Browsing Tag

Sveitsi

Alppireissu Day 5: No eihän se nyt enää ylempänä voi olla!

Uusi päivä valkeni taas melko kauniina kun me heräsimme D:n mieskaverin luona aikaisin aamupalalle. Tiedossa oli melko paljon ajoa ja kaksi kaupunkia, Geneve sekä Lausanne. Ajomatka meni jokseenkin suotuisasti Geneveen, mutta kaupunki oli pettymys. Pettymys alkoi jo suurinpiirtein parkkihallista johon automme lykkäsimme, sillä se oli kaikkea muuta kuin tilava. Kiertäkää siis kaukaa ainakin Manorin kauppakeskuksen parkkihalli (Rue de Cornavin), jos haluatte välttää otsasuonen pullistuksen.

Pakollinen rakkauden lukko-kuva.

Kirkon ihailua miellyttävässä asennossa.

Ja kaupungin ihailua toisaalla -miellyttävässä asennossa taasen.

Kuvan ravintola ei liity alla mainittuun tapaukseen sitten millään lailla.

Kuuma päivä ja edellisen illan valvominen aiheutti sen, että olin itse hyvin väsynyt ja hikinen Geneveä kierrellessäni. Huokaisinkin helpotuksesta kun palasimme vihdoin autoon ja lähdimme suuntaamaan kohti Lausannea, jossa pysähdyimme syömään. Ruoka oli pettymys, sillä nälkäisinä me hyökkäsimme lähimpään ruokaa tarjoavaan pubiin joka onneksi tuntui olevan suosittu kaikenlaisten ihmisten keskuudessa. Jotenkin itselle tuli hyvä mieli, että liimaisista pöydistä huolimatta jopa lapsiperheitä näkyi ravintolassa, minkä oli pakko tarkoittaa sitä ettei ravintola ihan surkeimmasta päästä ollut. Kiertelimme täydellä vatsalla hieman aikaa Lausannessa ja nautimme vain näkymistä.

Jokin peli?

Paikallista taidetta.

Tarkoituksemme oli jatkaa Lausannesta majapaikkaamme, jonka olimme varanneet edellisenä iltana D:n mieskaverin luona ajatuksella ”nyt joku edullinen huone”. Lausannessa tehdyn kävelyn yhteydessä mieheni sattui kuitenkin huomaamaan ulkomainoksen Montreuxin Jazz-festivaaleista, joten päätimme suunnistaa majapaikkaamme Montreuxin kautta.

Kunnon viljelykset aivan moottoritien vieressä.

Jazz-festivaaleilla oli mahtava tunnelma. Kaupunki oli eläväinen, raha näkyi tietyillä kohdin ja me huokailimme. Miten olisikaan ollut ihanaa yöpyä Montreuxissa, istua lasilliselle viiniä ja nauttia tunnelmasta.

Tunnelma olisi takuuvarmasti ollut parempi, ellei ilma olisi muuttunut vähemmän suotuisaksi.

Esiintyjänä festivaalilla oli mm. Deborah Brown. Nautimme suunnattomasti hänen esiintymisestään, mutta valitettavasti rankka kaatosade sotki kuviota. Olin hieman hämilläni kun täysin tuntematon, ystävällinen ihminen antoi minulle sateenvarjonsa lainaksi siihen saakka kunnes festivaalin henkilökunta jakeli ilmaiseksi sadetakkeja. Ystävällinen ja auttavainen tunnelma huokui kaikkialla, mutta kaatosade vei voiton ja kävelimme märkinä takaisin parkkihallille ja autoon.

Matka hotellillemme ei olisi voinut puuduttavampi olla. Tuloste hotellivarauksestamme oli sellainen, että annetusta osoitteesta puuttui talon numero. Niinpä navigaattorin ohjattua oikealle tielle aloimme metsästämään hotelliamme. Nousimme, nousimme ja nousimme.

”Ei, ei se nyt voi enää ylempänä olla, katsotaan tuolta”. Ei ollut, joten eikun toiseen suuntaan.

Usko meinasi totaalisesti loppua kun päätimme jatkaa matkaamme yhä vain ylemmäksi, sillä kylä johon meidän piti ajaa jatkuikin myös aivan toiseen suuntaan. Sellaiset 14 kilometriä me taisimme ajaa, kunnes saavuimme paikkaan josta löytyi köysiradan pää 1.535 metrin korkeudessa.

Kyllähän minä hieman isommalti nielaisin, kun me astuimme kahden tähden hotellimme ovesta sisään. Se ruoan tuoksu mikä ovelta pelmahti nenääni sai vatsani sisällön suorastaan pyörähtämään ympäri ja en voinut muuta kuin toivoa, ettei kyseinen tuoksu tulisi leijailemaan huoneeseemme saakka. Vastaanottotiskiä ei ollut, taikka se ei ollut käytössä, joten jouduimme talsimaan ravintolan puolelle kirjautumaan sisään. Huoneen avaimet kouraan ja eikun laukkuja hakemaan. Tai sitten ei, sillä hotellissa ei ollut hissiä ja portaikko oli niin kapea että Samsonitejä oli aivan turha rahdata ylimmässä kerroksessa olevaan huoneeseemme.
Kolmen hengen huoneemme ei kovin suuri ollut, mutta mitäpä sitä olisikaan tämän kokoisesta talosta saanut irti. Iloksenne ravintolasta kantaututunut haju ei enää yltänyt kerrokseemme joten ilma oli raikas. Sängyt olivat siistejä ja vesipullot odottivat pöydällä valmiina.

Jottei nyt ihan luksusmeinigillä menty, niin vessasta löytyi jotain mielenkiintoista. Vessan kansi ei pysynyt yksinään ylhäällä joten se oli sidottu nauhalla vesisäiliöön kiinni. Mikäpäs tuossa, hieno idea, mutta se nauhan väri jäi mietityttämään tätä naista. Valkoinen pönttö ja ruskeaksi värjäytynyt naru piti huolen siitä, että vessahetkeni sisälsivät armotonta selkäni vahtimista.

Me kaikki olimme poikki päivästä sillä se oli ollut pitkä ja sisältänyt kaikkea. Uni alkoi pian painamaan silmiä, joten tyytyväisenä menimme vällyjen väliin. Mutta mikä onkaan todennäköisyys sille että kaikenlaiset örkit valitsevat minut, naisen joka inhoaa kaikkein eniten örkkejä maailmassa?

Se todennäköisyys on kuulkaattes 100 %, ja sen myöntää myös mieheni. Niinpä puhtoista sänkyäni vaelsi kauniisti 2 cm:n pituinen mato, jonka mies joutui päästämään päiviltä painokkaasta vaatimuksestani. Unta en saanut sen jälkeen vähään aikaan sillä olin aivan varma että jonkin sortin örkki tulee ja syö minua yöllä. Niinpä yritin vaihtaa ajatukseni maisemiin, joita olin huoneemme ikkunasta nähnyt. Ensimmäinen yöpymiseni pilvien yläpuolella ever, siinäpä jos missä oli eksoottista. Ja eksoottisemmaksi sen teki se, että tämän hääpäivän me vietimme miehen kanssa hulppean hotellin sijasta ruskeanaruisessa ja elämää nähneessä kahden tähden hotellissa jakaen huoneemme kolmannen, joskin hyvin mukavan, pyörän kanssa.

Näkymät huoneemme ikkunasta.

 

Alppireissu Day 4: Chillailua ja vesileikkejä

Neljännen päivän aamu valkeni kauniina ja kuumana, mikä oli todella hyvä juttu sillä majapaikkamme isäntä oli päättänyt viedä meidät veneajelulle. Nautimme kiireettömän aamiaisen ulkona ja valmistauduimme päivän veneretkeen. 600 asukkaan Lüscherz näytti viehättävältä pikku kylältä, joten harmittaa ettemme ehtineet nähdä sitä enempää matkallamme venesatamaan.

Vesiaktiviteetteihimme kuului veneajelun lisäksi pienoinen kumilautta-ajelu. Itse kieltäydyin kohteliaasti kyseisestä aktiviteetista vedoten päässäni olleisiin piilareihin. D suostui kokeilemaan vehjettä hieman aikaa, mutta mieheni veteli vesillä minkä kerkesi ja oikein odotti hetkeä jolloin hänet heitettäisiin lautalta veteen. Komeita pomppuja mies tekikin mutta minä katselin kauhun vallassa leppäkeihäänä lentävää miestäni ja pohdin jo matkan pituutta lähimpään terveyskeskukseen.

Kunnon vesileikkien jälkeen ankkuroiduimme lähemmäs rantaa ja ihan vain nautimme kirkkaasta vedestä ja auringosta. Uimme, lekottelimme lautalla ja söimme pikkueväksiä veneellä. Kuumuus alkoi kuitenkin käydä kunnon päälle, joten isäntämme ajelutti meitä vielä Biel-järvellä. Maisemat oli tosi kauniita ja yllätykseksi kuulimme että järvi oli ranskankielisen ja saksankielisen alueen rajalla.

Alla olevat kuvat ovat ranskankielistä aluetta. Me asustelimme saksankielisellä puolella.

Miellyttävän päivän jälkeen vietimme iltaa pihalla grillaten, syöden ja keskustellen. Tarkoituksemme oli tehdä pieni iltakävely, mutta kunnon sadekuuro ja pienoinen ukkonen sotki suunnitelmamme. Päädyimmekin sen sijaan pelaamaan korttia, ja mieheni keksi opettaa Lupaus-korttipelin D:lle sekä hänen sveitsiläiselle ystävälleen. Säälistä annoimme miehen kanssa tasoitusta ulkomaisille ystävillemme siten että he saivat pelata yhdessä meitä vastaan, mutta aika surkea tulos siitä tuli. Yhdessä nämä keltanokat nimittäin päihittivät meidät suomalaiset peliammattilaiset ja niinpä me menimme tappion hävinneinä miehen kanssa nukkumaan.

Karvaasta tappiosta huolimatta päivä oli ollut ihanan leppoisa ja nautinnollinen, ja lisäksi olimme miehen kanssa saaneet uuden ystävän Sveitsistä. Kyllä me kaikki jaksoimme ihmetellä sitä miten me olimme päätyneet tänne saakka ihan vain sen takia, että joskus 20 vuotta sitten olin avannut suuni Varkauden silloisen menomestan naisten vessassa. Jännä miten kohtalo kuljettaa.

Tippukiviluola St. Beatus-Höhlen

45 kilometrin päässä Bernistä sijaitseva St. Beatuksen tippukiviluola on yksi suosituimmista nähtävyyksistä Thunersee-järven alueella.

Matka luolan suulle on jo täynnä kauniita näkymiä. Komea vesiputous, kauniit sillat ja näkymä ylhäältä järvelle päin on todella ihastuttava. Alueelta löytyy luolaston lisäksi mm. patikointireitti, ravintola, pienoinen lasten leikkipaikka sekä luolamuseo. Luolaan tehdään opastettuja turistikierroksia mm. englanniksi ja saksaksi puolen tunnin välein ja ainakin meillä opas puhui näitä molempia kieliä.

Luolan historia jäi minulle hieman epäselväksi, sillä keskityin melko paljon kuvaamiseen retkemme aikana. Yritin kaivella netistä informaatiota luolan historiasta, mutta lyhyesti tarinaan liittyy lähetyssaarnaaja St Beatus, joka taisteli löhikäärmeen kanssa luolassa ja ajoi tämän ulos. Luolan suulle St Beatus pisti pienoisen luostarin pystyyn josta tuli pyhiivaelluskohde.

Tänä päivänä luolastosta on tutkittu 14 kilometrin alue, josta yleisölle avoinna on kilometrin matka. Luola on valaistu ja siellä on melko helppo liikkua, mutten kuitenkaan suosittele luolastoa heikkokuntoisille. Korkeuseroa on 86 metriä ja matka sisältää niin mäkiä kuin rappusiakin. Lämpötila myös putoaa jopa +8 asteeseen joten kannattaa ottaa se huomioon vaatetuksessa.

Kuten kuvista näkee, luolastossa on jonkin verran kasvillisuutta, melko mukavasti vettä ja vesiputouksia. Kannattaa piipahtaa jos näillä suunnilla liikkuu.

St Beatus-Höhlen tippukiviluolaston omille sivuille pääset suoraan tästä.

 

Alppireissu Day 3: I live in a studio, you can sleep here!

Päivä numero kolme oli jännä meille kaikille. D oli nimittäin järjestänyt seuraavien kolmen yön majoitukset omasta takaa Sveitsissä asuvan mieskaverinsa luokse. Minä ja mieheni emme olleet oikein innostuneita ideasta, varsinkin kun tämä D:n mieskaveri oli kertonut asuvansa 50 neliön yksiössä poikansa kanssa. Sinne luokseen hän oli sitten meidät kaikki kutsunut ja oli vahvasti sitä mieltä että me kaikki mahtuisimme sinne. Hieman ihmeissäni minä olin tästä D:n mieskaverista joten intouduin kyselemään tapaamisen taustoja. Herra oli kuulemma sitten ollut yhden illan tuttavuus jonka D oli tavannut Bernissä jossain yökerhossa useampi vuosi sitten. Paljoakaan he eivät olleet viestitelleet aiemmin, mutta kun mies oli pyytänyt D:tä käymään Sveitsissä niin loppu onkin historiaa. D ilmoitti tuovansa meidät mukanaan, kysyi majapaikkaa ja ilmoitti että voisimme nukkua mieskaverin luona kolme yötä. ”Yes, minä asun 50 neliön yksiössä poikani kanssa, ex-vaimoni asuu samassa talossa toisessa asunnossa. Kyllä voitte nukkua luonani, tervetuloa”. Huoh. Tuollainen ei vain ole minun taikka mieheni juttu ollenkaan, piste. Hotelli siinsi silmissä joten sovimme D:n kanssa että yöpyisimme korkeintaan kaksi yötä mieskaverin luona ja jos olo olisi vaivautunut, nukkuisimme vain yhden yön mieskaverin mieliksi.

Päivä alkoi tylsän sateisena mutta kirkastui pikkuhiljaa edetessämme matkalla. Maastokin alkoi pienesti kohoamaan mikä sai meikäläisen puristamaan penkkiä melko ahkeraan. Mutkittelevat tiet ja pakollinen jarrujen pumppaus alamäessä sai minut uskomaan että mutkassa vauhti olisi vielä niin suuri että me kaikki päätyisimme autuaammille maille.

Kiemuraisista teistä ja pienestä pelkopaniikista huolimatta maisemat olivat ajoittain aivan mielettömiä. Kaiken kukkuraksi järvien värit ihastuttivat meitä sen verran, että välillä oli ihan pysähdyttävä ottamaan kuvia. Vuoristoilma oli raikasta ja kaikki ihmiset todella ystävällisiä, sen huomasimme myös silloin kun tutustuimme rannalla onkivaan vanhaan mieshenkilöön. Hiukkasen aikaa hän seurasi ihasteluamme ja neuvoi meille paremman paikan katsella järveä. Siinä me turisimme miehen kanssa jonkin aikaa, kunnes jatkoimme matkaa sille paikalle jossa tätä kaunista Lungern-järveä pystyi ihailemaan korkeammalta.

Mahtavan väristä vettä!

Ja onnesta mykkyränä oleva bloggaaja.

Lungern-järvi

Ennen yöpymispaikkaamme poikkesimme must see-listallamme olleessa St. Beatus-Höhlen-tippukiviluolassa, joka sijaitsi sopivasti matkan varrella. Jo tuhansia vuosia sitten asumuksena käytetty luola sijaitsi todella kauniilla paikalla ja yhteensä kahden kilometrin kävely oli ikimuistoinen. Teen tippukiviluolasta vielä erillisen postauksen myöhemmin.

Koska me kaikki olimme hieman jännittyneitä ja D ehkä kaikkein eniten, emme pitäneet kiirettä matkallamme D:n mieskaverin luokse. Vanhojen muistojen kunniaksi D halusi piipahtaa Bernissä ja näyttää meille hieman kaupunkia. Bern oli kallis, keskusta tupaten täynnä turisteja ja tunnelma sen verran ahdistava, että piipahdus kaupungissa kuihtui vajaan tunnin mittaiseksi.

 

D oli viestittänyt mieskaverilleen että tulisimme illalla noin kuuden maissa. Pohdimme oman aikamme sitä söisimmekö matkalla vai emme, sillä nälkä alkoi kurnia vatsoissa. Kellonaika oli juuri sitä, että D:n mieskaveri olisi ehkä järjestänyt meille jotain ruokaa. Mutta mitäs jos ei? Menisimme sinne vatsat kurnien ja rupeaisimme syömään jääkaappia tyhjäksi kun Sveitsi oli niin hassu maa ja kaikki kaupat menivät niin aikaisin kiinni? Päätimme turvautua varmuudelta ateriointiin ennen majapaikkaamme menoa ja koska meillä ei ollut paljoa tietoa ravintoloista kylässä jossa majapaikkamme sijaitsi, päädyimme ravintolaan jota toisen sulkeutuvan ravintolan pitäjä suositteli meille. Hip hei, kyselemään ruokaa ja eikun istumaan.

Sen minä sanon teille että me turistit olimme aikamoinen nähtävyys siellä ravintolassa, kun muina asiakkaina oli vain yksi pariskunta. Siinä me, mies ja kaksi naista, kyselimme paikallisen ruoan perään ja arvoimme minkä kerkesimme. Ruokalistat eivät olleet englanniksi, joten tarjoilija suositteli meille ruokia ja tilasimme yhtä sun toista. Aivan superhienolta ravintolan terassi ei näyttänyt, mutta kun pöytäämme ruvettiin asettelemaan hienoja aterimia ja kaikki oli niin kaunista, rupesin pikkuisen pohtimaan ravintolan hintoja kun tiesin Sveitsin hintatason.

Ennen ruokailua päätin käydä ravintolan naistenhuoneessa ja silloin nielaisin ja lujaa.

Olisi varmaan kannattanut kysellä ruoka-annosten hintojen perään, kun kerran naistenhuonekin on Versace-kaakelein sisustettu.

Pikkuvinkki: kannattaa katsoa menun hintoja ensin ennen kuin astuu ovesta sisään. Turisteille voidaan tosiaan läppästä mikä tahansa hinta ruokailulle. Jos ruokalistaa ei ole englanniksi, yritä edes saada tarjoilija näyttämään menua jotta ravintolan hintataso selviää. 

Meillä kävi tuuri, sillä ateriakokonaisuus oli onneksi vain Suomen hintatasoa näin pienessä kylässä. Kolme alkuruokaa, kolme pääruokaa sekä kaksi pulloa vettä kustansi meille n. 125 euroa ja oli hintansa väärti. Ravintola on ehdottomasti suosittelujeni kohde, joten teen erillisen ja laajemman postauksen siitä myöhemmin.

Vatsat täysinä kurvasimme muutaman sadan metrin päässä sijaitsevaan majapaikkaamme jännittyneinä. TomTom ilmoitti saapuneemme perille ja käänsimme katseet jyhkeään, kolmikerroksiseen omakotitaloon. Piha oli kuin suoraan sistustuslehdestä ja pieni puro solisi vieressä. Kävelimme hienosti kivetettyä tietä pitkin talolle ja soitimme ovikelloa, kunnes hieman heikommin englantia puhuva mies avasi oven. Siinä sitä tervehdittiin ja mies alkoi näyttää taloa, joka oli myös sisältä kuin suoraan sisustuslehdestä. Ex-vaimo oli kuulemma koko viikonlopun uuden miesystävänsä luona ja lapsi isovanhemmillaan joten loppujen lopuksi neljäkerroksinen talo oli kokonaan meidän neljän käytössä. Se 50 neliön yksiö ylimmässä kerroksessa oli tarkoitettukin vain meille vieraille, ja sieltä löytyi täysin varusteltu keittiö, kylpyhuone ja noin 20 neliön parveke allaolevin näkymin!

Onnellinen hymy taas päällä…

Siinä me keskustelimme aikamme ja yritimme saada selvää hieman heikommasta englannin kielestä. Koko sekaannus asumisjärjestelyjen suhteen johtui vain D:n mieskaverin kielitaidosta joten jännittynyt olotila alkoi pikkuhiljaa muuttua rentoutuneemmaksi, kiitos muutaman heti tarjotun oluen. Jotain yhteistä sentään isännän kanssa löytyi, sillä samalla tavalla hänkin koki oluen rentouttavan tietynlaista jännittyneisyyttä kun toisilleen täysin tuntemattomat ihmiset tapasivat ja asettuivat taloksi.

D:n mieskaveri vei meidät illalla tututustumaan hieman kylällä olleeseen tapahtumaan. 600 asukkaan Lüscherzissa kun ei kovinkaan usein tapahdu mitään, joten nyt oli juuri oikea aika nähdä elämää. Kävelimme rannalle ja kuuntelimme hieman aikaan täpötäyteen ahdetun tanssiteltan ovella musiikkia, kunnes päädyimme katselemaan jalkapalloa paikalliseen terassiravintolaan.

Samikset!

Siinä nauttiessamme illasta vastakkaisessa pöydässä ollut nainen katseli meitä aikansa ja sanoi meidän puhuvan suomea. Hän oli kovin ihmeissään miten olimme päätyneet niinkin pieneen paikkaan joten kerroimme tarinamme. Siinä samalla kuulimme myös naisen tarinan ja sen, miksi hän tunnisti kielemme. Kyseinen nainen oli sekoitus hollantilaisesta, sveitsiläisestä ja amerikkalaisesta, suomalaisilla sukujuurilla höystettynä. Useita kymmeniä vuosia sitten hän oli asunut jonkin aikaa Suomessa, työskennellyt Sininauhaliitossa ja vielä kymmenienkin vuosien jälkeen hän osasi laskea yhdestä kymmeneen ja sanoa ”minä rakastan sinua”, selvällä suomen kielellä.

600 ihmisen kylässä ei meno kovin korkealle kohonnut festivaalista huolimatta, joten talsimme takaisin majapaikalle. Ilta oli ollut loppujen lopuksi ihan mukava, mutta varmuudelta minä rakensin kattohuoneistomme ovelle ansan. Laiton oman matkalaukkuni nojaamaan ovelle ja matkakaulun päälle pussukan täynnä kaikkia pikkuisia matkapurnukoita. Jos isäntä olisi yrittänyt tullä yöllä salaa huoneeseen, olisi purnukoiden ryminä varmasti herättänyt ainakin minut joka reagoi herkästi kaikkiin rasahduksiin.

Hyvin me kaikki kumminkin yömme nukuimme, purnukat pysyi paikoillaan matkalaukun päällä ja seuraavana aamuna kattoikkunasta tervehti kaunis auringonpaiste meitä väsyneitä matkailijoita.

 

Helppo ja miellyttävä Holiday Inn Express Affoltern Am Albis

Lokakuussa 2013 valmistunut Holiday Inn Express Affoltern Am Albis (****) sijaitsee noin 20 kilometrin päässä Zürichin keskustasta, hyvien kulkuyhteyksien varrella. Maantielle on matkaa autolla muutama minuutti, ja vierellä olevalta juna-asemalta pääsee Zürichiin 20 minuutin välein. Autolle löytyy hienosti tilaa rakennuksen alla olevasta maksullisesta (10 CHF/vrk) parkkihallista ja junaradan toisella puolella sijaitsee puolestaan mm. pienoinen ostoskeskus.

Yövyimme itse tässä hotellissa 4.-5.7.2014 välisen yön. Hotelli oli hyvin siisti ihan jo senkin vuoksi ettei se ollut kovinkaan vanha. Vastaanoton henkilökunta oli hyvin ystävällistä ja auttavaista, eikä englannin kielen osaamisessa ollut moitittavaa. Hyvin siivotussa huoneessamme oli kahvin- ja vedenkeitin, huoneemme oli modernisti sisustettu ja tilava erityisesti silloin kun sohvasänky ei ollut auki. Meidän huoneessa majoittui kolme aikuista ja vaikka mukana oli kuusi laukkua joista kolme isoa Samsonitea, riitti tilat ihan hyvin meille. Kolmelle aikuiselle huonehinnaksi muotoutui n. 130 euroa, ja se sisälsi aamupalojen lisäksi Wifin jonka toimimisessa oli vain pienoisia ongelmia.

Hyvin siivottu kylpyhuone ja siellä ollut suihkukaappi olivat sopivan kokoisia ja valaistukseksi pystyi valitsemaan joko tunnelmallisen sinisen tai normaalin valaistuksen.

  Suljetussa muovipussissa olevat mukit: Ei välttämättä parhaat luonnolle mutta hygieeniset.

Aamupala tarjoiltiin sisääntulokerroksessa samassa tilassa josta löytyi myös hotellin vastaanotto. Buffet-aamupala oli hyvin pelkistetty, sillä vihanneksia taikka lämpimiä tuotteita ei tämän hotellin aamupalalla ollut tarjolla. Vaihtoehtoja oli muutenkin melko niukasti, mutta vatsansa kaikesta huolimatta aamupalalla kyllä sai täyteen.

Holiday Inn Express Affoltern Am Albisin ehdottomia plussia oli sen sijainti hyvien kulkuyhteyksien varrella. Alue oli rauhallinen, rakennuksen alla ollut parkkihalli miellyttävän kokoinen ja ainakin meidän siellä ollessa tilaa oli paljon. Henkilökunta oli palvelualtista muttei liian ylitsevuotavaista, ja huoneet olivat käytännöllisiä ja siistejä. Ainoa miinus tulee kylmästä aamupalasta, mutta käsitykseni mukaan se on Holiday Inn Express-konseptin mukainen ja siten suppeampi.

Hotellin omille sivuille pääset suoraan tästä.