Notice: Trying to get property 'plugins' of non-object in /var/www/www.rantapallo.fi/wp-content/plugins/styles/classes/styles-customize.php on line 150
Monthly Archives

maaliskuu 2013

Lasipalatsin parsaviikot

Teemaviikot on kivoja. Me olemme käyneet viime aikoina ainakin Cantina Westin hampurilaisviikoilla, Lasipalatsin bliniviikoilla, Tony’s Delin risottoviikoilla ja nyt oli vuorossa Lasipalatsin parsaviikkojen lehdistötilaisuus. Lasipalatsin parsaviikot alkavat heti pääsiäisen jälkeen tiistaina 2.4., ja kuten bliniviikoillakin, myös parsaviikoilla on mukana hauska kilpailu.

Kilpailun voittaja saa kahden hengen matkan Amsterdamiin lentoineen, majoituksineen ja illallisineen, eli nyt on todellakin tavoittelemisen arvoinen palkinto kyseessä. Toisin kuin bliniviikkojen kilpailussa, parsaviikoilla ei etsitä suursyömäriä, joka jaksaa ahtaa kerralla paljon ruokaa napaansa, vaan kaikilla pienimahaisillakin on yhtä suuret mahdollisuudet voittaa kilpailu.

Voittaakseen tarvitsee vain syödä enemmän parsa-annoksia kuin muut parsaviikkojen aikana (2.4.-25.5.) Lasipalatsissa ruokailevat. Syödyistä parsa-annoksista kerätään leimoja parsapassiin, ja vaikka tarjoaisit sadalle kaverillesi parsaillallisen, saat leiman vain omasta annoksestasi. Reilua.

Vaikka parsapassiin kertyisi vain yksi leima, kannattaa se silti palauttaa ravintolaan 27.5. mennessä, sillä kaikkien passin palauttaneiden kesken arvotaan kolme 100 euron lahjakorttia Ravintola Lasipalatsiin. Ei hassumpi palkinto sekään. Parsakilpailun ohjeet löytyvät tämän ja tämän linkin takaa.

Ja jos kisailu ei kiinnosta, niin hyvä ruoka varmaan sentään kiinnostaa? Tarjolla on nimittäin niin herkullisia parsaruokia ettei ole tosikaan. Osa listan annoksista on vuodesta toiseen pysyviä klassikoita, joita asiakkaat osaavat pyytää katsomatta lainkaan menua, mutta myös uusia annoksia on tarjolla. Kaiken kaikkiaan erilaisia parsa-annoksia on lähes 15, joten jokaiselle luulisi löytyvän oma suosikki. Parsaviikkojen menua pääset kurkistamaan täältä.

Me saimme maistaa valkoista parsaa erilaisten lisukkeiden kera. Tarjolla oli hollandaise-kastiketta, osterivinokkaita, suomalaista ihan älyttömän hyvää ilmakuivattua kinkkua, savulohimoussea, kylmäsavulohta, katkarapuskagenia ja mätifani-Martinan iloksi myös isot kasat Pielisen muikunmätiä. Voi nam!

Vaikka mäti onkin yksi maailman parhaista ruoka-asioista, nousi lemppariksemme kuitenkin ihana Luumäeltä tuleva ilmakuivattu possunniska, joka pesee mennen tullen jopa italiassa syömämme ilmakuivatut kinkut. Ja se on jo tosi hyvin se.

Myös perinteinen hollandaise toimii aina ja bloggaajista koostuva pöydänpäätymme tyhjensikin oman hollandaisekulhonsa lisäksi hieman myös toisen pöydänpäädyn kastikekulhoa. Mutta kun se oli niin hyvää.. Hollandaisea lusikoivat meidän lisäksemme ainakin Mimosalsa-blogin Mimosa, MouMou, Jonna sekä Mimmi.

Parsaviikkojen maukas lohi tulee Helsingin Kalasavustamolta. Ravintola Lasipalatsin keittiöpäällikkö Petri Simonen kertoi, että lohi paistetaan edellisenä yönä ja toimitetaan tuoreena ravintolaan paperikäärössä. Kaikkea ne joutuukin miettimään, että ruoka saadaan mahdollisimman hyvälaatuisena pöytään.

Parsaviikoille valitaan usein tietyn viinitalon viinejä. Tänä vuonna viinit tulevat Alsacesta Willy Gisselbrechtin viinitilalta. Me maistoimme sekä muscatia, rieslingiä että pinot grisiä, ja vaikka olemme normaalisti rieslingin ylimpiä ystäviä, oli näistä viineistä muscat ehdottomasti parasta. Toki rieslingkin maistui ja pinot gris toimi erityisen hyvin yhteen sen ihanan ilmakuivatun possun kanssa. Voimmekin lämpimästi suositella jokaista näistä viineistä. Me valitsemme todennäköisesti muscatin sitten kun haemme ensimmäiset leimat parsapasseihimme.

Me maistoimme tosiaan vain valkoista parsaa, mutta parsaviikoilla on tarjolla myös vihreää parsaa heti kun sitä on saatavilla. Parsaviikkojen parsat tulevat tuoreena Hollannista ja tarvittaessa myös Perusta. Tämä vuosi on kuulemma ensimmäinen Lasipalatsin kymmenvuotisen parsaviikkohistorian aikana, kun hollantilaisilla toimittajilla on meinannut olla hankaluuksia toimituksissa. Euroopan talvi on ollut kylmä ja Hollannin pellot niin jäässä, ettei riittävästä parsamäärästä ole ollut takeita. Mutta ei hätää, ilman parsaa emme kuitenkaan jää, sillä perulaiset parsat lennähtävät tarvittaessa Lasipalatsiin.

Viime vuonna parsaa kului Lasipalatsin parsaviikoilla keskimäärin 1000 tankoa päivässä, eli melkoisen paljon. Se tekee aika hemmetin monta kuorintaliikettä päivässä, parsan kuorimiseen kun ei ole keksitty tarpeeksi hyvin toimivaa konetta, vaan jokaikinen parsatanko kuoritaan keittiössä käsipelillä. Miettikääpä sitä kun seuraavan kerran tuntuu, ettei meinaa jaksaa kuoria sitä yhtä ainoaa porkkanaa välipalaksi, tai jos muutaman parsan kuoriminen kotona tuntuu työläältä.

Parsa on minulle yhtä kuin kevät ja olikin ihanaa, että lehdistötilaisuus osui kauniille, aurinkoiselle ja lämpimälle iltapäivälle. Isojen ikkunoiden takana näkyvä Helsinki kylpi auringossa ja poskeen osuva auringonsäde lämmitti mukavasti. Edessä oli herkullista parsaa toinen toistaan maukkaampien lisukkeiden kera, kädessä lasi hyvää viiniä ja kasvoja valaisi iloinen hymy. Oikein onnistunut iltapäivä siis. Tästä se kevät kuulkaa alkaa!

Tapas

Espanjassa niitä kutsutaan tapaksiksi, Italiassa antipastoiksi, muualla Välimeren alueella mezeiksi ja Suomessa Juuren lanseeraamina sapaksiksi. Näillä kaikilla nimityksillä tarkoitetaan pieniä suupaloja, joita tarjoillaan usein alkupalaksi, pikkusuolaiseksi juoman kera tai voipa niistä koota kokonaisen ateriankin täyttämällä pöytä usealla erilaisella naposteltavalla.

Viimeisin makumatkamme maapallon ympäri lennätti meidät ensiksi Espanjaan, jossa nautimme muutaman tapaksen. Manchegoa, chorizoa ja aiolia sisältävät suupalat sisälsivät kaikkia espanjalaisia lempimakujani.

Hunaja-konjakkimarinoitu manchego

– manchego-juustoa
– 1 dl hunajaa
– 1 dl konjakkia
– Chili Explosion -maustetta (tai mitä tahansa muuta maustetta)

Leikkaa juusto kuutioiksi. Sekoita hunaja, konjakki ja mauste keskenään. Kippaa juustokuutiot ja marinadi kannelliseen purkkiin tai pakastepussiin ja anna marinoitua jääkaapissa ainakin vuorokauden ajan.

Rapuleivät

– patonkia
– aiolia
– kurkkua
– jokiravunpyrstöjä/katkarapuja
– ruohosipulia

Leikkaa patonki viipaleiksi ja voitele viipaleet aiolilla. Asettele patonkiviipaleiden päälle siivut kurkkua sekä jokiravunpyrstöjä (tai katkarapuja) ja koristele ruohosipulisilpulla.

Chorizoa ja aiolia

– chorizoa
– aiolia
– ruohosipulia

Pilko chorizo sopivankokoisiksi pötköiksi ja paista ne pannulla. Tarjoile ruohosipulilla maustetun aiolin kera.

Lempparisuklaa on Twix

Kaikkien aikojen lempisuklaapatukkani on Twix, joka tunnettiin myös aiemmin nimellä Raider. Maistelen mielelläni myös muita suklaapatukoita ja kehitän välillä riippuvuussuhteen johonkin toiseen patukkaan, kuten vaikkapa maapähkinäiseen Starbariin tai pehmeän makeaan Nougat-patukkaan. Silti palaan aina uudelleen Twixiin, joka on mielestäni täydellinen sekoitus rapeaa keksiä, pehmeää kinuskia ja maukasta suklaata.

Muistan hyvin kun törmäsin ensimmäisen kerran Twixiin. Suomessa patukka tunnettiin vielä Raiderina, mutta Unkarissa ollessani etsin kaupasta lempipatukkaani sitä kuitenkaan löytämättä. Löysin kuitenkin samannäköisen patukan nimeltä Twix ja päätin ostaa sen. Onneksi tein niin, sillä kääreen sisältä löytyi tuttu Raider-suklaa, joka vaihtoi pian Suomessakin nimensä Twixiksi.

Törmäsin Sitruunaruoho-blogissa Twix-leivonnaisten ohjeeseen ja tokihan sitä oli päästävä heti testaamaan. Keltaisessa keittiössä avautuikin naistenpäivänaattona taivas, kun käsissäni syntyi kokonainen vuoallinen Twixiä. Mikä unelma! Söin osan heti, mutta suuri osa Twix-leivonnaisista säästyi ahmatin otteesta ja matkasi seuraavana päivänä mukanani töihin. Taisin ahmia työpaikalla vielä ainakin kaksi palaa, sillä näistä tuli tosi hyviä.

Twix-leivonnaiset

Keksi:
– 100 g voita
– 3 rkl sokeria
– 85 g jauhoja
– 55 g maissitärkkelystä eli Maizenaa

Kinuski:
– 125 g voita
– 85 g fariinisokeria
– 2 rkl hunajaa
– 1 tölkki (eli n. 400 g) kondensoitua maitoa
– 1 rkl vaniljasokeria

Kuorrutus:
– 200 g maitosuklaata (mulla oli Fazerin vaaleaa maitosuklaata, eli sitä jonka pakkauksen kulma on punainen)

Tee ensin keksipohja vatkaamalla voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää seokseen sitten jauhot ja maissitärkkelys ja painele keksimuru vuoan pohjalle. Paista 175-asteisessa uunissa noin 25 minuuttia.

Tee sitten kinuski. Lämmitä kattilassa voi, fariinisokeri ja hunaja niin että seoksesta tulee tasainen ihanan tuoksuinen kastike. Kiehuttele kastiketta pienellä lämmöllä 5-7 minuuttia. Sekoita joukkoon kondensoitu maito ja vaniljasokeri. Kippaa kinuski keksipohjan päälle ja paista 175-asteisessa uunissa 20 minuuttia.

Tämän jälkeen homman pitää saada jäähtyä kunnolla ennen kuin pinnalle tehdään maitosuklaakuorrutus. Minä annoin keksin ja kinuskin hengailla jääkaapissa seuraavaan päivään, jolloin sulatin suklaan ja levitin sen vuokaan kinuskin päälle. Aloin leikata hommaa melkein heti paloiksi, sillä suklaa jähmettyy tosi nopeasti.

Tässä vaiheessa täytyy ehkä tunnustaa, etten käyttänyt täytteeseen koko 200 gramman suklaalevyä, vaan pääsi käymään niin, että levy oli 4 palaa vajaa. Hupsis. Sen enempää suklaata ei kannata kuitenkaan maistella, sillä muuten sen riittämisen kanssa voi tulla ongelmia.

Tony’s Deli

Opin Italian tunnilla uuden lauseen, joka kuuluu näin: ”Mi piace la buona cucina e perciò vado spesso al ristorante”. Se tarkoittaa ”Pidän hyvästä ruoasta ja siksi käyn usein ravintolassa”. Toteutimme tuota lausetta eräänä tiistai-iltana kun tarkoituksenamme oli syödä Tony’s Delissä kunnon italialainen illallinen antipastoineen, primoineen, secondoineen ja dolceineen. Pitkän kaavan illallinen ei lopulta aivan toteutunutkaan, sillä skippasimme jälkiruoat mahojen tultua liian täyteen.

Kolme ruokalajia tuli kuitenkin herkuteltua ja ravintola onnistui vakuuttamaan meidät niin, että päätimme tulla vierailulle uudestaankin. Seuraavalla kerralla jäämme viiniloungeen lasilliselle, maistelemme antipastopöydän antimia ja vetäisemme ne tällä kertaa syömättä jääneet jälkiruoatkin naamariin. Se tapahtuu kuitenkin vasta ensi kerralla, nyt katsotaan miltä näytti muun muassa risottoviikkojen anti.


Piadinaleipä


Carpaccio

Alkuun valitsimme ravintolan klassikoksi ilmoitetun härkäcarpaccion sekä broilerilla täytettyä piadinaleipää. Carpaccio ei suotta ole saanut klassikon mainetta, sillä se oli todella herkullista. Myös piadinaleipä maistui ja etenkin lautasella hengaileva pesto saa minulta paljon kehuja.

Seuraavaksi ruokalajiksi valitsimme risottoviikkojen listalta kaksi kivoimman kuuloista risottoa. Koska tarkoituksena oli syödä vielä pääruokakin, otimme suosiolla puolikkaat risottoannokset, mikä riitti primoksi varsin hyvin.

Minä halusin ehdottomasti maistaa sahramirisottoa, joten otimme jälleen klassikkoannoksen paistettuja kampasimpukoita, sahramirisottoa sekä granaattiomenaa. Sahrami maistui risotossa selvästi ja granaattiomenan kirpeys tasoitti täydellisesti makuja. Todella onnistunut yhdistelmä!

Myös tiikeriravunpyrstöt ja tattirisotto maistuivat herkulliselta. Risotossa oli ihanan syvä tatin maku ja ravut olivat raikkaita, tuoreita ja hyvän makuisia. Pidimme tästäkin kovasti.

Juomaksi valitsimme koko illallisen ajaksi tarjoilijan suositusten avulla ranskalaisen Alsacen alueelta tulevan Gisselbrecht Gewürtztraminer Traditionin ja pidimme valinnasta kovasti. Ajattelin ensin, että italialaisen illallisen kanssa pitää juoda italialaista viiniä, mutta kuultuamme tarjoilijan kuvauksen viinistä, päätimme, että myös ranskalainen viini sopii italialaiseen illallisen. Ja minä olin sitäpaitsi keksinyt valkoviinirypäleitä tutkiessani, että haluan maistaa seuraavaksi juuri Gewürztramineria.

Toiseksi pääruoaksi otimme hieman kevyemmän annoksen lohta ja salaattia. Lohi oli hyvin valmistettu ja salaatti todella maukasta tavalliseksi vihersalaatiksi. Salaatinlehtien joukossa oli ainakin ihanaa pestoa, artisokkaa, tomaattia ja sieniä, ja saimme jälleen iloksemme huomata raaka-aineiden olevan ensiluokkaisia. Henkka kehui tomaatteja todella maukkaiksi ja minä olisin voinut vedellä artisokkaa naamaani vaikka koko lautasellisen.

Toiseksi pääruoaksi valitsimme jotain aivan muuta kuin mereneläviä, olivathan kaikki tähänastiset annoksemme sisältäneet joko kampasimpukoita, tiikerirapuja tai lohta. Tuoremakkara oli mukavan mausteista, mutta jotenkin annos toi mieleemme Mexicon Italian sijaan. Ensimmäisen haarukallisen kohdalla luulin jopa hetken olevani Cantina Westissä, sillä maut olivat aivan samat kuin Kasarmikadulla maistamissani ruoissa. Ei tämäkään missään nimessä huono annos ollut, ja itsepähän halusimme jotain aivan muuta kuin mitä muut valitsemamme annokset pitivät sisällään.

Jälkiruoaksi olisimme ottaneet tiramisua ja creme bruleen, mutta olimme tosiaan niin täynnä, että jätimme jälkkärit ensi kertaan. Sillä ensi kertahan tulee, aivan varmasti. Pidimme niin kovasti ravintolan tunnelmasta, palvelusta ja tottakai myös tärkeimmästä eli siitä ruoasta. Minä päästin vessafriikkinä ihastuneen huokauksen myös nähdessäni naistenvessan seinällä olevan mosaiikkiteoksen sekä orkideat. Ihana paikka! Sanotaan, että ravintolan wc:stä näkee ravintolan sielun, ja jos tämä pitää paikkansa, on Tony’s Delin sielu kaunis.

Illallinen pimeässä

Saimme kunnian osallistua Elämyslahjojen ja Cantina Westin kutsumina Illallinen pimeässä -konseptin lanseeraustilaisuuteen. Pimeitä ravintoloita on ollut maailmalla jo jonkun aikaa, ja nyt olemme saaneet sellaisen myös Helsingin Kasarmikadulle Cantina West -ravintolaan. Oli aivan mahtavaa päästä kokemaan näin huikea elämys ensimmäisten joukossa, ja odotimmekin illallista pimeässä todella innoissamme.

Illallinen myös mietitytti melko paljon etukäteen. Mielessä pyöri ainakin se, miten löydän ruoan lautaselta ja miten osaan ottaa sitä haarukkaan tai lusikkaan. Kuinka monta tyhjää haarukallista työntäisin illan aikana suuhuni? Ja kuinka paljon ruokaa löytyisi illallisen jälkeen sylistäni. Arvelin myös huitaisevani ainakin pari juomalasillista kumoon, ja mietin kuinka todennäköistä on, että erehdyn käymään naapurin lautasella tai juomalasilla.

Mielenkiintoista oli myös makujen tunnistaminen. Tiesimme, että tuttujenkin makujen tunnistaminen sokkona voi olla erittäin vaikeaa, ja odotimmekin innolla tilaisuutta päästä testaamaan makuaistiamme. Uskoimme hajuaistin auttavan asiassa jonkin verran, ja minä avasin allergista nuhaa vuotavan nokkani illallispäivän aamuna allergialääkkeellä, jotta hajuaistini olisi mahdollisimman hyvässä terässä.

Valmistauduin illalliselle tapani mukaan muutenkin melko hyvin ja ajatuksen kanssa. Laitoin pitkät hiukseni kiinni etteivät latvat pääse valumaan huomaamattani lautaselle. Samasta syystä jätin pitkät kaulakorut kotiin. Ylleni valitsin mustaa, sillä tummassa vaatteessa mahdolliset ruokasotkut eivät näkyisi niin hyvin kuin vaaleassa, ja silmiini laitoin vedenkestävää ripsiväriä mahdollisen silmien sitomisen varalta.

Mietin myös sitä, miten ahtaan- ja suljetunpaikankammoni käyttäytyy pimeässä, mutta arvelin sen pysyvän kurissa, kun kuitenkin tietäisin olevani avarassa tilassa. Ja auttaisivathan pimeänäkökiikareita käyttävät tarjoilijat minua jos joutuisin paniikin valtaan. Tosiaan, tässä ravintolassa tarjoilijat käyttävät apunaan pimeänäkökiikareita, mutta maailmalla on myös pimeitä ravintoloita, joissa tarjoilijat ovat ilman näköaistia toimimaan tottuneita näkövammaisia.


Alkuruoka

Ennen yllätysmenun kimppuun hyökkäämistä meille pidettiin pieni infotilaisuus, jonka jälkeen siirryimme ravintolan alakertaan, puimme päällemme essut ja peitimme silmämme silmälapuilla. Tarjoilijat ohjasivat meidät neljän hengen jonoissa pöytään, ja kun olin istahtanut onnistuneesti omalle tuolilleni, valtasi mieleni yllättäen ihana rentous ja olo oli todella mukava. Ahdistuksesta ei ollut tietoakaan, vaikka arvelinkin että oloni voisi olla ainakin alkuun hyvinkin epämukava.

Rentoutta edesauttoi taustalla soiva musiikki, tunne siitä että vieressä on ihmisiä samassa tilanteessa sekä rento jutustelu, jota johti Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaiset Ry:n puheenjohtaja Timo Lehtonen. Timo kertoi meille millaista on elää jatkuvassa pimeydessä ja vastaili aiheen herättämiin kysymyksiimme. Hän myös kierrätti pöydässämme esineitä, joita yritimme tunnistaa ilman näköaistia. Homma oli yllättävän vaikeaa, vaikka lopulta tunnistinkin kaksi esinettä ja kolmannestakin minulla oli hyvä aavistus.

Pikkuhiljaa muut aistit alkoivat paikata puuttuvaa näköaistia ja juomalaseihin kaadetut juomat pystyi haistamaan jo ennen kuin haparoimme lasin käteemme. Juomat oli yllättävän helppo tunnistaa maistamalla, vaikka yllätyinkin hieman siitä, kumpi tarjoilluista juomista maistui mielestäni paremmalta. Myös ruoista pystyi tunnistamaan tuttuja makuja, rakenteita ja tuoksuja, mutta makuaisti teki välillä myös tepposet väittämällä suussa olevaa ruokaa joksikin aivan muuksi mitä se todellisuudessa oli.


Pääruoka

Osan ruoista pystyi syömään sormin ja tuntoaistin avulla se sujuikin helposti. Ruokailuvälineiden kanssa alku oli melkoista haparointia ainakin minulla. Henkka oppi homman nopeammin ja haarukoi ruokaa tottuneesti suuhunsa, samalla kun minä maistelin vieressä tyhjää haarukkaa tai otin vaihtoehtoisesti puolet ruoasta haarukan piikkeihin. Loppua kohti homma kuitenkin helpottui kun sokkona syömiseen tottui.

Ennen illallista mietin paljon teknisiä asioita, eli sitä miten ruokailu käytännössä onnistuu. Se oli kuitenkin vain yksi osa elämystä, sillä pimeä sai aikaan paljon muitakin mielenkiintoisia tuntemuksia. Ajantaju katosi hyvin nopeasti emmekä olisi osanneet kertoa illallisen jälkeen olimmeko pimeässä huoneessa kolme tuntia vai kolmekymmentä minuuttia. Myös annosten kokoa oli vaikea arvioida, ja saimmekin yllättyä kun näimme illallisen jälkeen syömämme annokset valossa. Oliko tuo oikeasti noin pieni osa annosta? Ja minä kun luulin sen vievän ainakin puolet lautasesta.

Pimeässä ruokaileminen sai ajattelemaan myös syvällisempiä asioita. Mielessä pyöri se, miltä tuntuisi menettää näköaisti ja elää jatkuvassa pimeydessä. Tottuisivatko aistit paikkaamaan puuttuvan näköaistin vai olisiko sokkona toimiminen aina yhtä hankalaa. Ja entä jos syntyy sokeana? Osaako puuttuvaa aistia kaivata ja voiko syntymäsokea mitenkään ymmärtää, miltä tuntuu kun näkee? Näitä asioita tuli pohdittua vielä pitkään illallisen jälkeenkin, ja kokemus olikin upean elämyksen lisäksi myös yllättävän syvällinen.

Koska illallisella syödään tosiaan yllätysmenu ja puolet illallisen ideasta piilee siinä, ettei ruokailija tiedä mitä syö vaan yrittää selvittää sen makuaistinsa avulla, emme aio kertoa tässä itse ruokalajeista sen tarkemmin. Emmehän halua pilata muiden elämystä paljastamalla illallisen sisältöä.


Jälkiruoka

Kokemuksena illallinen pimeässä oli ihan mieletön. Se oli matka itseensä ja omiin aisteihin ja moniulotteinen ilta herätti paljon erilaisia ajatuksia. Välillä naurettiin ja välillä mietittiin syvällisempiä. Aluksi pimeään meno jännitti, eikä liene tavatonta jos etenkin illallisen ensiminuuteilla kokee pieniä ahdistumisen hetkiä. Pikkuhiljaa pimeässä oloon kuitenkin tottui, vesilasi löytyi pöydältä nopeammin ja oli hassua, että kanssaruokailijoita pystyi arvioimaan pelkästään äänen perusteella. Minäkin tiesin vieressäni istuvan Dinner 4U2 -blogin toisen osapuolen, mutten tiennyt kumpi tutuista kasvoista hän oli, ennen kuin valoja alettiin hiljalleen sytytellä illallisen päätteeksi.

Me arvioimme illallispöydän toisella puolella olevien ruokailijoiden olevan lähempänä kuin mitä he oikeasti olivat, kun taas osa ruokailijoista arvioi välimatkan todellista pidemmäksi. Kokemus on siis myös hyvin yksilöllinen. Toiset pitivät silmiä enimmäkseen kiinni, mutta minä avasin ne heti kun saimme luvan ottaa silmälaput pois, ja pidin silmäni auki koko illallisen ajan.

Olin mukamas katsovinani syömääni ruokaa, juttukaveriani ja käänsin pääni aina kulloistakin puhujaa kohti, vaikken nähnytkään yhtään mitään. Saatoin myös hölmönä nyökytellä ollessani samaa mieltä jonkun kanssa, vaikkei sitä tietenkään kukaan nähnyt. Osaa pimeässä olo alkoi myös väsyttää, ja jollekin tuli ennätys ilman Facebookia olemisessa, sillä kaikki valonlähteet kännyköistä valaiseviin kelloihin ovat illallisella kiellettyjä.

Illallisen pimeässä voit ostaa Elämyslahjojen sivuilta. Elämystä myydään niin yksittäisille ihmisille kuin ryhmillekin, ja väitämme sen olevan enemmänkin kuin hintansa väärti. Suosittelemme siis ehdottomasti kokeilemaan illallista pimeässä, jonka ainakin me rankkasimme yhdeksi mieleenpainuvimmista kokemuksista ikinä.