Notice: Trying to get property 'plugins' of non-object in /var/www/www.rantapallo.fi/wp-content/plugins/styles/classes/styles-customize.php on line 150

TRAVEL. Because money returns, time doesn’t.

Minulla on räiskyvänpinkki eväsrasia, jossa kuljetan päivittäin mukanani töihin välipalaa. Yleensä, oikeastaan aina, tämä välipala on synonyymi lohkoiksi pilkotulle omenalle sekä proteiinijauheesta ja valkuaisista valmistetulle letulle – joidenkin asioiden suhteen olen hyvin kaavoihin kangistuva ja ruoka on ehdottomasti yksi niistä.

Rasiassa ei sinänsä ole mitään erikoista, mitä nyt siihen valmistetut lokerot ja välikansilla suljettavat osat muodostavat äärimmäisen kätevän kokonaisuuden. Värikin on kiva, kyllähän nyt elämässä väriä pitää olla. Kannessa olevan tarran kulmassa lukee teksti ”Made in New Zealand”.

Tätä tekstiä olen tuijotellut koko kesän ajan, päivä toisensa jälkeen. En ole juurikaan ajatellut asiaa sen kummemmin, kunhan vain tiedostanut että tämä elämää suuresti helpottava hyötykapistus on valmistettu maailman toisella puolella. Samoihin aikoihin rasian ostamisen kanssa aloin kuitenkin heittää kämppäkavereilleni puoliksi läpällä, että mikäli en löydä unelmieni työpaikkaa tai elämälleni jotain selkeää suuntaa kesäkuukausien aikana, lähden talven lähestyessä ”sitten vaikka Uuteen-Seelantiin”.  Kommenttia seurasi aina naurahdus, sillä ääneen sanottuna asia kuulosti kieltämättä hieman hassulta – aivan kuin hobittimaailmaan lähteminen olisi se vihoviimeisin ja ikävin vaihtoehto elämälle, kun mitään muuta ei enää kertakaikkiaan keksi. Samasta asiasta oli käyty leikkimielistä keskustelua jo viime talvena Levillä kämppisteni kanssa, ilman että kukaan tarttui kuitenkaan asiaan sen kummemmin kiinni. Olen ihminen, jolla on jatkuvasti noin kymmenen asiaa, projektia tai ah-niin-hyvää ideaa suunnitteilla ja joka innostuu salamannopeasti lähestulkoon mistä tahansa hauskalta tai hyödylliseltä kuulostavasta asiasta unohtaen tämän kuitenkin hyvin nopeasti seuraavien kiinnostavien juttujen osuessa kohdalle. (Tästä esimerkkinä kerrottakoon, että ihan vain kuluneen viikon aikana olen muun muassa ladannut lukion oppikirjoja äänikirjoina puhelimeeni huolestuttuani yleissivistykseni tasosta, päättänyt aloittaa säännöllisen aamujoogaharrastuksen, petrata saksan kielen taitojani, palata takaisin tunnolliseen juoksuharjoitteluun sekä aloittaa meditoinnin.) Uusi-Seelanti olisi voinut jäädä yhdeksi noista hetkellisen innostuspuuskan vallassa keksityistä, sittemmin kuitenkin unohduksiin jäävistä suunnitelmista.

Useita opiskelu-, työ- ja asuinpaikkakuvioita kesän aikana päässä pyöriteltyäni huomasin ajatusteni kuitenkin palaavan yhä uudestaan tähän fantasiamaailman kaltaiseen maailmankolkkaan maailman toisella puolen. Kyseessä on maa, josta en ole kuullut kenelläkään olevan hintatasoa ja pitkää lentomatkaa lukuun ottamatta mitään huonoa sanottavaa ja kohde, jota olen ikään kuin päättänyt rakastavani jo ennen kuin olen edes käynyt siellä. (Samanlaisen päätöksen tein muuten Sveitsin kohdalla vajaa vuosi sitten, enkä joutunut kohtaamaan pettymystä!) Kiivimaa ja sen luonnon uskomaton monipuolisuus aina sademetsistä vuoristoihin, jäätiköihin ja valtameren aaltoihin, lukuisat vaellusmahdollisuudet sekä skandinaaville sopiva ilmasto välkkyvät joka kerta paratiisimaisena onnen tyyssijana mielessäni, kun puhe kääntyy Uuteen-Seelantiin. Tiedän katsovani asioita ruusunpunaisten lasien läpi, mutten toisaalta usko jokaisen maassa käyneen ystäväni myöskään valehtelevan sanoessaan, ettei maailmasta parempaa paikkaa juuri löydy. Toki reissussa oleminen ja varsinainen työskentely sekä kaiken maailman arkikuvioiden järjestäminen ovat kaksi täysin eri asiaa eikä vaikeilta tai stressaavilta asioilta tulla varmasti välttymään. Eletyt vuodet ovat kuitenkin tähän mennessä opettaneet minulle sen, ettei niitä parhaimpia juttuja suinkaan löydy sen matalimman aidan takaa – kyllä elämän huippuhetkiä ja unohtumattomimpia kokemuksia varten täytyy olla valmis kiipeämään ja rämpimään, tipahtamaankin pariin otteeseen, mutta ennen kaikkea nousemaan yhä uudestaan.

Niinhän siinä sitten kävi. Ajatus muhi pääkopan uumenissa jonkin aikaa ja muodostui sitten lopulta päätökseksi hieman vaivihkaa, kuin itsestään. Vietin hiljaisia iltavuoroja töissä googletellen viisuminhankkimiseen liittyviä käytännön seikkoja ja tunsin sydämeni kipristelevän ilosta aina, kun kuvittelin pääseväni kokeilemaan aivan uudenlaisia ja erilaisia työtehtäviä ja -paikkoja, saavani elää Taru Sormusten Herrasta-maisemien keskellä ja vaeltaa vuoristopoluilla Haglöfsieni pohjien rapina korvissani. Laskin rahavarojani, tein itselleni budjettisuunnitelman (tämä kertoo jo jotain, sillä yleensä tarkat budjetit ja niiden suunnitteleminen eivät oikein ole minun juttuni) ja yritin keksiä, miten rahoittaisin lähtöni maailman toiselle puolelle ottaen huomioon sen, että kalenterista löytyi lokakuun kohdalta merkinnät parin viikon roadtripistä Saksassa ja Skandinaviassa sekä viikon riemulomasta Nizzassa. Mietin, mietin ja mietin. Matkaan olisi tarkoitus lähteä marraskuussa eikä paluupäivämäärästä olisi mitään sen tarkempaa tietoa – aika sen sitten näyttäköön.

Istuessani sitten lopulta eräänä helteisenä maanantaina bussissa matkalla kohti Kööpenhaminaa ja viisumiin vaadittavien rintaröntgen-kuvien ottamiseen varattua aikaa tiesin, että tämä oli nyt menoa.

Uusi-Seelanti. Täältä minä tulen.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply