Notice: Trying to get property 'plugins' of non-object in /var/www/www.rantapallo.fi/wp-content/plugins/styles/classes/styles-customize.php on line 150
Monthly Archives

heinäkuu 2012

Rakkaudesta Helsinkiin : Kamppi

Juhannuspäivänä pyörimme äidin kanssa Punavuoren lisäksi myös Kampin alueella. Vaikka Vanha Ylioppilastalo ja Kolmen sepän patsas eivät taidakaan ihan virallisesti sijaita Kampissa, pääsevät ne nyt silti mukaan tähän Kamppi-postaukseen. Ei toisia saa syrjiä vaan sen takia, että ne sattuvat olemaan väärällä puolella Mannerheimintietä.

Kolmen sepän patsas on ehkä yksi Helsingin tunnetuimmista patsaista, mutta harvemmin sitäkään on tullut pysähdyttyä ihmettelemään sen tarkemmin. Nyt voin kuitenkin leikkiä viisasta ihmistä ja kertoa teillekin, että patsas on päräytetty paikalleen vuonna 1932 ja sen on tehnyt herra nimeltä Felix Nylund, joka asui viimeiset vuotensa Kauniaisissa. Erittäin tärkeä tieto tuo viimeinen. Muistakaa se kaikki kauniaislaiset.

Vanha ylioppilastalo valmistui vuonna 1870 Helsingin ylioppilaskunnan juhlarakennukseksi, ja häpeäkseni myönnän, etten ole tarkastellut sitäkään kovin läheltä, vaikka rakennus on sijainnut työmatkanikin varrella. Muut yhtä sokeana kulkevat, pysähtykääpä ensi kerran Wanhan kohdalla, ja moikatkaa sen julkisivua vartioivia patsaita. Ilmarinen ja Väinämöinenhän ne siinä hengailevat pulut päässään.

Yrjönkatu 24:ssa pulputtaa pienoinen suihkulähde, joka on saanut aiheensa suomalaisesta kansantarustosta. Siinä paha tursas uhkaa kaunista vedenneitoa ja patsaan nimi onkin erittäin mielikuvituksellisesti Tursas ja vedenneito. Patsaan takana sijaitsee muuten Le Bonk, jonka kattoterassi täytyy käydä joskus testaamassa..

Monelle helsinkiläiselle lienevät tutut myös Forumin ja Lasipalatsin välissä olevat pronssilaatat, joissa on metsäneläinten jalanjälkiä. On karhun, hirven, ahman, teerin, villisian ja monen muun elukan jälkiä ja meidän piti äidin kanssa tietysti pomppia katsomaan jokainen laatta, joita ilmestyi koko ajan vaan enemmän ja enemmän näköpiiriimme. Tuolla on vielä yksi. Ja tuolla! Tossa on kaksi, ja nähtiinkö me hei tämä jo? Lapset innostuu niin pienestä.. Laattoja on kaiken kaikkiaan 20 kappaletta ja teoksen nimi on Hiljaisuuden jalanjäljet.

Nämä kaksi rumaa Kampintorilla möllöttävää hökötystä eivät olekaan spurgujen majoja, tärkeitä hökötyksiä joko veden, sähkön tai jonkun muun sellaisen kannalta, vaan taideteos nimeltä Kohtauspaikat. On pienempi kohtauspaikka ja isompi kohtauspaikka, ja täytyy myöntää etten ihan ymmärrä tämän taideteoksen hienoutta. Eikä mikään ihme, sillä sen on suunnitellut joku ruotsalainen.

Sen sijaan tämän taideteoksen ymmärrän ja se oli mielestäni yksi Kampin hauskimmista. Patsaan nimi on Ihminen nousee roskalaatikosta ja se muistaa erään herra Arvo Kustaa Parkkilan elämäntyötä. Parkkila oli alkoholisti, joka nousi roskalaatikosta raitistuakseen ja paneutuakseen sen jälkeen hyväntekeväisyystyöhön, saaden paljon hyvää aikaiseksi. Hyvä hyvä Parkkila, kannatti nousta sieltä laatikosta, nyt sinulla on oma patsas ja tällaiset seppelepäiset juhannusneidot käyvät kättelemässä sinua harva se päivä.

Kauppakeskus Forumin sisältä löytyviin taideteoksiin emme paneutuneet sen tarkemmin, vaikka niistäkin löytyi lisätietoja matkaoppaanamme toimineesta Sunnuntaikävelyllä Helsingissä -kirjasta. Kuvasimme kuitenkin tämän Seppälän edustalla vettä pulputtavan Nereidin kun se sattui osumaan matkamme varrelle.

Ehdottomasti tärkein kohteemme Kampissa oli Hotelli Torni ja sen vessa. Kävimme seisomassa (lue:panikoimassa) Tornin hississä jo ennen kävelykierrostamme, kunnes osasimme lukea opasteesta, että näköalabaari aukeaa vasta parin tunnin päästä. Okke, tehdään siis ensiksi kävelykierros ja koetaan Torni vasta sen jälkeen. Niinpä tallustimme retkemme päätteeksi uudelleen Torniin ja tällä kertaa hissi lähti käskystämme liikkeelle.

Ostimme tiskiltä bellinit ja istuimme hetken sisällä, kunnes päätimme siirtyä sateisesta säästä huolimatta ulkoterassille. Katetulla terassilla tarkenikin ihan hyvin istuskella ja katsella maisemia, vaikka toki se olisi ollut kauniilla säällä varmasti vielä kivempaa. Katselimme maisemia joka suuntaan ja bongailimme tuttuja rakennuksia hyvän tovin, kunnes oli aika käydä tsekkaamassa ehkä näköalabaariakin tunnetumpi naistenvessa, jota olin odottanut innoissani koko päivän. Vessafriikki mikä vessafriikki.

Tässä vessassa on varmasti paremmat maisemat kuin missään muualla, sillä pöntöllä istuskelija voi ihailla maisemia kahteenkin eri suuntaan. Aika kiva. Täällä voisi viettää aikaa vaikka kuinka kauan, mutta veikkaan etteivät muut baarin naisasiakkaat olisi ilahtuneet, jos olisin linnoittautunut näköalavessaan moneksi tunniksi. Niinpä hihkuin siellä innoissani muutaman minuutin ja loikin sitten yhtä tärkeää kokemusta rikkaampana ulos. Tornin näköalavessa, check! Ja niin oli koko juhannus pelastettu.

Riminin paras pubi

Saanhan muistella vielä hieman Italian matkaamme, saanhan? Vaikka reissusta onkin kulunut jo ihan liian monta vuotta, haluan kirjoittaa loman aikana kantabaariksemme muodostuneesta Lord Nelson Pubista, joka ainakin googlen mukaan porskuttaa yhä menemään Riminin pääkadulla.


Allekirjoittanut näyttää sitten muuten tältä päästessään Italiaan lähtevään lentokoneeseen. Kuvittele riemupetteri-ilmeen kaveriksi innostunut hihitys ja koe myötähäpeää yhdessä matkatoveri-Henkan kanssa.

Lord Nelson Pub oli tosiaan ehdoton kantabaarimme Riminissä. Se sijaitsi aivan ensimmäisen hotellimme vieressä, eikä toisen viikonkaan hotellilta ollut niin pitkä matka lempparipubiin, etteikö sitä olisi jaksanut tallustaa. Nelsonissa tuli istuttua monta kertaa päiväkaljalla sudokuja tehden, välipalaa haukaten, illallisen jälkeisellä drinkillä sekä yöpalapizzalla.


No nyt taisi kyllä tulla virhe..

Ensikosketus Lord Nelson Pubiin tapahtui hyvin hatarissa tunnelmissa. Aamun mahapöpön ja koko päivän junassa istuskelun jäljiltä oloni oli nimittäin tooodella heikko. Pöpön lisäksi oloani heikensi myös se, etten ollut uskaltanut syödä temppuilevaan vatsaani mitään aamun parin säälittävän Rooman hotellissa nautitun vesimelonipalan jälkeen. Junamatkasta Riminiin oli nimittäin selvittävä kunnialla, joten nautin suosiolla pelkkiä nesteitä koko matkan ajan, etten vaan ärsyttäisi pipiä mahaani enempää.


En liten leipä

Jotakin oli siis syötävä heti Riminiin päästyämme, joten sisäänkirjautumisen jälkeen taapersimme hotelliltamme lähimpään pubiin, josta saa ruokaa. Ja Lord Nelson Pubihan se siinä kadun kulmassa möllötti. Yritin ottaa jotakin mahdollisimman turvallista, kevyttä ja pientä syötävää, joten päädyin leipäosastoon. Leipä ei kuitenkaan todellakaan ollut mikään pieni sämpylä, vaan kunnon satsi kanaa, salaattia, öljyä sekä artisokkaa. Hyvin se kuitenkin upposi ja pysyi vielä sisälläkin. Jeii! Tuon ihanan leivän jälkeen tunsin taas eläväni. Ah, kiitos Lord Nelson.

Leipien lisäksi Lord Nelson Pubista löytyi vaikka minkälaista syötävää laidasta laitaan. Oli simpukoita, salaatteja, pizzoja, leipiä, liharuokia ja jälkkäreitä. Myös juomaosasto oli kattava ja alkuillasta juoman ostaneet saivat hakea seisovasta pöydästä veloituksetta pikkunaposteltavaa palan painikkeeksi.

Drinkin kanssa pöytään kannettiin popparia ja suolapähkinöitä. Ja kahvin tilanneille tuli kaupan päällisiksi pientä makeaa.


Atkinsin dieetti.

Eräs mieleenpainuvimmista ja eniten ikävöimistäni ruoista oli meidän Atkinsin dieetiksi kutsumamme jättilautasellinen lihaa. Salaattipedin päällä pötkötteleviä erilaisia lihoja sisältävä annos oli tarkoitettu kahdelle ja se olisi riittänyt isommillekin proteiinihirviömiehille. Lisukkeeksi otimme vielä vähän lisää salaattia ja Atkinsin dieetin kruunasi isot tuopit olutta. Liha-annos oli hirmuisen herkullinen ja jos joskus vielä löydän itseni käppäilemästä nälkäisenä Riminin kaduilla, suuntaan ehdottomasti Lord Nelson Pubiin vetämään ihanan lihakasan naamariini.

Lord Nelson Pubin pizzojen öljyn määrästä olen kertonut aiempien, muistaakseni ainakin pizzoja käsittelevän Italia-postauksen yhteydessä (löytyy sivupalkissa möllöttävän Italia -tunnisteen alta). Salamipizza kirjaimellisesti lainehti öljystä, eikä muissakaan lätyissä oltu ajateltu painonvartijoita. Vaan sehän ei meitä lomailijoita haitannut, vaan herkuttelimme useammankin öljypizzan hyvällä ruokahalulla kahden viikon aikana.

Eräs mielenkiintoinen asia ainakin pubin takaosassa sijaitsevassa naisten vessassa oli se, ettei siellä ollut lainkaan lukkoa. Hämmentävää, mutta päätin etten anna sen häiritä, sillä eihän kukaan edes tunne täällä minua, ja alkuhämmästyksen laannuttua totuinkin jännittäviin vessahetkiin nopeasti. Useasta pubissa vierailusta huolimatta kukaan ei tullut kertaakaan nykimään ovea kriittisellä hetkellä, vaan vessassa yskimiseni sekä hyräilemiseni kuultiin, aivan kuten oli tarkoituskin. Vinkkinä mainittakoon myös, että vessapaperirullan voimakas vetäminen on hyvä äänitehoste sillä hetkellä, kun kuulee jonkun tulevan siihen vessan odotustilaan, vai mikä se nyt onkaan nimeltään.. Vessan eteinen? Perinteinen oven alta vilkkuva jalka ei täällä onnistunut, sillä ovea oli ihan lattian rajasta oviaukon yläosaan asti, mutta metelöiminen piti ovenkahvan kiskojat loitolla. Kerronko vielä tarkemmin vessakokemuksistani?

Itse asiassa kerron, lue tai älä lue. Kuten olen jo maininnut, on minulla tapana katsella oikein kunnolla ympärilleni yleisissä vessoissa. Reissatessa näkee jos jonkinlaista naistenhuonetta (niin hyvässä kuin pahassakin) ja vähänkin hienommissa ravintoloissa on vessassa käytävä puuteroimassa nenää, vaikkei olisi edes tarve. Chez Dominiquessa oikein odotin vessassa käyntiä, jotta pääsen kurkkimaan mihin ratkaisuihin siellä on päädytty. Kuopiossa taas vietin Henry’s Pubin naistenvessassa luvattoman pitkän tovin seinäkirjoituksia lueskellen, ja erään Riminin ravintolan wc:stä otin jopa kuvan, niin suloinen se oli pienine koriste-esineineen ja kukka-asetelmineen. Että morjensta vaan, olen Martina ja taidan olla vessafriikki. Tähän on hyvä lopettaa tällä kertaa.

Kesäsalaatti

Lueskelen aina innoissani Pirkka-lehden sekä Yhteishyvän ruokaosiot (ja kaikki muutkin kyseisten lehtien sivut jos nyt totta puhutaan), sillä niistä löytyy usein kivoja ideoita ruoanlaittoon. Tämä mansikkaa ja fetaa yhdistelevä salaatti on Pirkan inspiroima ja se maistuu niin ihanan kesäiseltä, ettei sateiset ilmat haittaa enää yhtään kun haarukoi näitä makuja suuhunsa. Fetan ja mansikan yhdistäminen voi kuulostaa hieman oudolta, varsinkin kun seassa on raparperiakin, mutta uskokaa minua kun sanon, että yhdistelmä todellakin toimii. Kokeile vaikka:

– 200 g raparperia
– 0,5 dl sokeria
– 0,5 kurkkua
– 250 g mansikoita
– 200 g fetaa
– salaattisekoitus
– saksanpähkinöitä
– mustapippuria

Pilko raparperit ja paahda niitä sekä sokeria pannulla kunnes raparperi on pehmennyt. Viipaloi kurkku, mansikat ja feta. Kippaa lautaselle salaattisekoitusta, kurkkua, raparperia, mansikoita, fetaa ja päällimmäiseksi saksanpähkinöitä. Pyöräytä hieman mustapippuria koko komeuden päälle ja lorauta myös hieman öljyä sekaan mikäli tahdot. Minä jätin öljyn pois, sillä mehukkaat mansikat pitivät huolen siitä, ettei salaatista tullut kuiva, vaan kesäisen maukkaan mehukas. Slurps.

Rakkaudesta Helsinkiin : Punavuori

Palataanpa hetkeksi juhannuspäivään ja minun ja äidin turistikierrokseen Helsingissä. Tämä on siis jo toinen retkemme maamme pääkaupungissa ja nyt vuorossa olisi Kamppi sekä Punavuori. Aloitetaan vaikka Punavuoresta, joka on ainakin minulle näistä kahdesta hieman tuntemattomampi.

Raken talo sijaitsee ilmeisesti jo Punavuoren alueella, joten läväytetäänpä se nyt tähän alkuun. Bulevardilla sijaitseva rakennus ei ollut mielestämme mitenkään erityisen upea verrattuna muihin lähistöllä sijaitseviin vanhoihin koristeellisiin rakennusten julkisivuihin. Raken talo on kuitenkin kiinnostava siinä mielessä, että siinä sijaitsee Hotelli Klaus K, jonka huoneessa numero 429 on majoittunut J.F.Kennedyn murhasta epäilty Lee Harvey Oswald.

Seuraavaksi suuntasimme aivan vanhan työpaikkani kulmille Dianapuistoon, jossa kävimme ihmettelemässä keihäsnaista esittävää patsasta, jonka nimi on opaskirjamme mukaan joko Diana tai Tellervo. Päätä itse kummalla nimellä haluat naista kutsua. Hauskan patsaasta tekee se, että sen asento on vähän hassu keihäänheittoa ajatellen. Koittakaapa vaikka itse viskata keihästä oikealla kädellä niin, että oikea jalka on tukijalkana. Ei kovin luontevaa.. Toisaalta Henkka oli sitä mieltä, että patsaaksi jähmettynyt Diana/Tellervo on vasta ottamassa vauhtia kiskaisuunsa. Voipi olla toki niinkin.

Iso-Roballa sijaitseva isohko taideteos on jäänyt minulta aivan huomiotta, vaikka olenkin kävellyt sen ohi monta kertaa. Suippo möhkäle on nimeltään Viheltävä Helsinkiläinen ja se on omistettu hyväntuulisille, auttavaisille ja suvaitsevaisille kaupunkilaisille. Eli minulle, höhöhö.

Uudenmaankadulla sijaitseva Otavan talo oli niin ikään tuttu, sillä muistan ihmetelleeni sen osittain tiileistä koottua julkisivua rakennuksen ohi kävellessäni. Miksei sitä ole voitu tehdä kokonaan tiilestä? Olisiko se hölmön näköistä? Tuo talon sisällä oleva parveke on aika söötti.

Merimiehenkadulla sijaitsevan vanhan vuonna 1888 rakennetun puutalon ohi marssimme katseet näyteikkunoissa, eli jossain ihan muualla kuin etsimässämme puutalossa, ja ihmettelimme miksi emme löydä taloa mistään. Vaikka siinähän se nökötti aivan reittimme varrella ja erottui aivan hyvin muiden talojen joukosta. Joskus sitä on vain ihan armottoman sokea. Onneksi kuitenkin löysimme talon lopulta, sillä se on tosi söpö. Taloa katsellessa ihmettelimme väkisinkin sen vanhuutta ja samalla oli hauska kuvitella miltä Punavuori on näyttänyt silloin joskus kun kaikki talot olivat samanlaisia puutaloja. Aika kivalta varmaan, ihanaa että tämä yksi rakennus on saanut jäädä muut puutalot jyränneiden kerrostalojen keskelle.

Puutalolta lähdimme etsimään Fazerin korttelia sekä Kaapelitehtaan korttelia, mutta sen sijaan että olisimme bonganneet kyseisiä rakennuksia mistään (vaikka todennäköisesti kuljimme niidenkin ohi sokeina kuin mursut) löysimme kolkon näköisen telakan, jonka ohitse kiersimme aivan järkyttävän ahdistavaa katua pitkin. Vastaamme pelottavalla kadulla hoiperteli yksi tummaihoinen mies sekä toinen todennäköisesti kadunkulmassa sijaitsevasta huumevieroituksesta tullut kaveri.


Ehkä ihan vähän ahdistava paikka.


Helsingin kammottavin katu.

Mietimmekin äidin kanssa, miten tietyistä paikoista voi tulla niin vahvoja tunteita. Osa retkillämme nähdyistä rakennuksista ja nähtävyyksistä ovat olleet niin kauniita ja ihania, että olemme tunteneet suoranaisia onnen läikähdyksiä rinnassamme. Joissain paikoissa taas on ollut niin ahdistava tunnelma, että olemme saaneet kylmiä väreitä ja lähteneet kipittämään kovempaa pois inhottavia tunteita herättävän paikan läheltä.

Yksi kammottava mesta oli Eirassa sijainnut sinänsä ihan kaunis Villa Johanna, joka aiheutti näteistä yksityiskohdistaan huolimatta meissä molemmissa tunteen, että talossa on varmasti tapahtunut joskus jotakin todella pahaa. Villa Johannaa hirvittävämpi mesta on kuitenkin ollut tämä Munkkisaarenkatu-Hylkeenpyytäjänkatu-Telakkakatu, johon en ikipäivänä menisi yksin illalla hortoilemaan. Tai oikeastaan en menisi sinne mielelläni edes päivällä. Huumevieroituspaikan lisäksi alue on niin karun ja kolkon näköistä teollisuusaluetta, että käy ihan sääliksi kaikkia ihmisiä, jotka asuvat samassa korttelissa vieroituspaikan kanssa. Yäks. Äkkiä seuraavaan paikkaan!

Pärähdimme lopulta kammottavalla alueella hortoiltuamme meren rantaan emmekä voineet enää sanoa olevamme eksyksissä, sillä nyt tiesimme mihin suuntaan meidän pitäisi mennä. Emme silti huomanneet sitä hemmetin Fazerin korttelia emmekä Kaapelitehtaan korttelia, vaikka kävelimme alueen läpi uudelleen aina Nosturille asti. Siellä päätimme luovuttaa mokomien kortteleiden etsimisen ja suuntasimme Sinebrychoffin puistoon.

Puiston kauneutta ihaillessamme pääsimme takaisin rauhalliseen tunnelmaan ja aloimme kuunnella mahastamme kuuluvaa murinaa. Kohta voisi pitää ruokatauon. Kurkistimme Koffin puiston laidalla sijaitsevaan Fannyyn sisään, mutta emme menneet sinne vaan koukkasimme Sinebrychoffin taidemuseon ohi Hietalahden rantaan, jossa bongailimme Olo22 -nimiseen taideteokseen kuuluvia teräspalloja, joita on ripoteltu alueelle kuulemma yhteensä 50 kappaletta.


Bongaa pallo!


Bongaa lisää palloja!


Bongaa ISO pallo!

Me näimme vain alle 10 palloa, sillä emme jaksaneet jäädä etsimään niitä enempää nähtyämme tien toisella puolella auki olevan ravintola Salven. Sinne siis juomaan lasilliset valkkaria ja syömään metsästäjän kanaleipää.

Salvessa on ihana merellinen tunnelma ja monta pientä yksityiskohtaa, joita katseli mielellään ruokaa odotellessa. Salven toiminta on alkanut jo vuonna 1897, jolloin paikalla oli pieni merimiesten ruokakioski. Paikka on siis yli sata vuotta vanha. Oho, aika kunnioitettavaa. Sapuska oli tällä kertaa ihan ok, sillä vaikka kanaleipä kanttarellikastikkeella oli muuten ihanaa, oli siihen meidän molempien mielestä lorahtanut hieman liikaa suolaa. En kuitenkaan lähde tuomitsemaan ravintolaa tämän yhden kerran ja yhden annoksen perusteella, vaan aion testata paikan joskus vielä uudestaankin. Salven tunnelmalliseen merimiesmiljööseen palaa nimittäin mielellään uudestaankin.


Metropolia.


Kaartin lasaretin kortteli.

Kun olimme saaneet kupumme täyteen astuimme ulos ravintolasta ja huomasimme, että taivaalta alkaa tippua sadepisaroita. Niinpä vilkaisimme nopeasti vielä Metropolian komean rakennuksen (entinen Teknillinen Korkeakoulu ja sitä ennen Helsingin Teknillinen reaalikoulu) sekä sen edustalla möllöttävän Pro Teekkari -nimisen rattaan. Kuvasimme myös keltavalkoisen Kaartin lasaretin korttelin rakennukset ja lähdimme etsimään äidin entistä kotia Lönnrotinkadulla.

Äipällä on asunnosta huonoja muistoja, eikä hän muistakaan enää sen tarkkaa sijaintia tai osoitetta. Häntä ei ole kuulemma kiinnostanut käydä koko kadulla tähän päivään asti, mutta nyt kävelimme katua pitkin niin kauan, kunnes se alkoi näyttää äidin mielestä tutulta. Jossain tässä hän on asunut silloin joskus aikoja sitten. Aistin äidistä siinä kävellessämme, ettei hän todellakaan laulanut mielessään ”Rööperiin mä kaipaan niin taas uudelleen..” vanhoilla kotikulmilla talsiessaan.

Niin, ei Punavuori kyllä minustakaan ole Helsingin parasta antia, vaikka ihan söpö onkin. Tuumimmekin yhdessä, että jotenkin juhannuspäivän harmaa sää sopi oikein hyvin juuri Punavuoren valloittamiseen. Harmaa hiljainen päivä oli tunnelmaltaan sopiva juuri siihen kaupunginosaan, vaikken osaakaan perustella sitä sen tarkemmin. Nämä ovat varmaan taas niitä tunnejuttuja, joita on vaikea selittää. Minusta Punavuori on harmaa. Piste.

Koska sade alkoi yltyä, jätimme muutaman nähtävyyden reitiltämme väliin ja suuntasimme kohti kävelyretken päättävää Hotelli Tornia ja sen näköalabaaria. Koska Torni ja loput reittimme nähtävyydet sijaitsevat Kampissa, saatte odottaa niiden tarkempaa esittelyä Kamppia koskevaan postaukseen asti, joka pärähtää ilmoille ihan tässä lähiaikoina.


Taas näitä ergonomiatyyppejä.

Crepes Suzette

Sain joku aika sitten Rantapallolta kaksi ruokaa ja matkailua yhdistävää kirjaa. Toisesta niistä, eli kirjasta nimeltä Maailman parhaat kasvisruoat, riensin heti testaamaan kardemummaa rakastavan bloggaajan mieleen olevan ihanan hedelmälassin. Toisesta ranskalaiseen ruokakulttuuriin kurkistavasta kirjasta ”Bistro – Pariisin parhaat bistrot ja klassiset reseptit” valitsin jälkiruoan juhannusaaton illallisellemme. Crepes Suzette, olkaa hyvät:

Taikina:
– 4 rkl voita
– 4 dl maitoa
– 4 kananmunan keltuaista (valkuaisista voit paistaa seuraavana aamuna proteiinipitoisen aamiaismunakkaan)
– 1 dl sokeria
– 3,5 dl vehnäjauhoja
– 1 rkl öljyä
– 1 appelsiinin kuori
– 1 sitruunan kuori

Suzette-kastike:
– 0,5 dl sokeria
– 4-5 appelsiinin mehu
– 1 tl sitruunamehua
– 8 rkl voita
– 4cl sitruslikööriä (Grand Marnier tai Triple Sec)

Tee ensin taikina. Kuumenna voi ja maito miedolla lämmöllä niin että voi sulaa kokonaan. Vatkaa keltuaiset ja sokeri vaahdoksi ja lisää vaahtoon jauhot koko ajan sekoittaen. Lisää taikinaan voi-maitoseos ja lopuksi vielä öljy ja sitrushedelmien kuoret. Sekoita hyvin ja jätä odottamaan siksi aikaa, että teet kastikkeen.

Laita sokeri ja mehut pannulle ja kiehauta seos koko ajan sekoittaen. Kiehuta ja sekoittele noin kymmenen minuuttia. Lisää kastikkeeseen sitten voi kuutioina ja sekoita hyvin. Lisää lopuksi vielä likööri.

Paista letut pannulla voissa, kippaa kastiketta päälle ja koristele annos halutessasi appelsiinin lohkoilla.