Vuoden suuri seikkailu Minskiin ja takaisin 8/11, matkapäivä 6.

Toinen aamu Minskissä valkeni edellisen tapaan helteisenä ja aurinkoisena. Suuntana oli Latvia. Tällä kertaa myös nukkumatit ehtivät aamupalalle, tuttuun tapaan kamat kasaan ja koneet käyntiin.

Sääntö numero 1. Älä koskaan jätä prätkää nojaamaan uudelle asfaltille aurinkoon, se saattaa sulaa läpi! Onneksi matkalla oli herrasmiehiä ja aloittelijan mokan huomatessaan he olivat siirtäneet prätkääni piirun verran vanhalle asfaltille nojaamaan.

Suunta kohti Latvian Daugavpilsiä eli tuttavallisemmin Väinälinnaa. Rajalle ei ollut linnuntietä matkaa kuin pari-kolmesataa ja rajalta hotelliimme vain noin 35km. Päätimme siis nauttia Valko-Venäjän maisemista ja erinomaisesti huolletusta asfaltista mutkateiden muodossa ennen Latviaan siirtymistä.

Bongasimme Minskiin saapuessamme valtavan muistomerkin noin 25km päässä keskustasta ja päätimme ajaa sen kautta pois. Kyseessä oli ilmiselvästi sotamuistomerkki, mutta sen tarkempia tietoja meille ei selvinnyt.

Paikallinen koululaisryhmä tuli myöskin katsomaan muistomerkkiä. Heidän kulkupelinsä oli niin karu, että siitä oli pakko ottaa kuva. Yleisesti ottaen Valko-Venäjän autokanta oli melko uutta ja tämä bussi olisi ennemmin sopinut Venäjän maisemiin.

Pyörät jämpisti bussiparkissa rivissä.

Pari lippua perään heilumaan ettei kenellekään jää epäselväksi mistä ollaan tulossa. Liput eivät kuitenkaan olleet kovin vankkaa tekoa ja ne kerättiin talteen autotallin koristelua varten.

Ja eikun matkaan taas.

Ja välillä tankkausta. Tämä maantieravintola on todellinen harvinaisuus ja päätimme lounastaa täällä. Lounaani, perunalätyt erilaisilla höysteillä, hinta noin 2e.

Kisat olivat läsnä joka paikassa.

Marjariitan Trikeä ei oltu varsinaisesti suunniteltu kuoppaisille teille ja kytkinkahva ja mukiteline ottivatkin hieman itseensä kesken maantien. Onneksi Marjariitalla mukana oli täydellinen työkalupakki ja paikalla korjaustaitoisia herrasmiehiä, hieman mutterien kiristystä ja eikun matkaan taas.

Pyörämme olivat suosittuja huoltoasemilla, mutta onneksi vain lasten keskuudessa. Vastaavia pyöriä ei Venäjän eikä Valko-Venäjän kulmilla juuri liikkunut ja lapset pienistä isoihin tulivat lähempää ja kauempaa ihastelemaan motskareita. Sitten se riemu vasta repesi, kun miehet nostivat lapset pyörien kyytiin istumaan ja vanhemmat ja isovanhemmat saivat ottaa lapsistaan kuvan turistin ja prätkän kera. Eräs ujompi tyttökin uskaltautui kanssani kuvaan. Ei yhteistä kieltä, mutta ilon tulkitsemiseen ei tarvittu sanoja.

Kun päivän mutkat oli kaarreltu, päätimme siirtyä kohti raja-asemaa ja nauttimmaan Väinälinnan illasta. Tästä raja-asemasta mennään ”heittämällä yli”. Jep jep!

Muina miehinä ja naisina ajoimme rajalle asti, jossa meidät käännytettiin takaisin muutaman kilometrin päähän olevalle hiekkakentälle odottamaan vuoroamme.

Palasimme takasinpäin muiden kuolevaisten joukkoon ja kävimme yksitellen esittelemässä pyörien paperit kopin virkailijalle. ”About three hours” oli tuomio. Kun meidän vuoromme siirtyä rajalle tulisi, ilmestyisi rekkari kyseiseen tauluun. Täällä ei tunnettu kansainvälisiä motoristien ohituskaistoja. Kello oli tässä vaiheessa seitsemän illalla.

Edessä rekkaparkki ja takana jalkapallokentällinen autoja jonottamassa vuoroaan rajalle. Kävimme kysymässä parista latvialaisesta autosta kauanko he olivat siihen mennessä jonottaneet ja vastaus oli ”four hours”. Tässä vaiheessa ei voinut muuta kun olla iloinen siitä, ettei satanut ja siirtyä rajavyöhykkeen ainoaan kauppaan ostamaan illallistarvikkeita.

Täytyy myöntää, että kuvan ottamishetkellä kohtaa vitutti. 😂 Rajamuodollisuuksille, jonotusajalle ja kaupallista silmää ja kahvinkeittotaidot omaavien paikallisten puuttumiselle ei kuitenkaan voinut mitään. Ehkä edelleen niskaan paahtava 28c helle oli osasyyllinen tuskaiseen oloon.

Illalliseni, kaikkien ruokaympyröiden ja suositusten mukaan. Nyt asia jo naurattaa mutta myönnän laskeneeni muutaman kerran sataantuhanteen nälkäkiukun yrittäessä ottaa valtaa.

Toinen illallinen ala rajavyöhyke kyytiläisen näkökulmasta.

Iloiset matkalaiset nauttimassa kauniista maisemista rajavyöhykkeellä viihtyisällä terassilla. Mahdoin olla melkoinen näky istuessani terassilla ajohousut kintuissa ja pyöräilyshortsit jalassa. Onneksi emme vaihtaneet kevyempiin, sillä kuin tykin suusta klo 21.00 matkanjohtajan rekkari pärähti tauluun vain 2 tunnin odottelun jälkeen ja juoksimme ajohousuista kiinni pitäen, juustopaketit kainalossa pyörille ja ajoimme ensimmäiselle check pointille niin sanotulla aukinaisen ajotakin tekniikalla.

Kiire loppuikin siihen. Passit ja paperit katsottiin siinä ensimmäisen kerran ja pyöriä päästettiin kahden seteissä varsinaiselle tarkastusasemalle, jossa oli 3 kaistaa. Yksi rekoille ja kaksi autoille ja prätkille. Taas passit ja paperit ja boksit auki. Nopea tavaroiden tarkastus kuitenkin riitti ja eikun elokuvien lasiseen koppiin jonottamaan. Nuori tullivirkailijanainen oli varmaankin ensimmäistä päivää töissä tai käsitteli ainakin ensimmäisen kerran suomalaisia rekisteriotteita, sillä kaikki tiedot osoitteita myöten piti erikseen osoittaa papereista. Matkanjohtajan papereiden tsekkaus kesti lasikopissa puoli tuntia ja mä pääsin jo 10 minuutissa. Vielä kahden luukun taktiikalla saimme liput ja laput ja leimat papereihin. Passien syynäys oli todella tarkkaa ja hetken jo kuvittelin joutuvani meikkaushommiin todistaakseni olevani sama henkilö kuin passikuvassani.

Kun koko orkesteri oli käynyt lasikopin ja luukut läpi, pääsimme ajamaan noin 20 metriä eteenpäin ja ojentamaan 20 metriä aiemmin saamamme laput seuraavalle portille. Tässä vaiheessa kello oli noin puoli yksitoista ja melkein maistoimme raja-aseman kaupasta ostetut kypäräkaljat kielellämme.

Sanonta ”älä nuolaise ennen kuin tipahtaa” on varmaan keksitty kyseisellä portilla, sillä nyt olimme valmiita painamaan kaasukäsi ojossa kohti hotellia. Ei siinä kuitenkaan vielä kaikki, pari sataa metriä eteenpäin ”Welcome to Latvia, European Union” kyltti tervehti meitä. Vuorossa olikin EU:n ulkorajan tarkastus.

Ajoimme suoraan tulliasemalle, jossa hieman englantia haablaava tullivirkailija tarkisti pyörien luona ensin passimme, sitten pyörien paperit, ajokortit sekä laukut. Itse pääsin esittelemään tankkilaukkuni sekä käsilaukkuni sisällön, osan porukan sivulaukkujen sisältöön tutustuttiin ihan kyynerpäitä myöten. Pääsimme täyttämään kuuluisia pikkulappuja, jossa kysyttiin mm. bensan määrä tankissa. Sitten taas luukulta luukulle, tässä showssa taisimme käydä kolmella eri luukulla. Eniten aikaa meni odotteluun, sillä emme olleet raja-aseman ainoat ylittäjät ja valko-venäläisiä otettiin koko ajan jonomme ohi käsiteltäväksi. Kiltit suomalaiset ne vaan jonottivat eikä kansallisista kirosanoistakaan ollut apua täällä päin maailmaa tuomaan mielipidettämme etuilusta julki. Tuskin siitä mitään hyötyä olisi ollutkaan.

Ensimmäiset papereiden puolesta kuivilla olevat komennettiin pois raja-asemalta ja jälleen viimeisen luukun taktiikalla ajoimme läheiselle parkkipaikalle odottamaan loppuporukkaa. Kun viimeinenkin pyörä saapui rajan yli, oli kello 23.55. Meinasi siis mennä vähän hilkulle viisumien kanssa. Kokonaiskesto 5,5 h. Illallispaikkamme aka ruokakauppa ja sen vessat olikin sen raja-aseman viimeiset toiletit ja kauppa niillä nurkin. Puoliltaöin niillä leveyspiireillä olikin jo säkkipimeää, joten suunnistimme suoraan hotellille. Olimme kypäräkaljamme ansainneet.

Vedimme pyörät parkkiin hotellin eteen ja suoraan nukkumaan. Harmillisesti erittäin mielenkiintoiselta rajavyöhykkeeltä ei ole kuvia, eikä niitä uskaltanut yrittääkään ottaa.

Seuraavana päivänä olikin tiedossa matka Väinälinnasta Pärnun maisemiin, joka yllätti mut tosi positiivisesti.

-Laura-

Rajanylityspäivän PeterPanBiken matkakertomuksen löydät täältä.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply