Browsing Tag

Latvia

Vuoden suuri seikkailu Minskiin ja takaisin, 11/11 loppufiilikset

Kuten viimeisen reissupäivän postauksessa lupasin, kasaan tähän postaukseen reissun jälkimainingit noin kuukausi matkan päättymisen jälkeen.

Mikä fiilis?

-Kertakaikkiaan mahtava! Olen edelleen sitä mieltä, että kyseessä oli tämän astisen elämäni suurin seikkailu. Kaikki sujui ilman mitään todellisia ongelmia. Olen todella iloinen, että edellisessä postauksessa mainitsemastani jännityksestä ja pelosta huolimatta lähdin matkaan ja haastamaan itseni. Nyt ehkä jopa hieman pelottaa, tuntuuko tämän matkan jälkeen mikään ”tavallinen” reissu/prätkäreissu enää miltään?

Teiden kunto?

-Venäjällä teiden kunto muuttui huonommaksi välittömästi Vaalimaan raja-aseman jälkeen. Oli reikiä teissä, isompia, pienempiä sekä tiiliskivillä paikattuja. Kun ajeli tietä tarkkaillen ja kuoppia väistellen, ei mitään todellisia vaaratilanteita päässyt syntymään. Pietarin läheisyydessä tiet olivat todella hyvässä kunnossa ja musta kiiltävä asfaltti odotti ajajaansa. Maaseudulla tiet olivat huonossa kunnossa, muttei missään nimessä sellaisessa etteikö niissä olisi selvinnyt. Välillä asfalttitieksi merkitty tie olikin hiekkatietä, välillä muuten vaan ja välillä massiivisen tietyömaan takia. 5/7 matkamme pyöristä oli sellaisia joilla olisi voinut ajaa vaikka keskellä mettää, joten minulla oli pyörän tekniikan kannalta epäsuotuisimmat olosuhteet hiekkateillä irtohiekan vuoksi, mutta pää kylmänä ja pienellä vaihteella ajaessa matka taittui hienosti. Valko-Venäjän tiet oli todennäköisesti vedetty kaikki uusiksi viimeisen vuoden aikana, niin hyvässä kunnossa ne olivat. Latvian tiet olivat reissun huonoimmat Venäjän maaseudun lisäksi ja Virossa tiet olivat melko samanlaisessa kunnossa kuin Suomessakin. Kuitenkin myös Latvian tiet olivat ihan ajettavia, kunhan tarkkaili railoja. Katupyörällä pärjää kyseisellä reissulla hyvin.

Liikenne yleisesti?

Suuresti pelkäämäni Venäjän liikennekulttuuri yllätti minut äärimmäisen positiivisesti. Olen jopa sanonut kaipaavani sitä kokemaani joustavaa liikennekulttuuria. Isolle prätkäjoukolle annettiin aina tilaa, vaikka valot olisivatkin olleet vaaleanpunaisen puolella, koko porukka päästettiin aina valoista läpi sekä tehtiin tilaa kaistoilla, myös isoissa kaupungeissa ja risteyksissä. Mitään tööttien soittamisen tarvetta kenelläkään ei ollut, vaan turismoille näytettiin ja annettiin kohteliaasti tietä. Myös rekat näyttivät aina ohittaessa vilkuilla ehtiikö ohittamaan vai tuleeko vastaan joku jota pyörän selästä ei välttämättä nähnyt. Vain kerran koin tilanteen jossa minut ohitettiin ojan puolelta sekä tilanteen jossa kanssani samaan aikaan 2-kaistaisella tiellä oli yhteensä 5 ajoneuvoa. 😂 Kaksi rekkaa tuli vastaan, toinen leveää piennarta ja toinen varsinaisella kaistalla, minua vasemmalta ohitti henkilöauto keskiviivalla sekä omalla pientareellani ajoi paikallinen pappatunturi. Hienosti mahduimme kaikki 5 samaan aikaan tielle ja jokainen teki toiselleen tilaa. Muutenkin ohitustilanteissa myös vastaantulijoilla oli pelisilmää ja tilaa tehtiin tarvittaessa vähän pientareenkin puolelle. Matkastamme suurin osa ajettiin taajamien ja moottoriteiden ulkopuolella ja siellä liikenne oli hyvin rauhallista. Valko-Venäjän liikenne oli hyvin samanlaista kuin Venäjällä. Latviassa tuntui tämän joustavuuden jälkeen olevan liikenteessä pelkkiä mulkvistejä ja siellä liikenne oli paljon veemäisempää eikä voinut todellakaan luottaa siihen etteikö joku arvonsa tunteva ajaisi piruuttaan kylkeesi liikenneympyrässä. Virossa liikenne oli melko hiljasta ja kuten moni tietää, hyvin samankaltaista kuin Suomessa.

Varusteet?

Ajoimme kaikki coretex-varusteilla sekä umpikypäröillä. Suosituin varustemerkki taisi olla Rukka, itselläni on Hanxin coretex-asu. Hiki tuli mennen, tullen ja palatessa mutta vain kunnon varusteet suojaavat kaatumistilanteessa ja sen tietää viimeistään siinä vaiheessa kun on kerran niistänyt asfalttia. Jätin paksut ajohanskat kotiin ja ajoin kevyillä crossihanskoilla, sekä varahanskoina olleilla neopreenihanskoilla hieman viilemmällä kelillä. Kuumimpina päivinä houkutus ajaa farkuilla oli melko suuri, mutta onneksi ajohousuni panssareineen eivät mahtuneet laukkuihini, joten ainoa tapa siirtää ne paikasta toiseen oli ajaa ne päällä. Myös sadetakit ja -housut pääsimme pukemaan päällemme ja moottoripyöräilyyn tarkoitetut sadevaatteet ovat näissä hommissa ihan ehdottomat. Ne ovat helvetin rumia, kirkkaan vihreitä mutta näkyvyys sateella on tosi tärkeää ja tietysti vaatteiden vedenpitävyys. Yleisesti ottaen tavaraa minulla oli mukana ihan liikaa ja seuraavassa postauksessa kerronkin omat pakkausvinkkini prätkäreissulle.

Venäjä yleisesti?

-Venäjä yleisesti ottaen yllätti todella positiivisesti. Venäläiset olivat todella ystävällisiä (paitsi huoltoaseman myyjät 😄) ja olivat aina auttamassa kartan kanssa ihmetteleviä turisteja vaikka yhteistä kieltä ei ollut. Kuten monesti on sanottukin, huonomaineisilla ja töykeillä venäläisturisteilla ei ole mitään tekemistä ”oikeiden”, tavallisten venäläisten kanssa. Venäjä on valtava maa ja paljon nähtävää jäi vielä seuraaviksi kerroiksi. Suomalaisturistin näkökulmasta mikään ei maksanut juuri mitään ja rahan arvoa oli tosi vaikea hahmottaa. Matkamme aikaan ruplan kurssi oli meidän kannaltamme hyvä, 1000 ruplaa oli noin 13e. Kun kokikset ja hodarit maksoivat huoltiksella alle 100 ruplaa, en viittinyt enää kolikoita edes kantaa mukanani.

Matkakaverit?

Matkakaverit olivat mahtavia! Ikähaarukka oli tällä reissulla 27-72 vuotta. Kokemukseni mukaan iällä ei kuitenkaan ole mitään väliä, vaan porukka hitsautuu todella nopeasti yhteen ja kaveria autetaan niin tankkausjonossa, sadetakin kiinni laittamisessa kuin tavaroiden kantamisessakin. Matkakavereistani tunsin ennalta kaksi, se on oma ennätykseni, sillä Dolomiittien reissulla tunsin yhden ja Ladys Andalucia reissulta en tuntenut ketään etukäteen! Motoristit ovat yleisesti ottaen melko lepposta porukkaa eivätkä nillitä pienestä. Tällaisilla reissulla pitää ollakin pelisilmää sekä joustavuutta, sillä aina kaikki ei mene niinkuin on suunniteltu. Saattaa sataa, aurinko porottaa tai mitään ruokapaikkaa ei ole seuraavan 300km aikana. Ennakointi on tietysti kaiken lähtökohta ja mukavuusalueen coctail-matkat ovat sitten erikseen.

Nämä ovat seikkailuja!

PeterPanBike?

Tämä oli kolmas Peter Pan Biken reissuni (Ladys Andalucia 03/2018 5pv, Dolomiitit 09/2018 3pv, Minsk 06/2019 8pv) ja vielä syyskuussa on tulossa Ladys Toscana 5pv. Ensi keväänä ajattelin lähteä Laatokan kierrokselle tai Murmanskiin vuoden mittaisen viisumini kanssa. Ladys reissut eroavat ”normi” matkoista siten, että matkalla on vain naisia ja majapaikka on koko matkan sama. Tavarat voi siis tuoda Samsonitessä paikalle. Kaikki matkat ovat olleet hyvin erilaisia, mutta kaikki aivan mahtavia. Matkajärjestelyt ovat hoituneet hienosti, eikö koskaan ole ollut mitään ongelmia tai epäselvyyksiä. Lennot eivät kuulu matkojen hintaan ja ne pitää bookata itse. Lentojakin on kuitenkin on varattu yhdessä, jottei kokemattomankaan matkaajan reissu jää lennoista kiinni. Porukassa on aina hauskempaakin! Itse olen kokenut PeterPanBiken reissut mukavana tapana matkustaa moottoripyörällä maailmalla ja sen takia suosittelenkin sitä muillekin. Kaikki PeterPanBiken tulevat matkat löydät täältä ja jokaisesta matkasta kirjoitettavat matkablogit täältä. Jos haaveissasi on prätkämatka maailmalle, kerron mielelläni lisää omista kokemuksistani. 😊

Lähtisitkö uudelleen?

Lähetäänkö heti vai saman tien? Aivan ehdottomasti! Nälkä kasvaa syödessä tässäkin hommassa ja prätkällä näkee ja kokee niin paljon ja erilailla, ettei sitä osaa edes selittää. Vain toinen motoristi sen ymmärtää.

Tässä vielä matkareittimme, jossa ei ole huomioitu mutkateitä eikä alkuperäisestä suunnitelmasta poikkeavia raja-asemia. 😄

Hamina- Viipuri- Kronstadt- Veliky Novgorod- Pihkova- Ostrava- Sebez- Minsk- Daugavplis (Väinälinna)- Pärnu- Tallinna- Helsinki. 3200km, 8 päivää. Olipa kiva laittaa tämä reissu pakettiin! Nyt on helppo palata jälkikäteen matkan yksityiskohtiin.

Seuraavaan postaukseen olen koonnut jokaisen prätkäleidin pakkauslistan viikon prätkäreissulle ja alan myös pikkuhiljaa purkamaan heinäkuun alussa tekemääni viikon mittaista Montenegron matkaa.

Seuraaviin seikkailuihin!

-Laura-

PS. Teitä lukijoita on ilmestynyt lyhyessä ajassa tosi paljon, niin paljon että kaikki lukijat ei voi olla pelkästään mun kavereista koostuva joukko. 😄 Ihan mahtavaa! Näin postaussarjan päätteeksi olisi kiva kuulla ketä siellä ruudun toisella puolen on, mistä postauksista olet tykännyt ja minkälaiset jutut kiinnostavat? 😊 Muutenkin kommentin jättäminen on aina toivottavaa ja iloinen yllätys! Vaikka tätä blogia kirjoitan itseäni varten keinutuoliin luettavaksi, on aina kiva kuulla minkälaiset ihmiset ovat kiinnostuneita matkoistani ja miten olette blogini löytänyt. 😊

Vuoden suuri seikkailu Minskiin ja takaisin 9/11, matkapäivä 7.

Päivä Väinälinnassa aukeni aurinkoisena mutta hieman totuttua viilempänä. Se oli ihan mukavaa vaihtelua, sillä kyllä reissulla oli hyvin tarjettu siihen mennessä. Aamuvirkuimmat olivat ehtineet vilkaista kaupunkia ennen starttiamme. Söimme hyvän aamupalan hotellissamme, joka muuten sijaitsi suoraan ostoskeskuksen yläpuolella kaupungin keskustassa. Päätimme kuitenkin lähteä ajelemaan kohti seuraavaa kohdettamme Pärnua, sillä halusimme olla siellä hyvissä ajoin ennen pimeää.

Tässä kohtaa oli vuoro kuskien tankkaukselle. Ilkka, Marjariitta ja Jyrki käyvät keskustelua uskaltaako tavarat (tankkilaukut, navigaattorit, kypärät ja ajotakit) jättää pyörien päälle odottelemaan. Jätettiin, kuten reissussa joka pysähdyksellä ja kaikki tavarat pysyivät tallessa. Latvian pohjoisosassa lämpötila laski niin alas, että jouduin koeajamaan ensi kertaa uuden merinovillakerrastoni paidan. Hyvin toimi ja lämmitti mukavasti. Ja lämpömittari näytti muuten +22c. 😄 Kylmän tunne riippuu siitä mihin tottuu!

Latvian ja Viron rajanylitys sujui kuin Tampereen ja Kangasalan välisen kuntarajan ylitys, Welcome to Estonia! Viro oli huomattavasti siistimpi yleisilmeeltään kuin Latvia. Myös huoltoasemien kahviloissa alkoi olemaan ymmärrettävää tekstiä ja hieman huvittavaakin.

Viimeinen tankkaus ennen Pärnun hotelliamme. Huoltoasemalla oli erikoinen meininki, vessaa ei ollut mutta kun Marjariitta kävi kysymässä toilettia, huoltoaseman naismyyjä sanoi ”ok, ladies only”. No reissun miehen pääsivät yli tästä epätasa-arvoisesta kohtelusta.

Kilometrejä päivälle kertyi 378.

Majapaikkamme Pärnussa oli IHANA! 😍 Kyseessä oli Pärnun rannan tuntumassa sijaitseva alle 20 huoneen Villa (lisään nimen jälkikäteen kunhan keksin sen)

Elämä hymyilee!

Oli pakko ottaa kuva matkan ensimmäisestä saatavilla olleesta siideristä! 😄 Maistui todella hyvältä Pärnun lämmittävässä ilta-auringossa Villan terassilla. 😎☀️

Myös Ilkka, Tarmo, Juha ja Heikki olivat tyytyväisiä oloonsa.

Menimme syömään Pärnun ehkä suosituimpaan ravintolaan, Steffaniin. Ravintola oli tosi tunnelmallinen eikä ruokaakaan oltu kehuttu suotta.

Söin lasagnen, joka oli niin valtava, että puolet jäi syömättä. Paras lasagne mitä olen tähän mennessä syönyt (äidin tekemän lisäksi tietenkin).

Pärnu oli todella paljon siistimpi ja nätimpi kuin mitä muistan edelliseltä käynniltäni noin 15 vuoden takaa. Toki paljon on varmasti kunnostettukin siinä ajassa. Saatoin jopa hieman ihastua Pärnuun ja voisin hyvin tulla tänne pitkäksi viikonlopuksi nauttimaan elämästä ja syömään hyvin. Mikään halpa paikka Pärnu ei enää ole.

Palatessamme Villaan, oli hotellin baari jo sulkeutunut. Hätä ei ollut tämän näköinen, olihan meillä Marjariitan Trikessä kuljetetut, viimeisillä Valko-Venäjän ruplilla raja-aseman kaupasta ostetut kuohuviinit! Marjariitta oli ollut niin kaukaa viisas, että oli laittanut ne kylmään heti Pärnuun saavuttuamme. Jokainen haki kämpästään hammaspesumukit ja skoolasimme baarin terassilla yhdessä hienosti onnistuneella reissulle. Siinä hetkessä oli jotain taikaa.

Menimme onnellisina ja pienessä skumppahuurussa nukkumaan viimeistä siirtymää Pärnu-Tallinna-Helsinki odotellen.

-Laura-

Päivän virallinen matkablogi ja postaus ajopäivältä 7 tästä.

Vuoden suuri seikkailu Minskiin ja takaisin 8/11, matkapäivä 6.

Toinen aamu Minskissä valkeni edellisen tapaan helteisenä ja aurinkoisena. Suuntana oli Latvia. Tällä kertaa myös nukkumatit ehtivät aamupalalle, tuttuun tapaan kamat kasaan ja koneet käyntiin.

Sääntö numero 1. Älä koskaan jätä prätkää nojaamaan uudelle asfaltille aurinkoon, se saattaa sulaa läpi! Onneksi matkalla oli herrasmiehiä ja aloittelijan mokan huomatessaan he olivat siirtäneet prätkääni piirun verran vanhalle asfaltille nojaamaan.

Suunta kohti Latvian Daugavpilsiä eli tuttavallisemmin Väinälinnaa. Rajalle ei ollut linnuntietä matkaa kuin pari-kolmesataa ja rajalta hotelliimme vain noin 35km. Päätimme siis nauttia Valko-Venäjän maisemista ja erinomaisesti huolletusta asfaltista mutkateiden muodossa ennen Latviaan siirtymistä.

Bongasimme Minskiin saapuessamme valtavan muistomerkin noin 25km päässä keskustasta ja päätimme ajaa sen kautta pois. Kyseessä oli ilmiselvästi sotamuistomerkki, mutta sen tarkempia tietoja meille ei selvinnyt.

Paikallinen koululaisryhmä tuli myöskin katsomaan muistomerkkiä. Heidän kulkupelinsä oli niin karu, että siitä oli pakko ottaa kuva. Yleisesti ottaen Valko-Venäjän autokanta oli melko uutta ja tämä bussi olisi ennemmin sopinut Venäjän maisemiin.

Pyörät jämpisti bussiparkissa rivissä.

Pari lippua perään heilumaan ettei kenellekään jää epäselväksi mistä ollaan tulossa. Liput eivät kuitenkaan olleet kovin vankkaa tekoa ja ne kerättiin talteen autotallin koristelua varten.

Ja eikun matkaan taas.

Ja välillä tankkausta. Tämä maantieravintola on todellinen harvinaisuus ja päätimme lounastaa täällä. Lounaani, perunalätyt erilaisilla höysteillä, hinta noin 2e.

Kisat olivat läsnä joka paikassa.

Marjariitan Trikeä ei oltu varsinaisesti suunniteltu kuoppaisille teille ja kytkinkahva ja mukiteline ottivatkin hieman itseensä kesken maantien. Onneksi Marjariitalla mukana oli täydellinen työkalupakki ja paikalla korjaustaitoisia herrasmiehiä, hieman mutterien kiristystä ja eikun matkaan taas.

Pyörämme olivat suosittuja huoltoasemilla, mutta onneksi vain lasten keskuudessa. Vastaavia pyöriä ei Venäjän eikä Valko-Venäjän kulmilla juuri liikkunut ja lapset pienistä isoihin tulivat lähempää ja kauempaa ihastelemaan motskareita. Sitten se riemu vasta repesi, kun miehet nostivat lapset pyörien kyytiin istumaan ja vanhemmat ja isovanhemmat saivat ottaa lapsistaan kuvan turistin ja prätkän kera. Eräs ujompi tyttökin uskaltautui kanssani kuvaan. Ei yhteistä kieltä, mutta ilon tulkitsemiseen ei tarvittu sanoja.

Kun päivän mutkat oli kaarreltu, päätimme siirtyä kohti raja-asemaa ja nauttimmaan Väinälinnan illasta. Tästä raja-asemasta mennään ”heittämällä yli”. Jep jep!

Muina miehinä ja naisina ajoimme rajalle asti, jossa meidät käännytettiin takaisin muutaman kilometrin päähän olevalle hiekkakentälle odottamaan vuoroamme.

Palasimme takasinpäin muiden kuolevaisten joukkoon ja kävimme yksitellen esittelemässä pyörien paperit kopin virkailijalle. ”About three hours” oli tuomio. Kun meidän vuoromme siirtyä rajalle tulisi, ilmestyisi rekkari kyseiseen tauluun. Täällä ei tunnettu kansainvälisiä motoristien ohituskaistoja. Kello oli tässä vaiheessa seitsemän illalla.

Edessä rekkaparkki ja takana jalkapallokentällinen autoja jonottamassa vuoroaan rajalle. Kävimme kysymässä parista latvialaisesta autosta kauanko he olivat siihen mennessä jonottaneet ja vastaus oli ”four hours”. Tässä vaiheessa ei voinut muuta kun olla iloinen siitä, ettei satanut ja siirtyä rajavyöhykkeen ainoaan kauppaan ostamaan illallistarvikkeita.

Täytyy myöntää, että kuvan ottamishetkellä kohtaa vitutti. 😂 Rajamuodollisuuksille, jonotusajalle ja kaupallista silmää ja kahvinkeittotaidot omaavien paikallisten puuttumiselle ei kuitenkaan voinut mitään. Ehkä edelleen niskaan paahtava 28c helle oli osasyyllinen tuskaiseen oloon.

Illalliseni, kaikkien ruokaympyröiden ja suositusten mukaan. Nyt asia jo naurattaa mutta myönnän laskeneeni muutaman kerran sataantuhanteen nälkäkiukun yrittäessä ottaa valtaa.

Toinen illallinen ala rajavyöhyke kyytiläisen näkökulmasta.

Iloiset matkalaiset nauttimassa kauniista maisemista rajavyöhykkeellä viihtyisällä terassilla. Mahdoin olla melkoinen näky istuessani terassilla ajohousut kintuissa ja pyöräilyshortsit jalassa. Onneksi emme vaihtaneet kevyempiin, sillä kuin tykin suusta klo 21.00 matkanjohtajan rekkari pärähti tauluun vain 2 tunnin odottelun jälkeen ja juoksimme ajohousuista kiinni pitäen, juustopaketit kainalossa pyörille ja ajoimme ensimmäiselle check pointille niin sanotulla aukinaisen ajotakin tekniikalla.

Kiire loppuikin siihen. Passit ja paperit katsottiin siinä ensimmäisen kerran ja pyöriä päästettiin kahden seteissä varsinaiselle tarkastusasemalle, jossa oli 3 kaistaa. Yksi rekoille ja kaksi autoille ja prätkille. Taas passit ja paperit ja boksit auki. Nopea tavaroiden tarkastus kuitenkin riitti ja eikun elokuvien lasiseen koppiin jonottamaan. Nuori tullivirkailijanainen oli varmaankin ensimmäistä päivää töissä tai käsitteli ainakin ensimmäisen kerran suomalaisia rekisteriotteita, sillä kaikki tiedot osoitteita myöten piti erikseen osoittaa papereista. Matkanjohtajan papereiden tsekkaus kesti lasikopissa puoli tuntia ja mä pääsin jo 10 minuutissa. Vielä kahden luukun taktiikalla saimme liput ja laput ja leimat papereihin. Passien syynäys oli todella tarkkaa ja hetken jo kuvittelin joutuvani meikkaushommiin todistaakseni olevani sama henkilö kuin passikuvassani.

Kun koko orkesteri oli käynyt lasikopin ja luukut läpi, pääsimme ajamaan noin 20 metriä eteenpäin ja ojentamaan 20 metriä aiemmin saamamme laput seuraavalle portille. Tässä vaiheessa kello oli noin puoli yksitoista ja melkein maistoimme raja-aseman kaupasta ostetut kypäräkaljat kielellämme.

Sanonta ”älä nuolaise ennen kuin tipahtaa” on varmaan keksitty kyseisellä portilla, sillä nyt olimme valmiita painamaan kaasukäsi ojossa kohti hotellia. Ei siinä kuitenkaan vielä kaikki, pari sataa metriä eteenpäin ”Welcome to Latvia, European Union” kyltti tervehti meitä. Vuorossa olikin EU:n ulkorajan tarkastus.

Ajoimme suoraan tulliasemalle, jossa hieman englantia haablaava tullivirkailija tarkisti pyörien luona ensin passimme, sitten pyörien paperit, ajokortit sekä laukut. Itse pääsin esittelemään tankkilaukkuni sekä käsilaukkuni sisällön, osan porukan sivulaukkujen sisältöön tutustuttiin ihan kyynerpäitä myöten. Pääsimme täyttämään kuuluisia pikkulappuja, jossa kysyttiin mm. bensan määrä tankissa. Sitten taas luukulta luukulle, tässä showssa taisimme käydä kolmella eri luukulla. Eniten aikaa meni odotteluun, sillä emme olleet raja-aseman ainoat ylittäjät ja valko-venäläisiä otettiin koko ajan jonomme ohi käsiteltäväksi. Kiltit suomalaiset ne vaan jonottivat eikä kansallisista kirosanoistakaan ollut apua täällä päin maailmaa tuomaan mielipidettämme etuilusta julki. Tuskin siitä mitään hyötyä olisi ollutkaan.

Ensimmäiset papereiden puolesta kuivilla olevat komennettiin pois raja-asemalta ja jälleen viimeisen luukun taktiikalla ajoimme läheiselle parkkipaikalle odottamaan loppuporukkaa. Kun viimeinenkin pyörä saapui rajan yli, oli kello 23.55. Meinasi siis mennä vähän hilkulle viisumien kanssa. Kokonaiskesto 5,5 h. Illallispaikkamme aka ruokakauppa ja sen vessat olikin sen raja-aseman viimeiset toiletit ja kauppa niillä nurkin. Puoliltaöin niillä leveyspiireillä olikin jo säkkipimeää, joten suunnistimme suoraan hotellille. Olimme kypäräkaljamme ansainneet.

Vedimme pyörät parkkiin hotellin eteen ja suoraan nukkumaan. Harmillisesti erittäin mielenkiintoiselta rajavyöhykkeeltä ei ole kuvia, eikä niitä uskaltanut yrittääkään ottaa.

Seuraavana päivänä olikin tiedossa matka Väinälinnasta Pärnun maisemiin, joka yllätti mut tosi positiivisesti.

-Laura-

Rajanylityspäivän PeterPanBiken matkakertomuksen löydät täältä.

Vuoden suuri seikkailu Minskiin ja takaisin 3/11, matkapäivä 1

Venäjä-Valko-Venäjä-Latvia-Viro matkalta on nyt kotiuduttu! Kaikki sujui tosi hienosti, ei mukkuja eikä haavereita kenelläkään. Kuten ennakkoon odotinkin, kyseessä oli tähän astisen elämäni suurin seikkailu! Tätä matkaa kelpaa muistella vielä keinutuolissakin. Oli kyllä niin mahtava reissu!

Puran matkaa eri postauksiin päivätasolla. Olin ajatellut kirjoittaa fiiliksiä päivittäin reissun päältä, mutta netti toimi todella vaihtelevasti ja joinakin päivinä oli ajon ja illallisen jälkeen niin väsynyt ettei blogin kirjoitus käynyt mielessäkään. Joiltakin päiviltä kerrottavaa ja valokuvia on paljonkin, maraton-ajopäivältä ei ole muuta kuvattavaa kuin kuolleet kärpäset visiirissä ja se 15. lounashodari jonka söin ainoilla huoltoasemalla 200km pätkällä. En ole muuten koskaan elämässäni syönyt yhtä monta hodaria yhteensä kuin tällä reissulla. Suomalaisen näkökulmasta on uskomatonta, miten jollakin huoltoasemalla ei ole mitään muuta syötävää myynnissä kuin hodareita. Seuraavaa tankkausta (200-300km) tai venyttelytaukoa (1-2h)  ei kannattanut odottaa, koska seuraava taukopaikka saattoi olla maantien varressa olevalla bussipysäkillä tai bensa-asema saattoikin olla kylmäasema. No mutta asiaan.

 

Matkapäivä 1. Heräsin jännitykseen, viikkoja sitten valmiiksi katsotut kamat (puuvillaiset tukisukat, capri-mittaiset jumppatrikoot ja tekninen Rukkan t-paita) niskaan ja pyörää hakemaan. Tampereella lämpötila kipusi lähtöpäivänä lauantaina lähemmäksi kolmeakymmentä, ja coretex-vaatteita pukiessa kieltämättä mietin, mitä muuta sitä voisi tehdä tällaisella kelillä. Matkatavarat olin vienyt jo etukäteen ja pakannut reppuihin, joten niitä ei tarvinnut murehtia. Starttasimme Tampereella PeterPanBiken matkanjohtajan Jyrkin ja toisen matkalaisen Juhan kanssa klo 10.00 ja ajelimme mutkateitä kohti Haminan toria. Kaikki matkalaiset ( 8 henkeä ja 7 pyörää) olivat paikalla hyvissä ajoin, joten menimme torille kahville pitämään tuumaustaukoa ja tarkistamaan matka-asiakirjat. Paperit olivat kunnossa yhtä Green cardia lukuunottamatta, jota kyseinen matkailija Tarmo lähti hakemaan Porvoosta If:in yhteistyökumppanilta joltakin huoltoasemalta, jossa sai uudet dokumentit tulostettua. Matka ei siis pysähtynyt Tarmonkaan (ja Tarmon BMW GS 1200) osalta alkumetreille vaan alkuvauhtien hakemisen jälkeen tapasimme illalla Viipurin hotellillamme. 7 matkailijaa ja 6 pyörää (3 BMW GS 1200, 1 Honda Safari, 1 Honda CBF 600S ja 1 Honda Gold Wing Trike-kolmipyöräinen) lähtivät siis matkaan kohti Vaalimaan raja-asemaa.

Juha säätää Gessun asetuksia Haminan torilla.

Marjariitta ja  Trike lähtövalmiina. Kyseessä oli ensimmäinen Trike koskaan PeterPanBiken matkoilla.

Rajamuodollisuudet jännittivät itseäni jostakin syystä tosi paljon, mutta täysin suotta. Motskarit pääsevät usein raja-asemilla jonon ohi ja niin kävi myös tällä kertaa, ajoimme Suomen puolella koko jonon ohi ja vielä viranomaisten ohjauksessa. 🙂  Suomen puolella katsottiin  passit sekä pyörien rekisteriotteet siistissä ja ilmastoidussa toimistossa, josta matka jatkui Venäjän raja-asemalle. Siellä jonotettiin eri luukuilla ja katsottiin passit, viisumit, pyörät ja pyörien paperit sitä kuuluisaa Green cardia lukuunottamatta. Myös tavaralaukkuihin vilkaistiin, mutta ainakin omalta osaltani takaboksin avaus ilman kummempaa repun tonkimista riitti Venäjän viranomaisille. Rajan ylitys oli kuitenkin tosi helppo ja vaivaton ja vuoden viisumin haltijana heräsi matka heti seuraavasta matkasta kenties autolla Venäjän puolelle.

Kuuden pyörän ja seitsemän hengen koko rajaprosessi kesti noin tunnin. Toki Venäjän puolella passit katsottiin vielä viimeisen kerran puomeilla 100m tarkastuskopeista, olisiko henkilö vaikka  vaihtunut sillä tarkoin aidatulla ja vartioidulla vyöhykkeellä. Kaikki okei, ja eikun matkaan! Oli todella jännittävää ajaa ensimmäiset kilometrit Venäjän puolella. Isoäitini Karjalan evakkona ja vaarini sotaveteraanina ovat aina puhuneet tosi paljon Venäjästä ja ennakko-oletukset olivat vahvat.

Matka ensimmäiseen hotelliimme Viipuriin ei ollut pitkä, sillä rajamuodollisuuksille oli varattu ensimmäiselle päivälle reilusti aikaa. Ensimmäiselle päivälle ajokilometrejä kertyi noin 100 välille Hamina-Viipuri. Ennen hotellille siirtymistä teimme turistikierroksen Viipurin keskustassa motskareilla ja kävellen.

Matkanjohtaja Jyrki ihmettelemässä Alvar Aallon kirjastoa (tai ainakin sen kylttiä) Viipurin keskustassa.

 

Minä ja matkanjohtaja Jyrki poseeraamassa Viipurin keskustassa Hirvi-patsaan edessä. Hyvin tarkeni.

Lenin vartio tarkasti entisiä tiluksiaan Viipurin punaisella torilla. Melko mahtipontista.

 

Vilkaisu hotellihuoneeseeni. Hyvä, perus hotelli. Vain ilmastointi puuttui.

Näkymä hotellihuoneen ikkunastani.

Hotellimme Northern Crown sijaitsi hieman keskustan ulkopuolella, sillä pyörät oli tärkeä saada aina näköetäisyydelle ja turvalliseen paikkaan parkkiin. Hotelli oli ulkoasultaan karu, mutta sisältä siisti ja toimiva. Hotellissa oli hauska tapa, siellä oli eri kansallisuuksille omat käytävänsä, kuten Finland- ja Norway-käytävänsä. Kyseiset kansallisuudet olivat majoitettu käytävän mukaan, itse yövyin Lappeenranta-nimisessä ja teeman mukaisesti sisustetussa huoneessa. Suomi-käytävällä oli ruuhkaa ja stereotypia ja stereotypian lähde suomi-turistista elää ja voi hyvin… 🙂

Viipurissa oli vielä illallakin yli 25c lämpöä, joten mistään muusta kuin shortseista tai topista ei kuuman kosteassa ilmastossa tarvinnut haaveillakaan. Tarmokin löysi oikealle hotellille ja läksimme illalliselle kahdella taksilla peräkanaa, joista toinen maksoi 180 ruplaa (noin 2,30e) ja toinen 300 ruplaa (noin 3,90e). Ruokapaikaksi valikoitui aiemmilla PeterPanBiken matkoilla hyväksi havaittu urheilubaari. Söimme kaikki alkupalaksi borskeittoa ja pääruoaksi valitsin Wienin leikkeen. Tämä olikin viimeinen ilta kun ruokalistat oli kirjoitettu länsimaisin kirjaimin tai kun tarjoilivat puhuivat edes hieman englantia. Viipurissa moni paikallinen osasi jonkin verran suomeakin.

Vatsat täynnä kohti hotellia kävellen, jossa paikallinen hyttysarmeija hyökkäsi kimppuumme(ni). Alla oleva kuva liittyy aiheeseen. Kuvassa Marjariitta, Ilkka, minä, Juha, Kaarina, Tarmo ja Heikki.

Telkkarista näkyi osa Suomen kanavista, joten katselin iltasaduksi yhden lempielokuvistani, Slummien miljonäärin.

Ensimmäinen matkapäivä oli taputeltu, ja seuraavana päivänä lähdettäisiin aamulla 9-10 välissä kohti seuraavaa kohdetta, Novgorodia.

PS. Jokaisesta PeterPanBiken matkasta tehdään myös virallinen matkablogi, tässä linkki 1.päivän blogipostaukseen.

-Laura-