Notice: Trying to get property 'plugins' of non-object in /var/www/www.rantapallo.fi/wp-content/plugins/styles/classes/styles-customize.php on line 150
Browsing Tag

Eurooppa

Vuoden suuri seikkailu Minskiin ja takaisin 8/11, matkapäivä 6.

Toinen aamu Minskissä valkeni edellisen tapaan helteisenä ja aurinkoisena. Suuntana oli Latvia. Tällä kertaa myös nukkumatit ehtivät aamupalalle, tuttuun tapaan kamat kasaan ja koneet käyntiin.

Sääntö numero 1. Älä koskaan jätä prätkää nojaamaan uudelle asfaltille aurinkoon, se saattaa sulaa läpi! Onneksi matkalla oli herrasmiehiä ja aloittelijan mokan huomatessaan he olivat siirtäneet prätkääni piirun verran vanhalle asfaltille nojaamaan.

Suunta kohti Latvian Daugavpilsiä eli tuttavallisemmin Väinälinnaa. Rajalle ei ollut linnuntietä matkaa kuin pari-kolmesataa ja rajalta hotelliimme vain noin 35km. Päätimme siis nauttia Valko-Venäjän maisemista ja erinomaisesti huolletusta asfaltista mutkateiden muodossa ennen Latviaan siirtymistä.

Bongasimme Minskiin saapuessamme valtavan muistomerkin noin 25km päässä keskustasta ja päätimme ajaa sen kautta pois. Kyseessä oli ilmiselvästi sotamuistomerkki, mutta sen tarkempia tietoja meille ei selvinnyt.

Paikallinen koululaisryhmä tuli myöskin katsomaan muistomerkkiä. Heidän kulkupelinsä oli niin karu, että siitä oli pakko ottaa kuva. Yleisesti ottaen Valko-Venäjän autokanta oli melko uutta ja tämä bussi olisi ennemmin sopinut Venäjän maisemiin.

Pyörät jämpisti bussiparkissa rivissä.

Pari lippua perään heilumaan ettei kenellekään jää epäselväksi mistä ollaan tulossa. Liput eivät kuitenkaan olleet kovin vankkaa tekoa ja ne kerättiin talteen autotallin koristelua varten.

Ja eikun matkaan taas.

Ja välillä tankkausta. Tämä maantieravintola on todellinen harvinaisuus ja päätimme lounastaa täällä. Lounaani, perunalätyt erilaisilla höysteillä, hinta noin 2e.

Kisat olivat läsnä joka paikassa.

Marjariitan Trikeä ei oltu varsinaisesti suunniteltu kuoppaisille teille ja kytkinkahva ja mukiteline ottivatkin hieman itseensä kesken maantien. Onneksi Marjariitalla mukana oli täydellinen työkalupakki ja paikalla korjaustaitoisia herrasmiehiä, hieman mutterien kiristystä ja eikun matkaan taas.

Pyörämme olivat suosittuja huoltoasemilla, mutta onneksi vain lasten keskuudessa. Vastaavia pyöriä ei Venäjän eikä Valko-Venäjän kulmilla juuri liikkunut ja lapset pienistä isoihin tulivat lähempää ja kauempaa ihastelemaan motskareita. Sitten se riemu vasta repesi, kun miehet nostivat lapset pyörien kyytiin istumaan ja vanhemmat ja isovanhemmat saivat ottaa lapsistaan kuvan turistin ja prätkän kera. Eräs ujompi tyttökin uskaltautui kanssani kuvaan. Ei yhteistä kieltä, mutta ilon tulkitsemiseen ei tarvittu sanoja.

Kun päivän mutkat oli kaarreltu, päätimme siirtyä kohti raja-asemaa ja nauttimmaan Väinälinnan illasta. Tästä raja-asemasta mennään ”heittämällä yli”. Jep jep!

Muina miehinä ja naisina ajoimme rajalle asti, jossa meidät käännytettiin takaisin muutaman kilometrin päähän olevalle hiekkakentälle odottamaan vuoroamme.

Palasimme takasinpäin muiden kuolevaisten joukkoon ja kävimme yksitellen esittelemässä pyörien paperit kopin virkailijalle. ”About three hours” oli tuomio. Kun meidän vuoromme siirtyä rajalle tulisi, ilmestyisi rekkari kyseiseen tauluun. Täällä ei tunnettu kansainvälisiä motoristien ohituskaistoja. Kello oli tässä vaiheessa seitsemän illalla.

Edessä rekkaparkki ja takana jalkapallokentällinen autoja jonottamassa vuoroaan rajalle. Kävimme kysymässä parista latvialaisesta autosta kauanko he olivat siihen mennessä jonottaneet ja vastaus oli ”four hours”. Tässä vaiheessa ei voinut muuta kun olla iloinen siitä, ettei satanut ja siirtyä rajavyöhykkeen ainoaan kauppaan ostamaan illallistarvikkeita.

Täytyy myöntää, että kuvan ottamishetkellä kohtaa vitutti. 😂 Rajamuodollisuuksille, jonotusajalle ja kaupallista silmää ja kahvinkeittotaidot omaavien paikallisten puuttumiselle ei kuitenkaan voinut mitään. Ehkä edelleen niskaan paahtava 28c helle oli osasyyllinen tuskaiseen oloon.

Illalliseni, kaikkien ruokaympyröiden ja suositusten mukaan. Nyt asia jo naurattaa mutta myönnän laskeneeni muutaman kerran sataantuhanteen nälkäkiukun yrittäessä ottaa valtaa.

Toinen illallinen ala rajavyöhyke kyytiläisen näkökulmasta.

Iloiset matkalaiset nauttimassa kauniista maisemista rajavyöhykkeellä viihtyisällä terassilla. Mahdoin olla melkoinen näky istuessani terassilla ajohousut kintuissa ja pyöräilyshortsit jalassa. Onneksi emme vaihtaneet kevyempiin, sillä kuin tykin suusta klo 21.00 matkanjohtajan rekkari pärähti tauluun vain 2 tunnin odottelun jälkeen ja juoksimme ajohousuista kiinni pitäen, juustopaketit kainalossa pyörille ja ajoimme ensimmäiselle check pointille niin sanotulla aukinaisen ajotakin tekniikalla.

Kiire loppuikin siihen. Passit ja paperit katsottiin siinä ensimmäisen kerran ja pyöriä päästettiin kahden seteissä varsinaiselle tarkastusasemalle, jossa oli 3 kaistaa. Yksi rekoille ja kaksi autoille ja prätkille. Taas passit ja paperit ja boksit auki. Nopea tavaroiden tarkastus kuitenkin riitti ja eikun elokuvien lasiseen koppiin jonottamaan. Nuori tullivirkailijanainen oli varmaankin ensimmäistä päivää töissä tai käsitteli ainakin ensimmäisen kerran suomalaisia rekisteriotteita, sillä kaikki tiedot osoitteita myöten piti erikseen osoittaa papereista. Matkanjohtajan papereiden tsekkaus kesti lasikopissa puoli tuntia ja mä pääsin jo 10 minuutissa. Vielä kahden luukun taktiikalla saimme liput ja laput ja leimat papereihin. Passien syynäys oli todella tarkkaa ja hetken jo kuvittelin joutuvani meikkaushommiin todistaakseni olevani sama henkilö kuin passikuvassani.

Kun koko orkesteri oli käynyt lasikopin ja luukut läpi, pääsimme ajamaan noin 20 metriä eteenpäin ja ojentamaan 20 metriä aiemmin saamamme laput seuraavalle portille. Tässä vaiheessa kello oli noin puoli yksitoista ja melkein maistoimme raja-aseman kaupasta ostetut kypäräkaljat kielellämme.

Sanonta ”älä nuolaise ennen kuin tipahtaa” on varmaan keksitty kyseisellä portilla, sillä nyt olimme valmiita painamaan kaasukäsi ojossa kohti hotellia. Ei siinä kuitenkaan vielä kaikki, pari sataa metriä eteenpäin ”Welcome to Latvia, European Union” kyltti tervehti meitä. Vuorossa olikin EU:n ulkorajan tarkastus.

Ajoimme suoraan tulliasemalle, jossa hieman englantia haablaava tullivirkailija tarkisti pyörien luona ensin passimme, sitten pyörien paperit, ajokortit sekä laukut. Itse pääsin esittelemään tankkilaukkuni sekä käsilaukkuni sisällön, osan porukan sivulaukkujen sisältöön tutustuttiin ihan kyynerpäitä myöten. Pääsimme täyttämään kuuluisia pikkulappuja, jossa kysyttiin mm. bensan määrä tankissa. Sitten taas luukulta luukulle, tässä showssa taisimme käydä kolmella eri luukulla. Eniten aikaa meni odotteluun, sillä emme olleet raja-aseman ainoat ylittäjät ja valko-venäläisiä otettiin koko ajan jonomme ohi käsiteltäväksi. Kiltit suomalaiset ne vaan jonottivat eikä kansallisista kirosanoistakaan ollut apua täällä päin maailmaa tuomaan mielipidettämme etuilusta julki. Tuskin siitä mitään hyötyä olisi ollutkaan.

Ensimmäiset papereiden puolesta kuivilla olevat komennettiin pois raja-asemalta ja jälleen viimeisen luukun taktiikalla ajoimme läheiselle parkkipaikalle odottamaan loppuporukkaa. Kun viimeinenkin pyörä saapui rajan yli, oli kello 23.55. Meinasi siis mennä vähän hilkulle viisumien kanssa. Kokonaiskesto 5,5 h. Illallispaikkamme aka ruokakauppa ja sen vessat olikin sen raja-aseman viimeiset toiletit ja kauppa niillä nurkin. Puoliltaöin niillä leveyspiireillä olikin jo säkkipimeää, joten suunnistimme suoraan hotellille. Olimme kypäräkaljamme ansainneet.

Vedimme pyörät parkkiin hotellin eteen ja suoraan nukkumaan. Harmillisesti erittäin mielenkiintoiselta rajavyöhykkeeltä ei ole kuvia, eikä niitä uskaltanut yrittääkään ottaa.

Seuraavana päivänä olikin tiedossa matka Väinälinnasta Pärnun maisemiin, joka yllätti mut tosi positiivisesti.

-Laura-

Rajanylityspäivän PeterPanBiken matkakertomuksen löydät täältä.

Vuoden suuri seikkailu Minskiin ja takaisin 7/11, matkapäivä 5.

Seikkailu on tullut puoleen väliin ja vapaapäivä Minskissä valkeni kuuman helteisenä. Toiset ehtivät aamupalalle ja toisen nukkuivat pitkään.

Vaikka oli vapaapäivä, kaikki lähtivät yksissä tuumin kohti toisen maailman sodan museota. Puitteet olivat hulppeat Minskille sopivaan tyyliin.

Noin viikon päästä alkavat jalkapallon EM-kisat näkyivät joka puolella kaupunkia.

Museo oli tosi upea, mutta harmillisesti suurin osa opastauluista oli vain venäjäksi, joitakin saksaksi ja englanniksi.

Paikalla sattui onneksi olemaan muutama äidinkieleltään suomenkielinen historiasta erittäin kiinnostunut matkanjohtaja ja matkalainen ja saimme kannatavan esittelyn esimerkiksi alla olevista käsikranaateista ja maamiinoista mansen murteella. Takana oikealla myös vihreään lasipulloon tehty suomalaisten Molotovin coktail-niminen paukku. Ei ne varusteet vaan se sisu!

Museo oli tosi puhutteleva, alla olevassa kartassa juutalaisvainoissa kuolleiden Valko-Venäläisten määrä kaupungeittain.

Gdanskin toisen maailman sodan museosta tutun näköinen vaununpätkä.

”The Hall of Victory” jossa oli mainittu kaikki sodassa taistelleet ja kaatuneet Valko-Venäläiset. Valitettavasti en saanut kuvia kultaisista seinistä kaiverruksineen paikallisen koululuokan riehuessa ympärillä.

Museon jälkeen menimme hotellin läheiseen ostariin Galleria Minskiin lounaalle ja shoppailemaan (lue: nauttimaan ilmastoinnista). Ulkona oli niin tolkuton helle, ettei tullut mieleenkään jäädä aurinkoon ihmettelemään kaupunkia, vaikka vähän harmittikin että ei jaksanut tutustua kaupunkiin sen tarkemmin.

Nimeltään tuntemattomaksi jäänyt mahtipontinen Minskiläinen hotelli.

Meidän hotellimme, jos joku osaa kirjoittaa nimen länsimaalaisittain, apu otetaan ilolla vastaan! 😄 Matkanjohtaja Jyrkiä lainatakseni ”olis navigaattori nyt heti sanonu että se on se hotelli jossa on Pirkanmaan Yrittäjien logo katolla” 😂👍🏻

Menimme illalla paikalliseen ravintolaan syömään porukalla. Tilasimme koko porukalle paikallisen erikoisuuden ja oli meinaan hyvää. Lihaa, perunalättyjä ja kastiketta, kuvaus ei valitettavasti imartele annosta.

Jos joskus eksyt Minskiin, tälle ravintolalle täysi 6/5! Ruoka oli erinomaista ja palvelu pelasi, myös englanniksi.

Koko kaupunki oli tosiaan päällystetty ”Minsk 2019” tavaralla. Jäimme paluumatkalla ravintolasta pohtimaan olivatko nämä kukkaruukut kalliimpia vai halvempia kuin Tampereen Hämeenkadun itäpään elävöittämiseen muutava vuosi sitten ostetut 6te/kpl kukkaruukut, joten päätimme varmuuden vuoksi ottaa niiden kanssa kuvan. 😄🤷🏻‍♀️

Vapaapäivä Minskissä oli virkistävä ja kaupungista tuli nähtyä ehkä 2%. Kaupunki oli tosi mielenkiintoinen ja täällä saisi kulumaan pitkän viikonlopun jo ihan pelkästään maisemia ja rakennuksia ihmetellen. Tänne täytyy ehdottomasti vielä palata ja hyödyntää lentäen saapuville turisteille luotu viisumivapaus. Emmepä tuolloin vielä tienneetkään ettei kyseisestä maasta poistuta ihan niin helposti kuin sinne oli saavuttu, ja meinasi viisumien voimassaoloaika käydä vähiin… Tästä lisää seuraavassa postauksessa.

-Laura-

Vapaapäivän virallisen PeterPanBiken matkablogin löydät täältä.

Vuoden suuri seikkailu Minskiin ja takaisin, 6/11, matkapäivä 4.

Emme vielä aamulla tienneet, että meistä tulisi ennätystentekijöitä!

Etukäteen tilattava mutta runsas aamupala naamariin ja koneet käyntiin. Marjariitta herätti trikensä kanssa sen verran huomiota paikallisissa miehissä, että koko hotellin kanalauma tuli orrelle seuraamaan lähtöämme.

Sebezin kylänraitti läpi ja Valko-Venäjän raja-asemalle. Jep jep. Njeeeeeet, sanoi armas venäläinen rajavirkailija. Tämä asema on vain venäläisille ja valko-venäläisille. Ei mitään, samaa saharan hiekasta tehtyä tietä takaisin Sebezin kylille miettimään uutta lähestymistapaa ja -asemaa.

Tarmo, Juha, Kaarina, Jyrki ja tullimies tutkimassa kartasta seuraavaa rajanylityspaikkaa.

Matkanjohtaja ja hieman venäjää haablaava Kaarina selvittelemässä rajanylitystä. Tätä tietä nimismiehenkiharoinee ei oltu suunniteltu kummallekaan Hondalle, ei trikelle eikä katupyörälleni.

Sotamuistomerkkejä ja veteraanien muistomerkkejä Venäjän maassa riitti, varsinkin Karjalassa. Voisi melkein kuvitella vihollisen hyökkäänneen heidän mailleen vuosina 1939-41!

Kylän Lenin löydetty! Teinit Marjariitta ja Juha näyttivät miten ”nuoriso elehtii kun ne voittaa” 😄👍🏻

Kuva Sebezin kahvilan seinältä. Maailmankuva riippuu siitä mistä sitä kattoo…

Ja kohti seuraavaa Valko-Venäjän raja-asemaa!

Veli venäläinen ei kuitenkaan petä, sama juttu kuin edellisellä asemalla. Emme kuulemma päässeet yli, koska tarvitsimme pyörien papereihin leimat, että ne ovat poistuneet Venäjältä eikä näitä leimoja ollut tällä asemalla lyödä papereihimme. Jännä juttu, viime vuonna näiltä asemilta on PeterPanBiken Minskin matkaporukat menneet kyllä yli….

Ystävällinen rajaviranomainen kertoi, että lähin EU-kansalaisille tarkoitettu rajanylityspaikka olisi vain 350km päässä. Ei muuta kun huoltoasemalle pohtimaan voiko olla näin.

”Joo o, näin on näreet” totes Heikki ja Jyrki Sebezissä.

Karttaa katsottiin läheisellä huoltoasemalla avuliaiden paikallisten kanssa ja yhdessä todettiin, että 350km tuohon suuntaan. Ei muuta kun tankki täyteen ja kypärä kireelle ja lets mentiin. Matkaa kun oli tiedossa päivälle muutenkin, ajoimme suorinta moottoritietä raja-asemalle ilman ylimääräisiä mutkia.

Parin venyttelyn ja tankkaamisen (ja visiirinpesun) jälkeen saavuimme sille tavoitellulle Venäjä-Valko-Venäjä rajalle. Rajalle, jota ei käytännössä ollutkaan. Ei tullia, ei raja-asemaa, ei pysähdyksiä, passien tarkastamisia tai leimoja pyörien papereihin. ”Welcome to Belarussia”-kyltissä olivat ensimmäiset länsimaalaiset kirjaimet pitkään aikaan ja maa renkaiden alla vaihtui kuin EU-alueella konsanaan. Jos takana ei olisi ollut jo tässä vaiheessa yhden päivän ajomatkaa, olisi voinut vaikka vähän jo naurattaa nämä EU-kansalaisilta vaadittavat rajamuodollisuudet.

Hodari tai hampurilainen koneeseen sekä bensaa tankkiin ja kohti Minskiä, vielä muutama sata kilometriä edessä päin. Saavuimme kaupunkiin illalla klo 21 jopa 12 tunnin matkan teon ja 708km jälkeen.

Pienet kypäräkaljat olivat paikallaan jo hotellin pihassa kaikkien saavuttua ehjinä ja hyväntuulisina määränpäähän historiallisen pitkän ajopäivän jälkeen.

Hotelliin suihkuun ja vaatteiden vaihdon kautta ulos haistelemaan suurkaupungin ilmaa. Minsk oli ensisilmäyksellä todella valtava sekä todella siisti kaupunki. Ruokapaikat olivat menneet jo kiinni ja vain hotellin yhteydessä toimiva yökerho toimitti ruokaa nälkäisille matkailijoille.

Onneksi seuraavana päivänä tiedossa oli vapapäivä, sillä tämän päivän ponnistus oli melkoinen ja väsymys hiipi kroppaan vasta kun ajot oli saatu alta pois ja illallista eteen.

Reitti on suuntaa antava, sillä käytössäni ei ollut navigaattoria.

Seuraavana päivänä pääsimmekin tutustumaan tarkemmin Minskiin ja sen nähtävyyksiin, niistä tarkemmin seuraavassa postauksessa.

-Laura-

Päivän viralliseen PeterPanBiken matkablogiin pääset tästä.

Vuoden suuri seikkailu Minskiin ja takaisin, 5/11, matkapäivä 3.

Ajopäivä 3 starttasi helteisen kuumana Novgorodista. Mittari näytti nopeasti yli 30 asteen, ei muuta kun coretexit niskaan ja menoks!

Miltä näyttää, kun keskellä -ei mitään- on yksi huoltoasema 200km säteellä ja 7 motskarin jono on tankkaamassa kyseisellä asemalla. Kyseisellä asemalla toimii/ on käytössä tasan yksi mittari. Just tältä. 😄

Kun ruokkii kuskia ja bensatankkia samaa tahtia, pysyy meno tasaisena ilman ylimääräisiä pomppuja ja kiinnileikkaamisia. Arvatkaa mitä ruokaa kyseisellä huoltiksella oli saatavilla? 😉

Enpä ole koskaan tullut ajatelleeksi mitä eroa on eri huoltoasemaketjuilla. Ainakin Venäjällä merkittävimmät erot ovat että Nesteellä oli takuuvarmasti kahvia ja hodareita sekä siisti sisävessa. Muilla asemilla vessaa ei välttämättä ollut ollenkaan (ei välttämättä myöskään sillä joka oli ainut bensa-asema 200km säteellä) tai sitten vessan virkaa toimitti puinen lautahökkeli aka huussi pihan perällä. Harmi kun olin liian järkyttynyt ottamaan kyseisestä hökkelistä valokuvaa. 😂

Pitkän maantieajon jälkeen saavuimme Pihkovaan. Pihkova on noin mansesterin kokoinen kaupunki Latvian, Viron ja Venäjän rajan tuntumassa. Kaupunki oli todella kaunis ja jotenkin sympaattinen! Jos olisi pakko asua Venäjällä, laittaisin Pihkovan listan kärkipäähän näillä kokemuksilla.

Kuvia ei ole montaa, sillä pysähdyimme vain syömään Pihkovaan ja jatkoimme sitten matkaa.

Matkanjohtaja Jyrki tarkistamassa tilukset.

Mitä saisi olla ruoaksi?

”Onko ceasar-salaattia? Kiva, otan sen.” 😄

Kanaa juustoraasteella ja krutongeilla. Tässä maassa ei juuri kasviksilla koreilla. 😂 Hyvää oli!

Kun jatkoimme matkaa Pihkovasta kohti Sebeziä, kokeilimme miltä tuntuu jonottaa Pihkovan maakunnassa tasoristeyksessä. Lämminhän sielläkin oli. 😄

Hotellimme Sebezissä sijaitsi ihan Latvian ja Venäjän välittömässä läheisyydessä. Hotelli näytti ulkoapäin jälleen melko karulta, mutta huone oli hyvä ilmastointilaitteineen ja lämpimän suhkuveden kera. Hotellissa ei kuitenkaan myyty vettä tai olutta, mutta votkaa ja limpparia oli saatavilla. Ruokaakin saatiin, ei sitä mitä luulimme tilaavamme mutta kyllä se nälkä lähti siitä pöytään tarjotustakin. 😄

Hieno seikkailupäivä sisälsi 450km vaihtelevaa asvalttia ja entistä asvalttia sekä hieman hiekkatietä.

Myös maantiehotellissa nukutti hienosti ja keräsimme tietämättämme voimia pari venäläistä muuttujaa sisältävään seuraavaan ajopäivään, josta tuli muuten koko PeterPanBiken historian pisin päivämatka. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.

-Laura-

Viralliseen PeterPanBiken matkablogiin pääset tästä.