Notice: Trying to get property 'plugins' of non-object in /var/www/www.rantapallo.fi/wp-content/plugins/styles/classes/styles-customize.php on line 150
Monthly Archives

kesäkuu 2013

Remoulade

Olisi kiva tarjota teille aina jotain kivoja, tosi erikoisia ja jännittäviä reseptejä (kuten vaikkapa paistettuja sirkkoja), mutta koska haluan blogini olevan myös kattava reseptiarkisto ihan itsellenikin, on minun välillä postattava aivan tavallisia reseptejä, joihin ei liity mitään kivaa tarinaa, ja jotka ovat vaan, noh, tylsiä.

Tämä remoulade-kastike on yksi tylsistä perusresepteistä. Kastikkeen ohjetta googlettava varmasti ilahtuu löytäessään täältä remouladen ohjeen, mutta tarinoilla höystettyihin resepteihini ja muihin hassuihin höpötyksiin tottuneet saattavat pettyä huomatessaan, että uusi postaus onkin vain tylsä kastikeresepti. Vaan ei voi mitään, nyt tehdään remoulade-kastiketta ja sillä selvä.

Remoulade

– suolakurkku
– ruohosipulia
– kapriksia
– 2 dl majoneesia
– 1 tl (dijon)sinappia
– puolikkaan sitruunan mehu
– suolaa ja valkopippuria

Halkaise suolakurkku, poista sisältä siemenet ja pilko jäljelle jäänyt kiinteä osa kuutioiksi. Pilko myös ruohosipuli ja lisää se samaan kulhoon suolakurkkukuutioiden kanssa. Kippaa perään pari ruokalusikallista kapriksia, majoneesi ja sinappi. Purista sitruunamehu joukkoon ja mausta suolalla sekä valkopippurilla. Anna tekeytyä jääkaapissa hetki ennen tarjoilua.

Remouladeen dipataan perinteisesti ainakin fish & chipsiä (jonka ohje on tulossa tänne hieman myöhemmin), mutta myös muut rasvaiset ja muuten vaan tuhdit ruoat ilahtuvat remouladen kirpeydestä. Mikset käyttäisi tätä myös vaikkapa salaatissa tai yleiskastikkeena grillipirskeissä. Ei huono, sanoo Jorma Uotinen.

Rakkaudesta Helsinkiin: Haaga

Kuinka moni on ihmetellyt miksi Etelä-Haagaan junalla matkustettaessa pitää jäädä pois Huopalahden asemalla? Eikö Etelä-Haagan asema olisi luontevampi nimi Haagassa sijaitsevalle asemalle? Kaupunginosan pohjoisosastahan löytyy Pohjois-Haagan asema, mutta Etelä-Haagassa asema onkin nimeltään Huopalahti. Täh. Huopalahtihan on ihan oma paikkansa Haagan eteläpuolella! Ja miksi ihmeessä Haagassa on myös Huopalahden nimeä kantava kirkko? Eihän tässä ole mitään järkeä.

Paitsi että on sittenkin. Haaga kuului nimittäin aikoinaan aina vuoteen 1923 asti Huopalahden kuntaan, ja niinpä nykyisessä Haagan kaupunginosassa sijaitsevat juna-asema ja kirkko kuuluivat ennen muinoin silloiselle Huopalahden kunnalle. Toki nimet olisi voinut muuttaa kun Haaga itsenäistyi vuonna 1923 omaksi kaupungikseen, mutta Haagan kauppalana tunnettu kaupunki ei ilmeisesti kokenut tarpeelliseksi tehdä niin. Haaga pysyi itsenäisenä kaupunkina vuoteen 1946 asti, jolloin se liitettiin osaksi Helsinkiä.

Haaga jakautuu Etelä-Haagaan ja Pohjois-Haagaan ja nämä kaksi osaa ovat keskenään hyvin erilaisia. Puistomaisesta ja rauhallisesta Etelä-Haagasta löytyy söpöjä vanhoja rakennuksia, kiva pieni puisto ja Martinan eksän silloinen koti. Äiti ihmetteli miksi tunnen seudun niin hyvin, kunnes muistutin että eräs menneisyyteen kuuluva herra asui Etelä-Haagassa. Etelä-Haagan kaduilla olen muun muassa sauvakävellyt ensimmäisen kerran elämässäni (tärkeä muisto!), kipittänyt sydän särkyneenä kohti kotiin vievää junaa ja palannut myöhemmin erään toisen herran parvekkeelle viettämään iloisia kesäiltoja.

Näillä seuduilla on vietetty myös opiskelijabileiden jatkoja erään tutorimme kämpässä, joten Etelä-Haaga on täynnä nuoren Martinan elämään kuuluneita muistoja. Oi niitä aikoja.. Onneksi ne ovat kuitenkin jo ohi. Nuori Martina ei aina ollut se kaikista järkevin tapaus, mutta toisaalta se kai kuuluu nuoruuteen?

Pohjois-Haaga sen sijaan on ollut minulle aivan vierasta aluetta ja opaskirjamme Sunnuntaikävelyllä Helsingissä kertoo sen olevan Helsingin ensimmäisiä lähiöitä. Kaupunginosaa alettiin rakentaa 1940 ja 1950 -luvuilla ja seudulla onkin tuolle ajalle tyypillisiä kerrostaloja, joita kutsun neliötaloiksi niiden kuutiomaisen muodon, neliönmuotoisten ikkunoiden ja rapattujen eri väristen ulkoseinien takia. Pohjois-Haagassa on myös meidän mielestä erittäin luotaantyöntävän näköisiä korkeita kerrostaloja, ihania metsän keskellä risteileviä lenkkipolkuja ja ainakin juhannuspäivänä erään polun varrella oli todellinen spurgujen vuosikokous.

Ristimmekin Pohjois-Haagan pohjoisimman kolkan alueen slummiksi, sillä meille tuli todella epämiellyttävä olo Adolf Lindforsin ja Ida Aalbergin tien lähistöllä olevien spurgujen, räkälöiden, rumien talojen ja roskien keskellä. Tänne emme muuttaisi mistään hinnasta, mutta muualla Haagan alueella sekä myös Lassilassa, jonne vahingossa eksyimme, voisimme hyvinkin kuvitella asuvamme. Minä katsoinkin jo äidille sillä silmällä vanhainkoteja, kuurojen kulttuurikeskusta ja muita höperön vanhan mummon paikkoja, joihin ajattelin äitimuorini dumpata. Ja tämähän oli sitten taas meidän keskinäistä todella omituista huumoria, josta kenenkään ei tarvitse pahastua.

Noniin, lähdetäänpä sitten kiertämään Haagan katuja ja aloitetaan homma siltä Huopalahden asemalta, jolla möllöttää vanha Karjalasta 1910-luvulla nykyiselle paikalleen tuotu asemarakennus. Vaaleanpunainen rakennus on ollut aikoinaan varmasti todella upea kun se on kerran roudattu paikalle kaukaa Karjalasta asti, mutta nyt se on valitettavasti päässyt hieman rapistumaan. Lippuja vanhassa asemarakennuksessa ei ole myyty enää aikoihin, vaan talossa toimii eri alojen yrityksiä. Joskus siellä ainakin oli kampaaja, nyt en katsonut niin tarkasti.

Suurin syy Haagaan suuntaamisellemme oli Alppiruusupuisto, jonka väriloisto on upeimmillaan kesäkuussa. Alueelle on istutettu lähes 900 alppiruusujen sukuun kuuluvaa lajiketta, mutta harmiksemme suurin osa kukista oli kukkinut jo juhannukseen mennessä, ja näimme vain rauhaisan vihreän metsikön pitkospuineen. Upea paikka oli nytkin, mutta kukkien väriloisto täytyy päästä kokemaan vaikkapa sitten ensi vuonna.

Alppiruusupuistosta jatkoimme matkaa Eevi Ahon suunnittelemalle Hakavuoren kirkolle, joka on valmistunut vuonna 1963. Punatiilinen kirkko taistelee kaupungin rumimman kirkon tittelistä Lauttasaaren kirkon kanssa ja löysimme muutenkin Haagasta yhtäläisyyksiä Lauttasaaren vanhempien osien kanssa. Tunnelma oli sama ja niitä neliötalojakin löytyy molemmista paikoista.

Seuraavaksi kipitimme metsäpolkuja pitkin Punakaartin haudalle, jonne on haudattu 24 saksalaisten vuonna 1918 teloittamaa punakaartin sotilasta. Vakavoiduimme hetkeksi miettimään kuinka kamalaa on ollut, kun saman maan asukkaat sotivat toisiaan vastaan. Eihän siinä ole mitään järkeä! Olin juuri lukenut noistakin ajoista kertovan Kjell Westön Missä kuljimme kerran -teoksen, ja hauska sattuma oli se, että kirja oli nyt mukanamme Punakaartin haudalla. Lainasin sen nimittäin äidille, sillä olemme molemmat kiinnostuneet näiden Helsinki-kierrostemme myötä yhä enemmän Helsingin ja Suomen historiasta, ja teos on muutenkin suosittelemisen arvoinen vaikkei historia kiinnostaisikaan. Lukekaa ihmiset kirjoja! Se lisää viisautta, kuten meistäkin voi hyvin huomata (kröhöhöm..).

Tässä välissä eksyimme Lassilan puolelle, mutta tajusimme onneksi melko pian olevamme väärässä paikassa ja koukkasimme takaisin Haagaan. Seuraava kohteemme oli Ida Aalbergin kadun päässä nököttävä Ida Aalbergin patsas. Olimme ihmetelleet näyttelijättären Kaisaniemessä sijaitsevan muistomerkin rumuutta jo aiemmin, eikä tämä lähiökuppilan pihalla nököttävä patsaskaan ollut kovin imarteleva niin sijaintinsa kuin ulkonäkönsäkään puolesta.

Lähdimmekin vauhdilla ahdistavalta alueelta kohti Ilkantiellä sijaitsevaa Valkeaa taloa. Erikoisen näköinen talo on jo aiemmin mainitsemani kuurojen kulttuurikeskus, jonne minä ja äiti huonokuuloisina pölvästeinä kuuluisimme molemmat.

Matkalla Valkealle talolle ihastelimme taas Pohjois-Haagan viihtyisämpiä seutuja sekä muun muassa mieskirjailija Maiju Lassilan tietä. Kyllä, kuulit oikein, Maiju Lassila oli mies ja tämä ei nyt ole meidän huumoriamme vaan ihan oikeaa faktatietoa. KVG jos et usko.

Valkealta talolta kävelimme kohti Etelä-Haagaa, josta etsimme ensin Huopalahden kirkon. Vuonna 1908 valmistunut ihastuttava puurakennus on yksi söpöimmistä kirkoista joita olen nähnyt. Suomalaisuuden pirtin piti toimia kirkkona vain väliaikaisesti, mutta koska Eliel Saarisen suunnittelemaan uuteen kirkkoon ei ollutkaan rahaa, toimii vanha puurakennus kirkkona edelleen ja kyseisenä päivänä siellä oli meneillään häät. Meinattiin mennä kuokkavieraiksi, mutta mun farkut ja lenkkarit olisivat paljastaneet aikeemme heti.

Seuraavat kolme kohdettamme sijaitsevat kaikki Huopalahden kirkon lähellä olevassa Sankaripuistossa. Puiston sankareita ovat sinne haudatut paikalliset sodassa kaatuneet, ja tällaisten hautojen katsominen tuntuu aina yhtä pahalta. Puistossa on myös Emil Filenin maahan vaipunutta sotilasta esittävä patsas, jonka ympärillä oli juhannuspäivänä useita hautakimppuja.

Sankaripuistoon on istutettu vuonna 1982 kaksi kuusta, jotka tunnetaan nimellä Kotiseutukuuset. Puiden istuttamisesta vastasivat LC Helsinki Huopalahti sekä Pro Haaga ry ja idea on kieltämättä aika hauska. Pitäisiköhän munkin istuttaa uuden kotimme pihalle kotiseutukuusi? Ehkä ei.

Rinteessä sijaitsevan Sankaripuiston toisessa päässä kallion päällä on Haagan huvilayhdyskuntaan kuuluneiden Karl August Wreden ja Gertrud Wreden muistomerkki. Gertrud oli horoskoopiltaan neitsyt ja arkkitehtinäkin tunnettu Karl August oli rapu. Todella tärkeä tieto, vai mitä?

Kauppalantie 18:sta löytyi taas yksi yhteinen tekijä Lauttasaaren kanssa. Lars Sonck on nimittäin suunnitellut molempiin kaupunginosiin puhelinkeskuksen, ja tämä Haagan rakennus on tehty vuonna 1928. Haagan puhelinkeskus oli varmasti Lauttasaaren kymmenen vuotta myöhemmin valmistuneen puhelinkeskuksen harjoituskappale, sillä Haagassa sijaitseva rakennus on paljon rumempi kuin Lauttasaaressa sijaitseva Sonckin puhelinkeskus. Lauttasaarelaisten bättre folkilla on kaikki paremmin.

Ennen takaisin keskustaan suuntaamista kävimme kurkkaamassa vielä 1927 valmistunutta Elannon taloa, jonka julkisivu on suojeltu. Punatiilisessä rakennuksessa sijainnut Elannon kauppa on ollut varmasti joskus muinoin todella viehättävä paikka, mutta nyt graffiteilla töhritty rakennus on laudoilla peitettyine ikkunoineen lähinnä surullisen näköinen nököttäessään siinä kadunkulmassa. Voi taloraukkaa, voisiko joku käydä pelastamassa sen ja kunnostaa siitä samanlaisen söpön kaupan mitä se oli joskus kauan sitten? Lupaan tulla asiakkaaksi.

Haaga-kierroksemme alkoi Rautatieasemalla vietetyllä kahvi- ja munkkitauolla ja koska aikaa oli jo vierähtänyt useampi tunti, alkoi vatsassa kurnia nälkä. Nälän sammutti Zetorissa nautittu juhannuspäivän myöhäinen lounas (josta kerron myöhemmin lisää) ja jälkkäriksi nappasimme jätskikiskasta tervajäätelöpallot, jotka herkuttelimme aurinkoisella Kolmen Sepän Patsaan aukiolla. Oletimme Helsingin olevan hiljaisempi juhannuspäivänä, mutta tänä vuonna vilskettä oli paljon enemmän kuin aikaisempina vuosina. Muutkin ovat ilmeisesti tajunneet tyhjentyneen Helsingin viehätyksen.

Pihapelejä, aurinkoa ja grilliruokaa

Tänä vuonna aurinkoinen sää helli juhannuksen viettäjiä ja sekös passasi meille paremmin kuin hyvin. Aloitin juhannusaaton perinteisesti juoksulenkillä ja iltapäivällä suuntasimme auton nokan kohti Keravaa ja Henkan vanhempien kotia. Siellä viettäisimme keskikesän juhlaa Henkan perheen parissa grillaillen, pihapelejä pelaillen ja ihan vaan kesästä nautiskellen. Tällä kertaa huristimme yöksi kotiin, joten meikäläiselle oli luvassa mukavasti ajoharjoitteluakin juhannuksen tyhjentämillä teillä.

Henkan vanhemmat olivat ottaneet esiin jos jonkinlaista pihapeliä ja voi että miten hauskaa niitä oli pelata paljain varpain auringonpaisteessa. En muista milloin viimeksi olen pelannut sulkapalloa tai korista tai heittänyt tikkaa, mutta tänä juhannuksena kokeilin niitä kaikkia. Istahdimme välillä terassin pöydän ääreen syömään lounasta ja jatkoimme taas mölkyn, koripallon ja tenniksen parissa. Tosi hauskaa. Muutama peli jäi vielä testaamatta, joten uusi pihapelipäivä lienee tiedossa vielä tänä kesänä. Jes, en malta odottaa!

Illalla pistimme grillin kuumaksi ja touhukkaat pojat valmistivat meille muun muassa grillissä liekitettyä sisäfilepihviä sekä Henkan uutta bravuuria viskikolaribsejä. Nammm. Myös halloumi, pekonichilit ja -sienet, raikas fetasalaatti, tsatsiki ja muut herkut maistuivat ulkona vietetyn päivän jälkeen. Jälkiruoaksi teimme Kesäyön uuniomenia ja vasta myöhään pikkutunneilla monen haukotuksen jälkeen ajoimme kotiin nukkumaan. Ihana juhannus! Ystävämme hammastulehdus ja siihen saamani antibioottikuuri piti minut erossa viineistä, mutta hyvältä juhannusherkut maistuivat veden, vichyn ja raparperimehun kerakin. Ja eipähän ollut dagen efteriä.

Raparperimehua lääkekuurilaiselle.

Kesäyön uuniomenat nautittiin oikeastikin juhannusyönä, mutta paljastettakoon, että tuolloin ne näyttivät näin vaisuilta kavereilta:


Unohdimme nimittäin harmiksemme mintun kotiin, joten uusintakierros piti järjestää juhannuspäivänä kotona. Meinasin ottaa tästä jopa pienen stressinpoikasen kaverikseni, sillä kilpailureseptin viimeinen julkaisupäivä oli juhannusviikon sunnuntaina. Mutta hyvinhän juhannuspäivän aamunakin ehti touhuta varsinkin kun inspiraatio iski kerrankin oikealla hetkellä. Ja niin oli postaus kuvineen valmis aivan tuossa tuokiossa.


Mun juhannusjuomat: Kivennäisvettä, raparperimehua ja vettä. Näillä pärjäsi oikein hyvin.

Ennen pöytään istumista ruokabloggaajat tekevät työnsä kameran kanssa

Loppukevennykseksi vielä pari todistusaineistoa siitä, kuinka hölmön näköinen ihminen on kun se heittelee korista. Muistakin pelaajista on hauskoja kuvia, mutta koska en tullut kysyneeksi saako heidän kuviaan julkaista, joudutte nyt katsomaan vain ja ainoastaan meikäläisen pärstää. Koittakaa kestää.

Churrot

Mmmmm, churrot, nuo ihanat espanjalaiset munkkipötkylät, joiden nimikin on niin hauska, että tekee mieli päästä heti maistamaan. Ja kylkeen reilun kokoinen kipollinen paksua ja tummaa suklaakastiketta. Kyllä kelpaa! Tehdäänkö heti? Tässä ohje:

Churrot

– 2,5 dl vettä
– 1,5 rkl sokeria
– ripaus suolaa
– 2 rkl öljyä
– 2,5 dl vehnäjauhoja
– kanelia ja sokeria
– paistamiseen runsaasti öljyä

Laita vesi, sokeri, suola ja 2 rkl öljyä kattilaan. Kuumenna sekoitellen kunnes taikina kiehahtaa ja ota sitten pois levyltä. Sekoita jauhot joukkoon ja kääntele taikinaa lastalla niin kauan, että siitä muodostuu kiinteä pallo. Tähän ei mene kauan aikaa.

Sekoita kaneli ja sokeri valmiiksi laakealle lautaselle. Churrot pyöritellään niissä paistamisen jälkeen.

Lämmitä paistoöljy kattilassa 190-asteiseksi. Pidä kansi lähettyvillä, jotta voit peittää kattilan jos kuuma öljy leimahtaa. Muistathan ettet yritä sammuttaa rasvapaloa vedellä, vaan isomman roihahduksen sattuessa on sammutuspeite hyvä kaveri. Kun nämä asiat on kunnossa, voit huoletta touhuta kuuman öljyn kanssa. Ei se ole niin pelottavaa miltä kuulostaa.

Pursota taikinasta pötköjä tai muotoile taikinaa käsin niin kuin me teimme. Paista pötkylöitä öljyssä niin kauan, että ne ruskettuvat ja nosta ne sitten reikäkauhalla talouspaperin päälle valuttamaan ylimääräinen rasva pois. Pyörittele churrot lopuksi kanelissa ja sokerissa. Anna jäähtyä hetken aikaa ettei suu pala. Dippaa valmiita herkkupötkylöitä suklaakastikkeeseen, jonka ohje tulee tässä:

Suklaadippi

– 2 dl kermaa
– 100 g tummaa suklaata

Kiehauta kerma kattilassa ja sulata suklaa. Sekoita kaverukset keskenään ja kas näin, suklaadippi on valmis! Voit käyttää myös muita suklaita kuin tummaa, mutta mielestäni tummasta suklaasta tehty kastike sopii täydellisesti yhteen makeiden ja rasvaisten churrojen kanssa.

”Heppa täydessä ravissa on kaikkein raainta voimaa..”

Viimeisiä viedään. Ennen viisipäiväisen estekurssin tokavikaa tuntia minuun iski haikeus. Voi ei, kohta tämä riemu loppuu juuri kun olemme päässeet vauhtiin. No, onneksi heinäkuussa odottaa vielä toinen samanmoinen kurssi ja ensi viikollakin on ratsastusta jopa neljänä iltana.

Arvelin saavani pienen valkoisen Lady-ponin tänään uudelleen ja kävin ennen tuntia mielessäni eilisen tunnin oppeja. Eilen Lady opetti minulle muun muassa sen, että on tärkeää suunnata katse esteen taakse eikä sen juureen, sillä se kohta mihin ratsastaessa katsoo, niin sinne yleensä myös päädytään. Ja eilenhän minä olin hilkulla lentää esteen päälle sitä tuijotettuani. Mietin opettajan sanoja ja päätin kiinnittää tänään enimmän huomioni siihen, että katson kauas esteen taakse, rohkaisen ponia hyppäämään aikaisemmin (ei onnistunut) ja pidän yläkroppani sekä ponin laukan pystympänä.

Yllättäen minua myös hieman jännitti ennen tuntia. Eilinen läheltä piti -tilanne oli vielä tuoreessa muistissa ja kun näin kentällä saman okserin jolla sähläsimme eilen, aloin jännittää sitä, mennäänkö me tänään okserin yli vai lennänkö päin estettä Ladyn tehdessä äkkijarrutuksen ennen hyppyä. Hui.

Kun okseri meni ensimmäisellä kerralla hyvin, alkoi jännitys laantua ja luotto Ladyyn kasvaa. Kyllähän me mennään yli kaikesta, vaikka estekorkeuskin nousee nousemistaan. Hyppäsimme onneksi sitä pelottavaa okseria paljon, ja lopulta jännitykseni sitä kohtaan oli kadonnut. Silittelin tyytyväisenä Ladyn kaulaa kun poni ponnisti kiltisti kaikkien esteiden yli, vaikka lähestymisissä oli vieläkin paljon parantamisen varaa. Mutta hyvä mieli tuli, tänään kaikki kurssilaiset onnistuivat hyvin! Ehkä me ollaan opittu jotakin.

Kiittelin tunnin jälkeen sekä itseäni että Ladya siitä, että tämä tunti meni paljon paremmin kuin eilinen. Opettajan opit olivat ilmeisesti menneet päähäni tai sitten Ladylla oli tänään parempi päivä. Tai ehkä saan kiittää taas Saminkin korjannutta supertaitavaa Suskia, joka kävi sanomassa ennen tuntia Ladylle, että nyt ei sitten tehdä niitä äkkipysähdyksiä. Ja Ladyhan totteli.

Perjantaina koitti kurssin viimeinen tunti. Mietin taas ennen tuntia vaihtuuko hevonen, vai saanko taas joko Ladyn tai alkuviikolla tutuksi tulleen Sami-ponin. Toivoin salaa lemppariani Fullista, sillä olisi kiva lopettaa kurssi tutulla hepalla. Ja kuinka ollakaan, siellähän se nimeni möllötti Fulliksen kohdalla. Jes!

Laitoin hepoa kuntoon kaikessa rauhassa ja mietin alkaako korkeamman hevosen selässä huimata pitkän poniputken jälkeen. Ei alkanut vaan olo oli mukavan kotoisa tutun hevosen selässä, vaikken olekaan tänä vuonna ratsastanut Fulliksella kuin kerran tai kaksi, ja edellisestä estetunnista vanhalla kaverillani on niin pitkä aika, etten edes muista milloin viimeksi hyppäsin esteitä Fulliksella.

Muillakin kurssilaisilla tuntui olevan mieluisat hevoset ja tästä tunnista kehkeytykin varsin rauhallinen. Henkka oli katsomossa kuvaamassa tuntia ja hänen kannaltaan olisi tietysti ollut kiva jos olisi ollut hieman enemmän actionia. Olin kertonut toilailuistamme ja kehunut, kuinka estetunteja on kiva katsoa. Ja tottakai sitten kun herra saapuu paikalle, on vuorossa koko viikon rauhallisin ja ilman hassuja välikohtauksia sujuva tunti.

Hyppäsimme neljää estettä, mietimme teitä niiden välillä ja minä yritin opetella istumaan satulaan esteiden välillä. Fullis oli juuri niin kiva kuin aina ennenkin, ja äidille tiedoksi, että siitä näkemästäsi riehuvasta ja kaahaavasta Fulliksesta ei ole enää tietoakaan, vaan hepo on rauhottunut huomattavasti. Voit siis tulla katsomaan estetuntiamme turvallisin mielin.

Kurssin viimeinen tunti tuntui olevan ohi yhdessä hujauksessa, ja kyllähän se vähän oudolta tuntui, kun lauantaina ei enää tarvinnutkaan ajaa tallille hyppimään esteitä. Vaikka olinkin välillä epätoivoinen hankalien ponieni kanssa, niin juuri ne pahimmat sähläystunnit opettivat minulle kaikista eniten. Sain paljon ajattelemisen aihetta, kullanarvoisia neuvoja tuleville estetunneille ja rutkasti kokemusta hyppäämisestä. Onneksi heinäkuussa on vielä se toinen estekurssi! En malta odottaa että pääsen taas esteradalle.