau) on saanut nimensä portugalilaisen sydäntä tarkoittavan sanan mukaan. Nimi tulee siitä, että Curacao on ollut aikoinaan kaupanteon keskus eli kaupanteon sydän. Sen kautta on kulkenut paljon tavaraa, mutta myös ihmisiä, ja Curacao olikin orjakaupan keskus 1600-1800 -luvuilla. Hyi hyi.

Tunnetuin saaren anti lienee Blue Curacao -likööri, joka on jopa hieman ällöttävän makeaa, mutta joka sopii pienissä määrin tiettyihin drinkkeihin. Likööri on nimensä mukaisesti yleensä sinistä, mutta sitä tehdään myös oranssin sävyisenä.

Juoma sai alkunsa siitä, kun espanjalaiset tutkimusmatkailijat istuttivat saaren vähäravinteiseen maahan appelsiinipuita. Huonon maaperän takia hedelmistä tuli kitkeriä ja niiden kuoria alettiin käyttää maustamiseen. Tästä kehittyi lopulta Blue Curacao -likööri.

Me tilasimme eräästä baarista neljä erilaista drinkkiä, joista kuhunkin oli käytetty Blue Curacaota. Maistelimme jokaista juomaa ja melko ällöjä niistä ainakin osa oli. Yhden drinksun kulautti kyllä helposti alas, mutta toinen olisi saattanut alkaa tökkiä. Vaikkei juomat olleetkaan ihan sieltä parhaasta päästä, oli drinkkihetki kiva lopetus mukavalle saaripäivälle. Olimme kierrelleet koko päivän kaupungilla ja nähneet ja kokeneet paljon. Ennen laivalle palaamista oli mukava istahtaa vielä hetkeksi alas kuuntelemaan livemusiikkia ja nauttimaan saaren nimikkojuomasta auringon paisteessa.

Blue Curacaon lisäksi Curacao on tunnettu upeista koralliriutoistaan ja meren pohjassa lepäävistä laivojen hylyistä. Curacao onkin suosittu sukellusmatkustajien keskuudessa. Saaren kansallispuu on Aruba-postauksestakin tuttu divi divi -puu.

Curacaon bruttokansantuote on Karibian korkein. Sen viralliset kielet ovat hollanti, papiamento ja englanti. Valuutta on Alankomaiden Antillien Guldeni, mutta täälläkin käyvät yleisesti USA:n dollarit.

Curacao sijaitsee hurrikaanivyöhykkeen ulkopuolella, mutta siitä huolimatta saarella on tavattu muutamia tavallista kovempia myrskyjä. Viimeisin oli vuoden 2010 Thomas-myrsky, jonka nostattamissa tulvissa kuoli ihmisiä.

Me käytimme tosiaan koko saaripäivän Curacaon pääkaupungin Willemstadin tutkimiseen. Paikka oli vähintäänkin mielenkiintoinen keskellä kaupunkia virtaavan joen takia, jonka ylittää kaksi erityistä siltaa. Toinen silloista on autoliikenteelle tarkoitettu Queen Juliana -silta, joka on yksi maailman korkeimmista silloista. Se hallitsee kaupungin maisemaa ja erottuu todella edukseen huiman korkeana kaarena etenkin mereltä päin katsottuna.

Queen Juliana -silta

Queen Emma -silta

Toinen silloista on tarkoitettu luonnollisesti kävelijöille ja sekin on aika hauska tapaus. Queen Emma -ponttoonisilta aukeaa nimittäin, ei ylöspäin kuten nostosillat, vaan irtoamalla toisesta päästä ja liukumalla sitten ponttoonien päällä rannan suuntaiseksi, niin että laivat pääsevät lipumaan jokea pitkin keskellä saarta olevaan valtavaan luonnonsatamaan. Kaupunkia halkova joki on oikeastaan lahti ja se on nimeltään St. Anna. Sen päästä löytyvää luonnonsatamaa kutsutaan Schottegatiksi.

St. Annan lahti jakaa Willemstadin kaupungin kahteen osaan. Punda jää itäpuolelle ja se rakennettiin ensin. Alueella on samanlaisia kapeita ja korkeita taloja kuin Amsterdamissakin, mutta täällä ne hehkuvat pirteän pastellisissa sävyissä. Iloisen väristen talojen riviä katsellessa ei voi muuta kuin tulla hyvälle tuulelle. Ihana paikka! Täällä voisi vain kierrellä ja katsella loputtomasti ympärilleen niin kuin teimmekin.

Punda

Punda

Punda

Punda perustettiin vuonna 1634 ja vuonna 1707 kaupunki laajeni St. Annan lahden toiselle puolelle. Tois puol jokkee olevaa osaa alettiin kutsua Otrobandaksi, joka tarkoittaa sananmukaisesti ”toisella puolen”. Nykyään Willemstadin keskus on Otrobandan puolella ja sinne risteilyaluksemmekin rantautui.

Otrobanda

Otrobanda

Otrobanda

Otrobanda

Mielestäni vanha Punda on söpömpi, mutta Otrobandan puolelta löytyy kiva vanha linnoitus, joka on aikoinaan suojellut kaupunkia merirosvoilta. Nykyään linnoituksella kiipeilee turisteja ja sen luokse on rakennettu kauppoja ja ravintoloita, joista yhden terassille mekin istahdimme Blue Curacao -drinksuillemme. Otrobandassa kun astuu muutaman askeleen sisämaahan, löytää paikallista asutusta, tosin melko rikkaiden sellaista, talojen koosta ja niitä vartioivista lasinsiruilla päällystetyistä aidoista päätellen.

Otrobanda

Otrobanda

Kun olimme kierrelleet Otrobandassa hetken, halusimme päästä Pundan puolelle. Kävelysilta oli kiinni emmekä muistaneet mitä oranssi ja sininen lippu sillan päässä tarkoittivat. Jotenkin niistä voi päätellä kuinka usein silta käännetään, mutta koska silta oli ja pysyi kiinni, käytimme joen ylittävää lauttaa, mikä oli myös hauska kokemus. Keskeltä jokea näki kaupungin molemmat puolet merellisestä vinkkelistä sekä pääsi kurkkaamaan myös hieman syvemmälle huikean korkean St. Juliana -sillan taakse katoavaan luonnonsatamaan.

Lauttamatka oli lyhin koskaan ja aivan pian olimme jalkautuneet Pundan puolelle. Istahdimme joen äärelle mukavan näköiselle terassille nauttimaan elämästä. Katsoimme kun silta lipui ohitsemme ja ihmiset pääsivät kipittämään sitä pitkin puolelta toiselle. Minua vielä aamusella vaivannut heikko olo ja mahakipu alkoivat helpottaa, kenties suolaisen vichyn, tai sitten ihan vaan ihanan elämän ansiosta. Pian olin taas elämäni voimissa, söin hyvällä ruokahalulla eväsbanaanini ja jatkoimme matkaa kohti Pundan sisäosia.

Curacao-kyltti oli peitetty nauhoin, mutta otimme siitä silti kuvia kunnon turistien tavoin. Kuvasimme myös keltaisen kirkon ja katsoimme kuinka polkupyöräpoliisit auttoivat ambulanssia peruuttamaan helteessä tuupertuneen naisen luokse. Näimme kierroksellamme myös kelluvat markkinat, joilla myytiin pahanhajuista kalaa, ja tingimme matkamuistokojulla pari dollaria.

Kun lähdimme kävelemään kohti risteilyalustamme, oli silta juuri kääntymässä niin, että pääsimme kulkemaan sitä pitkin. Odotimme hetken sen kääntymistä ja hassua liikkuvaa siltaa oli yllättävän jännä seurata. Ihan kuin siinä nyt tapahtuisi jotain poikkeavaa, kun päivittäin useaan kertaan kääntyvä silta liikkuu. Mutta kun me emme olleet nähneet moista aiemmin.. Kun silta oli tukevasti kiinni, kipitimme sen yli muiden turistien sekä paikallisten kaduntallaajien seassa.

Istahdimme vielä niille sinisille drinksuillemme sekä sen jälkeen pikaisesti Starbucksin terassille nettivisiitille. Yritin päivittää Instagramiimme (löydät meidät sieltä nimellä keltaisessakeittiossa) kuvakuulumiset, mutta yhteys oli niin huono, ettei kuva tullut läpi. Harmi, olisin halunnut kertoa teille missä parhaillaan seikkailemme. No mutta ei tänne olla tultu nettiin roikkumaan, tuumin kun piilotin kännykän laukkuun.

Vielä viimeiset katseet Willemstadiin ja laivalle nauttimaan lounasta. Henkka kävi vielä pikavisiitillä maissa hakemassa isälleni matkamuistokiviä, joita me muksut olemme roudanneet hänelle maailman ääristä. Minä ajattelin, ettei haittaa jos joltain saarelta ei tule otettua kiveä mukaan, mutta Henkka halusi ilahduttaa appiukkoaan ja kipaisi maissa pelkkä hyttikortti kädessään etsimässä hienon kiven, jonka kanssa asteli takaisin laivaan. Mahtoivat maihinnousua hoitaneet jantterit vähän ihmetellä miehen touhuja.

Myöhemmin illalla ihastelimme vielä hauskaa kaupunkia parvekkeelta käsin laivan lipuessa kohti uusia seikkailuja. Tämä oli kiva paikka, Curacaolle voisi tulla vielä uudestaankin. Aivan niin kuin oikeastaan jokaiselle näkemällemme saarelle, mutta erityisesti Curacaosta jäi tunne, että paljon hienoja juttuja jäi vielä näkemättä.

P.S. Se kolmas ABC-saarista on tietysti Bonaire.