Notice: Trying to get property 'plugins' of non-object in /var/www/www.rantapallo.fi/wp-content/plugins/styles/classes/styles-customize.php on line 150

Kohtaamisia kaukana kotoa – Sri Lankassa parasta olivat ihmiset

Ennen matkalle lähtöä tulee aina etsittyä tietoa kohteesta: mitä nähtävyyksiä siellä on, mitkä ovat ne kaikkien suosittelemat paikat, ja miten niihin kannattaa liikkua. Ennen käytössä olivat opaskirjat, mutta nykyään esityö tulee tehtyä enimmäkseen netissä. Blogit, artikkelit ja instagram-kuvat auttavat hahmottamaan, mitä kaikkia mahdollisuuksia kohteessa on.

Huomio kiinnittyy aina paikallaan pysyviin asioihin: rakennuksiin, vuoriin, patsaisiin. Elävistä olennoista yleensä mainitaan eläimet, jos niitä on paljon. Harvoin kuitenkaan suosituksia jaetaan sen mukaan, mistä löytyvät ne mukavimmat ihmiset, tai mihin kannattaa suunnata nähdäkseen paikallista elämää. Ihmiset kuitenkin ovat niitä kohteita, jotka ainakin minä muistan aina pisimpään: hymyt, ystävälliset sanat ja avun, jota saa kiperässä tilanteessa.

Sri Lankaan lähtiessämme minä julistin matkan tärkeäksi osaksi ihmisten kohtaamisen. Sen, että pääsisimme paikallaan pysyviä nähtävyyksiä syvemmälle.

Negombo

Maa toivottaa tervetulleeksi heti kättelyssä

Uuteen maahan saapumisen ensimmäiset päivät ovat tärkeitä: silloin määritellään jo paljon siitä, millaisilla silmillä matkaa lähtee tekemään. Jos heti kärkeen tulee huijatuksi, on vaikea kerätä itseään enää luottamaan muihin. Jos taas saa sydämellisen vastaanoton, on helppo lähteä eteenpäin avoimin mielin.

Meidän onneksemme ensimmäinen majapaikkamme oli Villa 7 Negombossa. Pientä majataloa pyöritti perhe, josta osa asui samassa rakennuksessa. Kaikkien meitä auttaneiden hahmojen asemaa tai sukulaisuussuhdetta en edes saanut selville, mutta paljon heitä oli, ja he kaikki olivat erittäin ystävällisiä. Kaikki, mitä pitkän matkapäivän jälkeen pyysimme tai kaipasimme, järjestyi heti. Meidät jopa kiikutettiin sateenvarjon kanssa yksi kerrallaan kaatosateessa mutaisen pihan poikki, samalla kun painavat matkalaukut kulkivat heidän hartioillaan.

Negombo

Mukava elementti olivat myös perheen lapset: vaikkei suuria ystävyyssuhteita ehtinyt parissa päivässä syntyä, mukana pyörivät lapset tekivät paikasta heti kotoisan. Perheen poika otti mummon omakseen ja silitteli tämän ryppyisiä poskia innostuneesti.

Negombo Villassa myös tapasimme hollantilaisperheen, joka oli jo palaamassa takaisin kotiin. He olivat viettäneet maassa neljä viikkoa polkupyöräillen. He etenivät kahdella pyörällä, joista toisen perässä oli peräkärry, jossa lapset istuivat. Vasta itse liikkuessani ympäri maata ymmärsin, miten hankalaa ja vaarallista se Sri Lankassa on.

Negombo

Hollantilaisperheeltä saimme myös ensimmäiset hyvät neuvot maahan. He kehuivat ensimmäistä varsinaista kohdettamme Kalpitiyaa, mikä helpotti jännitystä. He opastivat, että Für Elisen kuullessaan kannattaa mennä kadun varteen, koska silloin paikalle on tulossa leipomo-tuktuk. He myös kertoivat pienemmän lapsensa sairastelusta, mikä taas rohkaisi siinä, ettei matka mene välttämättä pilalle, vaikka joku sairastuisikin – ja hyvää terveydenhoitoa saa myös Sri Lankassa.

Negombo

Oma koti Kalpitiyassa

Jos ensimmäinen kohteemme toivotti meidät tervetulleeksi maahan, seuraava paikka imaisi suoraan syleilyynsä. Jo saapuessamme Omeesha Beach Resortiin sen omistajat Niksan ja Mali ilmoittivat paikan olevan meidän kotimme oleilumme ajan. Lause tuntui ensin kuluneelta kliseeltä, mutta tavallaan se kyllä piti paikkansa: pienessä paikassa kaikki oli niin kotoista ja epämuodollista, että oli helppo toimia.

Kalpitiya

Niksan ja Mali olivat erinomainen isäntäpariskunta, mutta parasta heissä oli heidän puolivuotias tyttärensä, joka kulki joko äitinsä tai hoitajan sylissä. Pieni vauva kiinnosti myös meidän lapsiamme, ja samalla me pääsimme seuraamaan paikallista lastenhoitoa. Itse kiinnitin ensimmäisenä huomiota siihen, ettei vauvalla ollut ollenkaan vaippoja, vaan hänet oli yleensä kääritty kankaaseen, joka on helppo vaihtaa. Enpä tiedä, mihin kertakäyttövaipat olisivat joutuneetkaan, jos sellaisia olisi päättänyt käyttää.

Kalpitiya

Omeeshassa tapasimme myös toisen kaltaisemme reissuperheen: slovenialaiset Gregor, Anna ja Zala olivat myös matkustelleet maassa jo usean viikon ajan, ja heillä oli paljon hyviä vinkkejä annettavanaan. Myös he matkustivat hyvin erikoisella tavalla, sillä he olivat vuokranneet auton, jolla liikkuivat. He olivat koko matkan aikana tapaamistamme turisteista ainoat, jotka uskalsivat ajaa maassa itse. Heidän mielestään siinä ei ollut mitään hankalaa: piti vain mennä rohkeasti sekaan.

Kalpitiya

Kalpitiya

Gregor ja Anna eivät muutenkaan ole ihan perusturisteja, sillä heidän laaja matkustushistoriansa kattaa hyvin erikoisia maita: he ovat matkustaneet paljon esimerkiksi Irakissa, Iranissa, Syyriassa, Marokossa ja Tunisiassa – mutta toisaalta he eivät ole koskaan käyneet Kaakkois-Aasiassa.

Heidän kanssaan oli  mukavaa jutella myös siitä, kuinka matkustaminen on lasten myötä muuttunut – vai onko se. Suomalainen koulusysteemi oli erityisen hämmästelyn aiheena, sillä etenkin Keski-Euroopassa on todella harvinaista saada koulusta vapaata, eikä sitä varmasti saa perheen lomamatkaa varten. Meillä taas koululainen teki sujuvasti läksyjä rantatuolissa pienempien leikkiessä omiaan.

Kalpitiya

Omeeshan illoissa oli koko matkan leppoisin tunnelma. Kokoonnuimme joka ilta muovipöytien ääreen omille paikoillemme syömään. Ruokailun jälkeen lapset siirtyivät hiekalle leikkimään, ja kokki Rohan tuli kyselemään kuulumisia. Hän on Englannissa opiskellut erinomainen kokki, joka haaveilee omasta ravintolasta. Hän myös kävi sekoittamassa drinkkejä, joita erityisesti britti Peter tilasi listalta kokeilumielessä. Peterillä vain ei ollut kovin kova viinapää, sillä hän huokaili syvään erityisesti Arrack Sour -nimisen juoman kohdalla, jonka pitikin olla vahvinta, mitä talosta löytyy. Meidän suomalaisten suuhun 32-prosenttisesta viinasta valmistettu drinkki oli melkein limua.

Kalpitiya

Ravintola, josta saa mitä tahansa

Sri Lankasta löytyy monenlaista majoitusta aina hienoista hotelleista vaatimattomiin majataloihin. Näiden majatalojen joukosta kuitenkin luultavasti löytyvät ne paikat, joita jää muistelemaan vielä kauan matkan jälkeenkin.

Dambulla

Meille tällainen paikka oli Green Earth Resort and Restaurant Dambullassa. Nimestä voisi päätellä kyseessä olevan suurikin paikka: resort uima-altaineen ja drinkkibaareineen. Todellisuudessa meitä odotti kaksi huonetta asuintalon yläkerrassa. Alakerrassa asui kaksilapsinen perhe, jonka ainoat vieraat olimme. Lapset leikkivät pihalla, ja meidän lapsemme menivät mukaan lainaamaan leluja – pienin jopa asettui taloksi heidän asuntoonsa, jossa tietenkin oli vielä lisää leluja. Perheen isä kantoi meille ruokaa ja juomaa yläkerran parvekkeelle, ja kävi lakaisemassa pois lasten lattialle levittämää riisiä. Keittiö oli naapurirakennuksessa, ja siellä näytti häärivän pari naista lisää.

Dambulla

Dambulla

Me emme missään vaiheessa odottaneet suurta hotellia, sillä Booking.comin kuvista ja arvosteluista saattoi päätellä kyseessä olevan perheomisteinen paikka. Meille se oli pelkkää plussaa. Kaikki oli siistiä ja toimi hyvin – minä jopa sain ensimmäisen kuuman suihkun melkein viikkoon. Ja ravintolasta sai, mitä halusi: isäntämme kävi hakemassa kaupasta juomia, ja naiset kokkasivat keittiössä huippuhyviä ruokia. Isäntämme myös hankki meille taksin, kun halusimme päästä Sigiriyalle ja seuraavana päivänä Kandyyn; ja hän jopa vei meidät autollaan Kultaisen temppelin lipunmyyntiin, joka sijaitsi aivan eri paikassa kuin me kuvittelimme. Dambullassa tuntui siltä, että olimme heidän kotonaan vieraina, joista pidettiin erityisen hyvä huoli.

Dambulla

Dambulla

Koko kylä käymässä

Matkan varmasti kokonaisvaltaisin kohtaaminen tapahtui neluwalaisen yhteisön kanssa: me vietimme kolme päivää Duara Travelsin kautta hankitussa kotimajoituksessa Kanthin perheen luona.

Kolmen päivän aikana pääsimme osaksi Kanthin perhettä, mutta myös koko yhteisö halusi tavata meidät: naapurin mummot tulivat istuskelemaan terassille, lapset yksi kerrallaan leikkimään, ja naiset auttamaan perheen emäntää ruoanlaitossa. Lauantai-iltana isännät tulivat pihalle hampaat punaisina piristävien lehtien pureskelun jäljiltä. Mennessämme joelle uimaan viereisestä talosta pyrähti mukaan kaksi veljestä, joiden äiti tuli joelle pyykkäämään. Lauantaitorilla kaikki halusivat myydä meille jotain tai keskustella, vaikkei yhteistä kieltä ollutkaan.

Neluwa

Neluwa

Neluwassa opimme ehdottomasti eniten paikallisista: kuinka naapurin ala-asteikäinen tyttö kävi lähes kymmenen eri aineen tukiopetuksessa koulupäivien jälkeen; kuinka Kanthin perheen poika vielä sunnuntai-iltana pesi akvaarion ja korjasi vesihanan, ennen kuin aamukolmelta lähti bussilla takaisin Colomboon opiskelemaan; ja miten paljon naapurin poika innostui uimalaseista, joilla pystyi katsomaan joella veden alle.

Minä seurasin paikallista lauantaisaunaa, kun lähitalon nainen tuli poikiensa perässä joelle pyykkäämään. Ensin hän pesi joessa ison kasan vaatteita, sitten harjasi harvat mustat hampaansa ja viimeiseksi paikalliseen tapaan ui vaatteet päällä. Uinnin jälkeen hän vaihtoi päällään olevat vaatteet toisiin märkiin vaatteisiin ja heitti pojille saippuan, joilla nämä vielä peseytyivät joessa. Isompi pojista tosin yritti ensin taistella vastaan, mutta äidin tiukan komentamisen jälkeen nappasi saippuan ja meni vähän kauemmas alavirtaan pesulle. Ilmeisesti itsensä peseminen vieraiden edessä oli jo teinille tyypilliseen tapaan vähän noloa.

Neluwa

Neluwassa elämäämme asteli myös Anil ja hänen perheensä. Anil on Duara Travelsin paikalliskontakti, joka vie vieraat majapaikkaan ja auttaa tarvittaessa. Hän esitteli meille paikat, kyseli tarpeelliset tiedot ja toimi tulkkina meidän ja isäntäväkemme välillä. Muutaman kerran emäntämme soitti Anilille, koska hänellä oli kysyttävää meiltä: kielimuurin takia oli helpompi hoitaa asia Anilin kautta.

Neluwa

Anil ei kuitenkaan ollut meille pelkkä tulkki ja opas, vaan hän oli erittäin arvokas tietopankki. Häneltä opin ehdottomasti eniten maasta, sen ihmisistä ja tavoista. Anililla myös on perspektiiviä tarkastella asioita erilaisesta näkökulmasta, sillä hän on asunut opiskeluvuotensa Englannissa. Anil kertoi meille paikallisista tavoista, koulujärjestelmästä ja yhteisöstä, ja kyseli samalla vastaavia tietoja Suomesta.

Anil myös saatteli meidät seuraavaan kohteeseemme Unawatunaan, ja auttoi meitä löytämään hotellin. Tuolloin pääsimme tapaamaan hänen perheensä, joka halusi nähdä valkoiset lapset. Erityisesti kaksivuotias oli Anilin pienen tyttären kiinnostuksen kohteena.

Neluwa

Vihdoin tapasimme!

Koko kuukauden tärkein kohtaaminen kuitenkin tapahtui jo matkan alkuvaiheilla, kun vietimme päivän World Visionin paikallisedustajan Danukan seurassa. Danuka vei meidät tutustumaan paikalliseen esikouluun, kouluun ja kotiviljelmään, mutta ennen kaikkea hän vei meidät Nadushan luokse.

Kalpitiyassa asuva kummityttöni Nadusha on kirjoittanut minulle kirjeitä neljä vuotta: hän on kertonut koulusta, perheestään ja harrastuksistaan, ja kysellyt minun lapsistani. Minä olen lähettänyt hänelle kuvia meidän perheestämme ja kertonut lasten edesottamuksista. Moneen kertaan Nadusha on kuvaillut kaunista kotimaataan ja toivonut, että joskus voisimme vierailla siellä.

Kalpitiya

Nyt tuo hetki koitti, ja vietimme pari tuntia Nadushan perheen vieraina. Joimme teetä, katselimme valokuvia ja ihailimme heidän kotipuutarhaansa. Pienimmät lapset leikkivät, ja isommat lapset ujostelivat toisiaan. Nadusha lauloi meille laulun ja antoi tekemiään paperikukkia.

Nuo pari tuntia menivät ohi hujauksessa, mutta jäivät mieleen kaikkein vahvimpana kokemuksena koko matkalta. Sain tavata tytön, jonka olen tuntenut jo monta vuotta. Sain katsoa silmiin äitiä, joka on pitänyt lapsistaan huolta, vaikka ei varmasti ole ollut helppoa – ja olin entistä tyytyväisempi siitä, että olen saanut auttaa heitä edes vähän.

Kalpitiya

Tämä tapaaminen jäi myös viimeiseksemme, sillä World Visionin ohjelma Sri Lankassa loppuu tänä syksynä, ja yhteys minun ja Nadushan välillä katkeaa. Danuka jää silloin ilman työtä, vaikka työtä Kalpitiyassa riittäisi pitkäksi aikaa: maan muuhun elintasoon verrattuna se on vielä hyvin köyhää aluetta.

En kuitenkaan jää muistelemaan tätä tapaamista katkeruudella, enkä edes surulla, vaan enemmänkin kiitollisuudella ja haikeudella: ehdin kuitenkin vierailla heidän luonaan, ja ehdin nähdä, että kaikki on siellä hyvin. Heidän elämänsä jatkuu varmasti hyvänä senkin jälkeen, kun minä siitä poistun.

Kalpitiya

Teehetkiä ja meditointia

Jos matkamme oli täynnä koskettavia kohtaamisia, mahtui mukaan myös yksi, jota muistelen huvittunut hymy kasvoilla. Tämäkin tapaaminen oli lyhyt, mutta pääsin taas sukeltamaan maailmaan, joka on minulle täysin vieras.

Vietimme pari yötä Udawalawen kansallispuiston kupeessa telttamajoituksessa. Kyseessä eivät olleet mitkään pienet kupoliteltat, vaan suuret armeijateltat, joihin oli rakennettu omat vessat ja suihkut, ja päälle kunnon katto. Kuitenkin ne olivat vieri viereen laitettuja telttoja, ja hiljainenkin puhe kuului joka puolelle.

Udawalawe

Udawalawe

Meidän ensimmäisiksi naapureiksemme sattui joukko nuoria matkaajia: kolme miestä ja kaksi naista, aksentista päätellen kotoisin jostain Australian suunnalta. Kun muiden vieraiden tavoitteena oli mennä kansallispuistoon katsomaan eläimiä, ja sen jälkeen puhdistaa safarin pölyt pois uima-altaassa ja ravintolassa, nämä nuoret keskittyivät omiin tapoihinsa: toisten pulikoidessa altaassa he levittivät nurmikolle joogamattonsa ja pitivät onnellisiin halauksiin päättyneen joogasession. Muiden ruokaillessa he vetäytyivät telttaan meditoimaan ja juomaan teetä, ja saapuivat ravintolaan pitkissä kalsareissa ja levottomasti hihittäen vasta siinä vaiheessa, kun toiset olivat jo vetäytymässä koloihinsa. Ruokailunsa jälkeen he palasivat telttaan, josta alkoi heti kuulua kovaa mölinää.

Kun ulvominen ja mölinä jatkuivat vielä siinä vaiheessa, kun kello löi kymmenen, minä kiipesin terassimme erottavan naruaidan yli muistuttamaan heitä ajasta. He olivat mitä kohteliain joukko nuoria, jotka istuivat pilkkopimeässä teltassa käsi kädessä. He olivat hyvin pahoillaan aiheuttamastaan häiriöstä, koska menivät niin syvälle meditaation tilaan, etteivät käsittäneet ulvoneensa kovaan ääneen.

Udawalawe

Kerroin heistä myöhemmin paikalliselle Anilille, joka totesi lakonisesti, ettei buddhalaiseen meditointiin kuulu minkäänlainen ääntely. Minä en myöskään ole koskaan omalla joogasalillani nähnyt miehiä speedoissa, eikä siellä harrasteta ryhmähaleja harjoituksen jälkeen, mutta annetaan kaikkien kukkien kukkia – kunhan kukkivat ihan hiljaa iltakymmenen jälkeen.

Udawalawe

Harmittavan usein matkalla tapaa vain muita turisteja, tai ihmisiä, jotka ovat turistien palveluksessa. Sri Lankassa ihmisten kanssa seurusteleminen on erityisen hankalaa, koska yhteistä kieltä ei useinkaan ole. Tavalliset suomalaisilmeet tulkitaan helposti vihaisuudeksi, mutta toisaalta suomalaisen kaikkia pyyntöjä ei tarvitse toteuttaa, koska hän ei huuda niitä. Väärinkäsityksiä syntyy väistämättä.

Ehkä tärkeintä uusien ihmisten kohtaamisessa onkin muistaa se, että sanoilla on paljon vähemmän merkitystä kuin eleillä. Eleet voivat luoda välillenne heti lämpimän tunnelman, tai vastaavasti ne voivat saada toisen välttelemään sinua. Yksinkertainen ele, jolla kuitenkin pärjää pitkälle oikeastaan kaikkialla, on hymy. Sitä ei matkustaessa kannata säästellä.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply