Browsing Tag

rakkaus

Voi tuota minun rakasta miestäni, joka yllätti. Taas.

Tiedätteks mitä? Minulla on aivan suloinen mies. Kun hänen silmiinsä nousee sellainen vekkuli katse ja suu vääntyy silmiin saakka nousevaan hymyyn, niin tämän naisen rintakehää kipristää hyvällä tavalla. Tuntuu siltä, kuin lämmin onnentunne kiertyisi sekunniksi sydämen ympärille ja on se vaan kuulkaas mahtava tunne vieläkin näin 21 vuoden jälkeen. Jos kiinnostaa tietää, miten meidän parisuhde voi olla näin kukkea vielä tuon pitkän ajan jälkeen, niin siitä vaan lukemaan oma salaisuutemme täältä. Postaus aukeaa uuteen välilehteen ja sitä ennen voit lukea tämän postauksen loppuun.

Nämä kahdeksankulmaiset aurinkolasit tässä. Mies löysi ne Porista hintaan 6 euroa. Hän tiesi minun inhoavan niitä, mutta ei niin paljoa, että saisin niistä sytkyn. Mies lähtikin iloisena ostamaan niitä esikoisen kanssa toisena hetkenä, piilotti ne pikniktavaroihin ja kun pääsimme Pori Jazzien konserttialueelle, läväytti mies nuo silmilleen vinkeän ilmeensä kanssa. Kyllähän minulta pari ”ei” sanaa tuli naurun kera, mutta eipä siitä sitten muuta. Ei sitä vaan voinut olla vihainen sille nauravaiselle nallekarhulle.

Anyway, tuo minun mieheni oli ollut jotenkin hassulla päällä muutaman päivän. Toissapäivänä hän sopi kanssani treffit kassajonoon (juu, pitkä tarina, mutta se oli oikeasti todella romanttinen ja meille merkityksellinen lausahdus) ja mies vaan oli yhtä hymyä koko illan. Eilen sitten ruokakaupasta kotiin ajaessa mies vihdoin paljasti minulle, että hänen pitäisi tunnustaa eräs hullu suunnitelma illalla. Ensin piti kuitenkin kuulemma juottaa minulle muutama (alkoholi)juoma.

”Mutta ei meillä mitään kaapissa ole”, huikkasin miehelleni helpotuksesta naureskellen ja hän teki saman tien pikaisen U-käännöksen suunnaten lähimpään K-Marketiin. Eipä siinä mitään, mutta ko. kaupan juomat ei nyt ihan edullisimman päästä ollut ja kun mies meni ottamaan hyllystä kokonaisen six-packin Garagea niin tiesin, että suunnitelmissa oli matka josta hermostuisin melkoisesti. Tuo minun Sulo Vilénini nääs on melko tarkka hinnoista ja K-Marketissa ei oltu köyhiä eikä kipeitä.

Pikkuisen pohjatietoa tähän alkuun: Miehelläni on monesti matkasuunnitelmat sen verran lennokkaita, että meikä pistää aluksi hieman vastaan. Tai on se enemmänkin meikäläisen suunnalta täysi tyrmäys hieman ääntä kohottaen, koska maksaa liikaa / ei ole aikaa / mites lapset / ja viimeistään tulee vaan lausahdus: haloo nyt!. Minä olen meidän perheessä se kaiken kyseenalaistava ja välillä jarruttelija, joka katselee asiaa useammalta kantilta. Tuostakin huolimatta loppujen lopuksi yhdessä pohtimalla, kompromisseilla, minun maalaisjärjellä, miehen ihanalla suunnittelukyvyllä ja ajoittaisella yltiöpositiivisuudella saamme tehtyä aina kaikille matkassa oleville miellyttävän reissun.

Että nuin, takapihan terassilla minä sitten eilisiltana istuin ja lipittelin yhtä tölkillistä Garageani lannistuneena. Jotain pahaa oli ilmiselvästi tulossa, koska ensimmäisen kerran elämässäni mies ihan yritti juottaa minulle jotain pehmentääkseen uutista ja toisaalta myöskin varoitteli minua muutamaa tuntia ennen varsinaista matkaidean paljastamista. Minä patistelin miestä kertomaan pahat uutisensa, mutta mies kävi vain hakemassa läppärinsä ja sanoi vielä hieman hiovansa suunnitelmaansa. Kuorrutus puuttui.

En mää enempää kuin yhden 0,33 tölkin pystynyt juomaan, sen verran luovuttajafiilis oli. Istuin vain hiljaa odottaen uutisia ja sieltä se sitten läppärin näytöltä piakkoin näytettiin. Googlen kartta, jossa oli sinistä ajoviivaa useampaan suuntaan ja ainoa, josta pystyin edes jotain nopeasti kartalta poimimaan oli kirjaimet SFO. Sitten kerrottiinkin jo päiviä, matkaseurueen koko (lapset mukaan), yksi ohjelmaosio eli Phil Collinsin konsertti ja se pahin juttu, tämän leijonaemon painajainen.

Minen edes tiedä, miten kykeninkin olemaan niin rauhallinen. Ei se voinut todellakaan olla yhden vaivaisen juoman syy, mutta kerrankin kuuntelin miehen suunnitelman loppuun. Kyllähän leijonaemo minussa meinasi nostaa päätään eräässä matkasuunnitelmaosiossa, mutta pidin hallinnassa senkin puolen. Kannattaa varmaan nukkua aina huonot yöunet, niin ei ole aivot terävimmillään.

Kuva: Pixabay
Kuva: Pixabay

Eilen me nyt sitten varasimme liput Phil Collinsin konserttiin ja muut kuviot selvinnee tässä jossain vaiheessa. Leijonaemona olen supertarkka hotelleista ja koska San Franciscon alueen hotellit ovat joko melkoisesti elämää nähneitä tai todella kalliita, tulee hotellivalinta aiheuttamaan eniten päänvaivaa.

Niin tai näin, onpahan varmaan messevä reissu tulossa. Kolmas reissu Jenkkilään kalenterivuoden sisällä ja meikäläiseltä neljäs 12 kuukauden sisällä. Saattaahan tuota kohta ko. valtion johdossa olevan oranssin värisen miehen kännyssä hälyttää, että taas se suomalainen akka on tulossa tänne.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

Sulo Vilén vauhdissa: Melkoinen musiikki- ja viihdekesä tulossa!

No nyt kyllä oli ihan pakko pukata huutomerkki tuohon otsikon perään, sillä tämä meidän viihteen täyttämä kesä on lähtenyt lapasesta pikkaisen pahemmastikin. Rahaa on kulunut melko kivasti tähän mennessä ja onneksi sentään yksi miehen innostus kaatui vaimon kysymykseen: ”Ihanko oikeesti?”.

Minun oma rakas mieheni on melkoinen Sulo Vilén ja kyllä tässä vuosien saatossa on saanut huvittuneena hymistellä herran aivotuksia. Sitähän puhutaan, että naiset hakevat tulevasta kumppanistaan isänsä kaltaista henkilöä ja kyllähän tuo minun isänikin melkoinen Sulo Vilén oli. Olen siis tottunut tempauksiin, osaan tuntea suurta lämpöäkin sydämessä miehen ja edesmenneen isäni innostuksen nähdessä, mutta kyllähän sitä välillä ihmettelee mistä kaikki kumpuaa. Uusille lukijoille taustatiedoksi se, että rakas mieheni ei voinut muutama kuukausi sitten antaa mennä Viking Linen veneitä vanhaksi kuuden euron edestä, joten varasimme matkan, jonka kokonaishinta ostoksineen oli useita satasia. Siitäpä sitä säästöä tuli, mutta kyllä merimatkat on aina kivoja.

Anyway, tuo minun suloistakin suloisempi Sulo Vilénini kuitenkin innostuu ajoittain hankkimaan tai varaamaan jotain ilman sen kummempia rajoitteita, joten melkoista musiikkia ja viihdettä tämä kesä taitaakin nyt sitten tänä vuonna olla.

Meikäläisen kesähän alkoi mukavasti Tallink Siljan ja Live Nationin pressimatkalla Tallinnaan, kun kävin pienen toimittajaporukan kanssa Bon Jovin konsertissa. Siitä jatketaan vajaan kuukauden päästä uusilla kujeilla, kun suunnistamme miehen kanssa juhlimaan 18. hääpäiväämme Yhdysvaltoihin. Viime syksynä ilmoitin miehelle haluavani kuulla elävää musiikkia tänä kesänä ja tuo oma armaanihan on melkoisen kuuliaista ja älykästä sorttia. Selkäni takana hän rupesi googlettamaan lempiartistejani ja päätyi yhteen aikataulullisesti ja sijainnillisesti sopivaan ehdokkaaseen, Jennifer Lopeziin. Eikä siinä kaikki, sillä edellisenä iltana esiintyy Lionel Richie, joten Visa vinkui. Lennämme Chicagoon, ajamme vuokra-autolla Milwaukeen, käymme ensin Lionel Richien konsertissa ja sitä seuraavana iltana Jennifer Lopezin konsertissa. Loppuajaksi palaamme vielä Chicagoon, mutta siitä sitten lisää myöhemmin.

Viime vuonna tyydyimme huonon artistisaldon takia jazzeilemaan Pori Jazzien ilmaispuolella ja tykkäsimme Pori Jazzien uudistuksesta (omat kokemukseni luettavissa täältä), mutta tämän vuoden artistikattaus näytti paremmalta. Mikäs siinä, Suomen kesä on varmaankin yhtä sontaa tänä vuonna, sillä pamautimme ostaa kolmen päivän liput Kirjurinluotoon mieheni pienellä suostuttelulla. Kyllähän tuo hiukkasen kirpaisi, mutta yhden päivän hinnaksi ei kovin paljoa tullut. Rannekkeen turvin saamme vaellella, tulla ja mennä oman mielen mukaan koko viikonlopun, joten kattellaan sitten säiden mukaan, kuinka paljon vastinetta rahoille saadaan. Jos ei muuta, niin onpahan ainakin meikäläisen kauhut eli Bajamajat käytettävissä puskan sijaan.

Mutta, pitihän sitä miehen vielä yksi tapahtuma tunkasta heinäkuulle ja kuun loppupuolella suuntaamme Apollo Live Clubille ottamaan ilon irti Niko Kivelän, Sami Hedbergin, Jacke Björklundin ja Mika Eirtovaaran huumorista. Minen edes ymmärtänyt tuommoista kaivata kun nettikin on keksitty, mutta mies se taas ehdotteli ja minähän innostuin sen siliän tien. Stand up vaan on se meidän juttu.

Ja vielä siitä ”ihan oikeesti?” kysymyksestä miehelleni. Minun omalle Sulo Vilénilleni tulee ensi vuonna pyöreitä täyteen ja sen verran komia luku on kyseessä, että hän haluaa tehdä jotain isompaa tai erilaisempaa ko. vuonna. Kolmen viikon roadtrip Jenkkilässä ja toinen vaihtoehto useiden viikkojen risteily kaatui aikatauluongelmiin, joten mies rupesi katselemaan jotain kivaa reissua liittyen lempiartistiinsa. Juuri siihen, joka jaksaa näiden vuosien jälkeenkin aiheuttaa minussa hiljaisia ”kyllä toi on vaan helvatan outoa musaa” -huokauksia. Siitä se ajatus sitten lähti. ”Hei, ensi vuonna on Karibian risteily, jossa Big Country esiintyy! Siellä on myös muita artisteja kuten Patty Smith ja Tony Lewis. Sinne on päästävä!” Ja meikä mulkaisi miestä hyvin kysyvästi. Sen verran minulla on hajua risteilyhinnoista, että hälytyskellot soi tämän naisen päässä sen siliän tien.

”Oletko nyt ihan tosissas?! ”
”Juu juu, lähetään. Kerran elämässä kokemus, mä olen aina halunnut risteillä tommosella teemaristeilyllä upeissa maisemissa.”

Ja meikä nielaisi kerran jos toisenkin. Kaivelin risteilyn tarkemmat tiedot ja hinnoittelun herralle eteen ja löin faktat tiskiin. Pelkkä risteily meiltä kahdelta perusparvekehytissä 6 000 dollaria, eikä hinta sisältänyt vielä lentoja Miamiin taikka hotellia 1 – 2 yöksi. Minä olen aina halunnut maksaa oman osuuteni matkoista, mutta nyt tuli meikäläisenkin limiitti vastaan, sillä tiedossa on useampikin matka. Mies oli valmis maksamaan minunkin osuuttani kivasti, mutta onneksi sain miehen miettimään asiaa tarkemmin ja teemaristeily jäi pois laskuista.

”Kyllä mä nyt jotain erikoista haluan” tokaisi mieheni, jolle on näköjään tulossa viidenkympin villitys. Ei juokse naisissa, ei ostele avoautoja tai moottoripyöriä, saatikka nahkapöksyjä, mutta kovasti se nyt mouruaa jotain.

Että nuin. Stingin konsertin liput on nyt sitten hankittu tälle torstaille ja Big Countrya herra menee näillä näkymin katsomaan Manchesteriin syyskuussa joko kaverinsa kanssa tai minun. Olen uhrautunut jo kerran konserttikaveriksi mukaan, joten kyllä toinenkin Big Country-keikka menee rutiinilla. Sitä mää vaan mietin, että jos nuo kaksi on jo hoidettu tänä vuonna ja eivät ole kyllä yhtikäs mitenkään spessuja, niin millainen vuosi meille oikein tulee ensi vuonna, kun miehen pyöreät oikeasti napsahtaa päälle.

Eikä siinä muuten vielä kaikki. Synttäreitä seuraavana vuonna 2021 tulee häistämme kuluneeksi 20 vuotta. Sitten on minun vuoroni mouruta. Ja isosti.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

Alle kolme viikkoa Karibian risteilyyn ja ihka oikeita kuulumisia

Well helou helou! Ei tästä ihan pelkkää risteilyblogia kuulkaattes ole tulossa, vaikka tuo minun postauslistani melkoisen laivapainotteinen onkin. Sen siitä saa, kun perheemme tuppaa painumaan merille lomailemaan keskivertoa useammin. Vuodenvaihteen kuviot on vielä pahasti auki mutta lupaan, että ulkomaan kamaralla me möllötämme seuraavalla perhelomalla. Sitä ainakin kovasti toivon.


En minä kiellä sitä, etteikö Australia olisi haaveena/tähtäimessä vielä tämän vuoden puolella. Kaikki vaan riippuu niin isoista ja meistä riippumattomista asioista, ettemme vieläkään tiedä, onko reissu Ausseihin tänä vuonna tai ensi vuoden alkupuolella mahdollista. Aussikamu D:kin on muuttanut toisaalle, joten rannalle on matkaa julkisilla melkein tunti. Vähän jänskättää, millainen lomastamme tulisi, jos Ausseihin saakka päästäisiin.

Karibian risteily lähenee!

Juu, se Karibian risteily Celebrityllä koittaa vajaan kolmen viikon päästä ja olenhan minä hiukkasen hakusessa. Kyseessä on elämäni ensimmäinen ns. yksinmatka, sillä mieheni ei pystynyt osallistumaan töidensä takia kyseiselle risteilylle. Onhan se hiukkasen hämillistä myöntää, että minä, 45-vuotias nainen, en ole eläissäni matkustanut yksin vaan olen liikkunut aina jossain porukassa. Tällä kertaa kuitenkin lennän yksin Miamiin, rahtaan ypöyksin luuni hotelliin yhdeksi yöksi ja sieltä vielä yksinäni seuraavana päivänä laivaterminaaliin. Olenko tyytyväinen kohtalooni? En, sillä meikäläisen psyykkestä ei vaan ole yksinmatkaajaksi, piste. Onneksi tapaan muut ryhmäläiset laivaterminaalissa tai viimeistään laivalla, joten siellä olen varmasti rentoutuneempi ja loma voi oikeasti alkaa. Se on nääs niin, että vaikka liikkuisinkin yksin laivalla ja nukun yksinäni hytissä, se tieto, että en ole  niin sanotusti yksin laivalla helpottaa kummasti oloa.


Näin virkistävää juomaa nelisen vuotta sitten Miamista lähtiessä. Kiva oli jakaa lähtötunnelmat oman kullan kanssa, kattella maisemia ja toisiamme. Minä rakastan miestäni aivan valtavasti ja haluan jakaa reissuhetket hänen kanssaan. Se mieheni lämmin katse, silmiin saakka nouseva hymy, ne on niitä minun sydäntä sykähdyttäviä näkymiä. Pahalle tuntuu, ettei noihin hetkiin ole nyt mahdollisuutta seuraavalla matkalla.

Risteilyn läheneminen ei ole oikein iskenyt vielä tajuntaan. Online check-in on tehty, liput ja laput on jo ainakin pdf:nä koneella ja vaatepaniikki on melkoinen. Kattelin tuossa Instafeediä ja ymmärsin laivalla olevan sellaisen bileillan, jolloin porukka pukeutuu valkoiseen. Pakkohan sitä oli kiireellä ruveta metsästämään valkoisia vaatteita ja melkoinen ongelma meikkikselle siitäkin taas tuli. Minua miellyttäneet vaatteet lähtivät 300 eurosta ylöspäin ja eipä yhden illan takia innostanut moista rahaa ensimmäisenä yhteen hameeseen pistää. Pikkuisen edullisempi hamonen tuskaisen etsinnän jälkeen taisi löytyä, mutta sen sopivuus selviää aikanaan kun Zalandon paketti saapuu. Sen vaan sanon, että useampia satasia yks vaivanen risteily on vaatteiden sun muiden oheistuotteiden myötä imenyt ja tukkakin pitää vielä laittaa yli satasella kuntoon ennen matkaa. On se vaan välillä kiva olla nainen. Not.

Anyway, retkiä pitäis kattella varmaan sillä silmällä, mutta minen ole saanut sitä aikaiseksi. Kocostarin kuorintasukat ostin sentään Gabriellalta viime viikonloppuna ja tungin ne jalkaan keskiviikkona. Sanotaanko vaan, että seuraavana päivänä kirosin päätöstäni koska jalkapohjissa tuntui siltä, kuin ne olisivat olleet puutumassa. Nyt tuota tunnetta ei enää ole mutta saas nähdä, onko kuorintasukista meikäläisen jaloille hyötyä ja pysyykö jalkaterät nilkassa kiinni. Nyt nuo jalkapohjat näyttävät melko säälittäviltä tapauksilta.

Sokerikoukussa vai ei?

Juu, kovasti täällä yritetään siirtyä takaisin terveelliseen ruokavalioon ja ajoittain olenkin ollut tyytyväinen ruokalautaseeni. Avokadoja, pähkinöitä, hedelmiä ja niin pois päin on mennyt melko mukava määrä, mutta perjantaina kävelin naama muikeana 145 gramman irtokarkkipussin kanssa ulos paikallisesta Äässistä (S-Market meidän perheessä). Mites siinä nyt niin kävi, kun ennen meikkiksen lauantaipussi on painanut 80 grammaa? Pirskatin täydet karkkilaarit ja muutama uusi karkkilaji. Piti ottaa muutama karkki jokaista nimeäni huutavaa karkkia ja siitä se 145 grammaa sitten nopeasti tuli. Ei näin.

Juu ja kuvaakaan en kerinnyt ostoksestani ottaa, sillä se möllöttää masussa vimosta karkkia myöten. Jaoin sentään kahdelle päivälle saaliini, ettei ihan hirveää överiä tullut.

Yllä kuva leivoksesta, jonka ostin Bangokissa viime keväänä. Sen siitä saa, kun hotellimme (esittely ja suositus tässä) yhteydessä oli aivan mieletön ostoskeskus. Mitä sitä tuommosta herkkua kauppaan jättämään. Eikä ollut muuten ollut ainoa herkku, joka tarttui kaupasta mukaan. Hyi minua.

Tylsääkin tylsempi arki

Kotona ei ole tapahtunut oikeastaan yhtikäs mitään ja elämäni kohokohta on ollut tyyliin Harryn ja Meghanin kiertomatkan seuraaminen Instassa. Tyypillinen koti-työ-kauppa kuvio on taasen menossa ja arki rullaa tavalliseen tapaan, joten turha sitä on ollut sitä samaa vanhaa päivitellä Instastoriesiinkaan. Viinimessuillekaan oli turha mennä pyörähtämään, sillä mies on ollut hoitamassa vanhempiensa asioita tämän viikonlopun toisaalla ja minä olen ollut ”lastenvahtina” täällä kotona. Kyllähän nuo teinit pärjää, mutta olis ollut jotekin hölmöä käydä viinimessuilla maistelemassa ihania juomia. Olis saattanut käydä samalla tavalla kuin Äässin karkkilaarinkin kanssa, eikä se olis ollut ihan viisaimmasta päästä se.

Pstt, olenko ainoa, joka on hurahtanut Harryn ja Meghanin seuraamiseen Instassa? Mun mielestä Meghanin asut on ollut kerrassaan upeita ja on ne vaan niin suloinen pari!

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

20 vuotta onnellisesti yhdessä: Pitkän parisuhteemme salaisuus

*Kaikki artikkelissa käytetyt kuvat Pixabay.com*

Huhtikuussa tulee 20 vuotta yhteiseloa täyteen ja lähes 17 vuotta siitä olemme olleet naimisissa. Kaksi lasta lyhyellä välillä lasten ikäeron ollessa 1 vuotta 8 kuukautta. Elämän ruuhkavuosia, töissä kiristyvää työtahtia ja väsymystä. Niin juu, mites se parisuhde tuon kaiken keskellä?

Luulisi tuossa 20 vuodessa tulleen parisuhde jo sen verran tutuksi ja itsestäänselvyydeksikin, ettei sen toisen kumppanin olemassaolo tunnu oikeastaan missään. Siinä se nyt vaan on. Kenties möllötellään sohvan eri päädyissä ja ollaan omissa oloissa, viestitellään Facessa keskenään viitsimättä vaihtaa sanoja ääneen. Ah, niin helppoa ja turvallista. Tuossa se kumppani on ollut ja varmasti on kymmenenkin vuoden päästä, koska me nyt vaan ollaan naimisissa. Varma parisuhde? Ei. Yllä oleva vaan ei toimisi meillä.

20 vuotta on pitkä aika ainakin omasta mielestäni silloin, kun parisuhteessa ollaan edelleen rakastuneita, sitä toista kumppania kaipaa ja nauttii yhdessäolosta. Tuntee olonsa rakastetuksi, halutuksi ja turvalliseksi. Miten se voi olla mahdollista näin monen vuoden jälkeen? Mitäpäs jos kertoisin, miten meillä on pidetty yllä parisuhdetta nämä kaikki vuodet. Ehkä joku voi saada siitä samalla vinkkejä pitkään parisuhteeseen.

ELÄMÄNKUMPPANIN ESIKARSINTA:

Rakasta itseäsi, hyvällä tavalla

Miten tuo liittyy hyvään parisuhteeseen? Paljonkin. Minä koen, että se on itse asiassa kaiken a ja o.

Minä elin aikoinaan huonossa parisuhteessa ja syy siihen oli se, että seurustelukumppanini oli ilmiselvä narsisti. Eihän sitä yli 20 vuotta sitten ymmärtänyt asiaa, mutta nykyään kyseinen ihmistyyppi on tullut tutuksi median kautta. Voisin katua deittailuani kyseisen henkilön kanssa ja kovasti, mutta olen oikeastaan iloinen siitä, että tuhlasin elämästäni yli vuoden tuollaisen ihmisen kanssa olemiseen. Miksi?

Ilman häntä en olisi oppinut kuuntelemaan ja arvostamaan itseäni sillä tavalla, kun nyt arvostan. Ilman häntä en olisi koskaan ruvennut karsimaan rankalla kädellä parisuhteen kariutumisen jälkeen ”ovista ja ikkunoista” tulleita miehiä. Tuliko jostain henkilöstä itselle jostain kumman syystä epämukava olo, särähtikö joku pienikin asia teoissa tai sanoissa korvaan? -> turha deittailla sitten yhtään.

Minä rakastin ja rakastan itseäni. Minkä takia tuhlata aikaa ja aiheuttaa mielenharmia deittailemalla sen kaltaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei vaan oikein tunnu syvimmässä hyvältä? Yksin yksin on paljon parempi kuin kaksin yksin. Sen kun monet parisuhteensa kanssa kamppailevat ymmärtäisivät. Tuo on ollut meille mieheni kanssa heti selvää ensimmäisestä päivästä lähtien.

Intuitio

Kuten edellä mainitsin, sitä sielun pientä ääntä, jännää tuntemusta on hyvin tärkeä kuulla. Siinä ei poika-/tyttöystäväehdokkaan maine, mammona, ulkoinen olemus tai mikään muu paina vaakakupissa, jos itsellä vain on jännä epämiellyttävä/aavistava olo, joka on jotain muuta kuin ihastumisen perhosia vatsassa. Se on alitajuntasi, joka ymmärtää ja tietää sekä varoittaa sinua. Sitä ääntä kun ihmiset vain oppisivat kuuntelemaan.

Mistäs se seurustelukumppani onkaan kiinnostunut?

Kuten kuvistani huomaa, olen vartaloltani melkoisen sirpsakka nainen ja samanmoinen olin nuoruudessakin. Valitettavasti se aiheutti sen, että ”sulhasehdokkaat” olivat melkoisen kiinnostuneita jostain ihan muusta minussa kuin pääni sisällöstä. Jösses, olisin voinut olla vaikka tyhmä kuin saapas ja puhua siansaksaa, mutta miehet olisivat hymyilleet ja yrittäneet päästä tekemään lähempää tuttavuutta vähemmillä vaatteilla. Onko tuossa hyvän parisuhteen pohja? Ei.

Sanomattakin selvää, että pihtasin nykyisen mieheni kanssa sitä ensimmäistä kertaa. Minun täytyi vaan olla varma, että mieheni on kiinnostunut minusta kokonaisuutena eikä ainoastaan siitä, mitä vaatteitteni alta löytyy. Ihmisen seksuaalisuus muuttuu varmasti eri aikoina elämässä ja joskus ei vaan jaksa. Silloin pitää löytyä kumppani, joka tykkää olla minun kanssa muutoinkin, sillä hyvä parisuhde on muutakin kuin hyvä seksielämä. Hyvä parisuhde kestää myös senkin, että ulkonäkö muuttuu iän myötä. Siinä vaiheessa kun parisuhde on ulkonäkökeskeinen, saattaa pieniä ongelmia vuosien saatossa tulla. Koskaan ei tiedä, mitä lasten saanti tekee vartalolle ja koskaan ei tiedä, miten ikä kohtelee vuosien saatossa. Ei kiitos ulkonäkökeskeisyydelle parisuhteissa.

Näe parisuhteesi 10/20/30 vuoden päästä ja erilaisissa kokoonpanoissa

Minä katselin tulevaa miestäni tiukalla silmällä. Tiesin, mitä haen tulevaisuudeltani. Ihanan, rakastavan miehen, joka tykkää perhe-elämästä ja olisi hyvä isä lapsilleen. Ja mikä tärkeintä, osallistuisi lastensa kasvatukseen ihan tasavertaisesti minun kanssani. Pohdin pitkään ja katselin silmissäni näkyvää tulevaisuus-näkyä. En ajatellut ainoastaan miestäni vaan myös itseäni. Jaksaisinko ihan oikeasti olla tuon miehen kanssa vuosikymmenten päästä ja olla tyytyväinen päätökseeni. Tietänette tuloksen.

THE PARISUHDE:

Vastakohdat täydentävät toisiaan? Good luck with that, ei vaan meillä

Minusta ei vaan todellakaan olisi elämään parisuhteessa, jossa olisimme eri puusta veistettyjä. Mitä iloa olisi kumppanista, joka ei tykkää läheisyydestä eikä keskusteluista, saatikka innostu samoista asioista kuin minä? Kumppani jonka kanssa en voisi jakaa matkailun iloa, katsella samaa televisio-ohjelmaa tai nauraa samoille vitseille, juoksisi riennoissa kun istuisin yksin kotihiirenä kotona?. Jälleen kerran, rakastan itseäni kun en olisi tuollaisen ihmisen kanssa koskaan mennyt kimppaan.

Me olemme miehen kanssa hyvin samanlaisia luonteiltamme. Nauraa kiherrämme samoille asioille, koska huumori käy yksiin ja jaamme samat mielenkiinnot, vaikka omiakin on. Silti emme arvostele toistemme mielenkiinnon kohteita muuta kuin humoristisesti pilke silmäkulmassa, jonka toinen ymmärtää.

Kommunikointi

”Huomenta kulta, miten nukuit?”. ”Hei kulta, kiva kun tulit kotiin. Miten päiväsi meni?” Siitä se meidän kommunikointi monesti lähtee liikkeelle ja tiedättekö mitä, ei nuokaan lauseet ole liibalaabaa. Jos toinen nukkui huonon yön, niin sitten saatetaan pohtia siihen syytä ja parannusehdotelmia. Eipä keskustelumme ole liibalaabaa tuon jälkeenkään, vaan voimme keskustella luontevasti kaikesta maan ja taivaan välillä tuntematta tarvetta pohtia, uskallanko sanoa jotain asiaa elämänkumppanilleni. Kaiken edellä mainitun lisäksi meillä on suorastaan sanatontakin viestintää. Minä voin istua vaikka kotona ja pohtia, että suklaa maistuisi illalla, mutta en viitsi soittaa miehelle ja pyytää häntä tuomaan sitä kaupasta. Mitäs tapahtuu kun mies tulee kauppaostostensa kanssa kotio? Kassista löytyy suklaata, koska miehelle tuli vain sellainen tunne, että tykkäisin siitä. Eikä ole muuten ainoa kerta kun noin tapahtuu, ostettava tuote vain muuttuu. Sama toimii molemmin päin, eli minäkin otan vastaan noita sanattomia viestejä.

Olemme toistemme kaverit, sielunkumppanit

Kyllä. Olemme toistemme parhaat ystävät. Voimme avautua kipeistäkin asioista kuin ystävälle konsanaan, parantaa yhdessä maailmaa ja nauraa röhöttää saman huumorin omaavina yötä myöten, kun toisen kanssa on vaan niin kiva olla. Sielunkumppanius tuntuu pienenä kaipuuna kun toinen on poissa. Minulle nukahtaminen illalla on vaikeaa, jos toinen ei jostain kumman syystä ole sängyssä vierelläni vaan pelkkä asunnon alakerrassa oleminen riittää. Turha myöskään selitellä enempää sitä, että lähellä ollessamme sydämemme lyövät samaan tahtiin. Rakastavaisille niin tapahtuu. Se on tutkittu juttu.

Hyväksymme toisemme sellaisina kuin olemme

Mitäpä tuohon lisäämään. On aivan mahtavaa saada olla juuri sellainen kuin on. Ei tarvitse esittää mitään tai pohtia, voinko sanoa tai tehdä jotain. Saa näyttää aamulla räjähtäneeltä, esittää oman mielipiteen asiasta. Olla vaan ja silti tuntea olevansa hyväksytty, arvostettu sekä haluttu s-tappoverkkareista huolimatta. 

Riitely

Meillä saa päästellä höyryjä, eikä sitä tarvitse pelätä. Samanlaisina ihmisinä riitoja syntyy harvoin, mutta varsinaisia höyrynpäästöjä tulee joskus. Jos ja kun mieltä kaivavia asioita ei päästäisi suustaan ulos aika ajoin, saattaisi syntyä isompi solmu joka räjähtäisi isosti myöhemmin. Nukkumaan emme mene, ellei asiaa ole selvitelty ja itse asiassa vain yhden kerran elämässämme olemme olleet sen verran väsyneitä, että sellainen epämiellyttävä tunne molemmille riidasta on vielä sänkyyn mennessä jäänyt. Jätimmekö me sen siihen? Tartuimme puoliunessa toisiamme hellästi kädestä kiinni ja silittelimme käsiemme selkiä. Se oli maailman paras asia siihen hetkeen ja tiesimme, ettei tämä(kään) riita ollut paha juttu. Sen vaan sanon, ettei ”ei mua mikään vaivaa” -marttyyrinä oleminen kannata sitten yhtään. Sen kun varsinkin naiset ymmärtäisivät. Vink vink.

Vanhempina oleminen

Kuten jo tuolla aiemmin mainitsin, katselin tarkalla silmällä sitä, olisiko miehestäni lasteni isäksi ja olihan hänestä. Olen halunnut aina miehen osallistuvan lasten kasvatukseen saman verran kuin minäkin, sillä en olisi jaksanut perheenpyörittämistä yksin. Lastemme ollessa pieniä en kokenut olevani taloudenhoitaja ja sitä myöten ei myöskään tyypillinen kotiäidin väsymys ja aikaa myöten katkeruus kaivellut sieluani. Minä en ollut se jäkättävä vaimo, josta useampi mies valittelee mediassa ja poikien saunailloissa. Osasyy tyytyväisyyteeni lienee myös se, että kasvatusmetodimme ja arvomaailmamme vanhempina ovat lähestulkoon identtiset, eikä riitoja lasten kasvatuksesta tule. Me olemme myös tiimi ja puhallamme yhteen hiileen. Siinä vaiheessa kun toiselta aikuiselta loppuu puhti hankalassa tilanteessa, ottaa toinen tilanteen haltuunsa.

Isi ja äiti vai mies ja vaimo? Entäpäs jos molemmat?

Kaksi vaippapyllyä kotona. Uhmaikäinen ja tississäroikkuja. Unettomia öitä, vaippavuoria, jatkuvaa ruokarumbaa ja härdelliä. Eiköhän kaikki tuossa tilanteessa voi samaistua siihen, että jaksaminen voi olla hieman kortilla. Joissain perheissä se voi tarkoittaa myös sitä, että ”mies ja vaimo”- elämä on siirretty syrjään ja ”isi ja äiti” -elämä on tullut tilalle määrittelemättömäksi ajaksi. Haluja ehkä voisi olla, mutta toteuksen hetkeä voi joutua odottamaan sen verta kauan, että hetken tultua paras keksintö on uni. Kierre on kuitenkin valmis.

On todistettu, että rakastelu ja orgasmit nostavat kehon endorfiini- ja oksitosiinitasoja. Oksitosiini nostaa mielialaa ja endorfiini on puolestaan mielihyvähormoni, joka vaikuttaa kehoon morfiinin tavoin. Olemme miehen kanssa huomanneet, että elämä vaan tuntuu paljon mukavammalle, kun makuuhuoneessa menee hyvin. Saman me ymmärsimme pikkulasten vanhempina myös. Kyllä se aika yhteiselle hetkelle löytyi silloin ja löytyy nytkin. Sitä oikeastaan osaa kaivatakin, koska toista vaan rakastaa niin paljon.

Läheisyys

Kosketus lisää ihmisen hyvinvointia. Tiedetään, että lista kosketuksen hyvinvointia lisäävistä vaikutuksista on pitkä: kosketus vähentää stressiä, vähentää ärtyneisyyttä ja levottomuutta, parantaa unen laatua, parantaa keskittymiskykyä, rauhoittaa jne. Kosketuksen puutteen on todettu lisäävän keskittymisvaikeuksia, aggressiivisuutta, ahdistuneisuutta, masennusta ja riippuvuutta nautintoa tuottaviin aineisiin.

Ihminen kaipaa kosketusta koko elämänsä ajan. Ihmisen aisteista kosketusaisti kehittyy ensimmäisenä ja se on myös aisti, joka säilyy pisimpään elämän loppuhetkillä. Aivan samalla tavalla kuin aikuinen kaipaa kosketusta ja silittelyä, myös lapsi ja vanhus tarvitsevat niitä voidakseen hyvin.

– Väestöliitto, Raisa Cacciatore, Susanne Ingman-Friberg, Pamela Kauppinen, Suvi Laru ja Jussi Pekkola.

Mitäpä tuohon lisäämään. Meillä kosketetaan toista ilman sen suurempia toiveita. Kun mies silittelee minua, tiedän, ettei se ole kutsu sänkyyn. Meillä ei vongata, vaan koskettaa saa ihan ilmankin takaa-ajatuksia. Minä annan hellyyttä miehelleni ja mies minulle. Meillä pussataan sekä halataan päivittäin, aikaan ja paikkaan katsomatta. Se lisää sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Toisen kanssa on vaan niin hyvä olla.

Yhteiset pelisävelet

Ne selvitettiin jo ennen ensitapaamistakin. Ei ole tarvetta sitoa palloa toiselle jalkaan ja pitää kotona kaikki illat, joten lastenhoitovelvoitteen takia aikatauluista sopimalla saa myös käydä iltariennoilla jos sellainen meno sattuu olemaan. Meille on tärkeää uskollisuus parisuhteessa ja luottamus toiseen, mutta mikä tarve muiden kanssa on edes vehtailla, kun kotona on niin mukavaa?

Ja miksi meillä on niin mukavaa? Minä olen kiva vaimo miehelleni, kun mieheni on kiva mies minulle ja mieheni on kiva mies minulle, koska minä olen kiva vaimo hänelle. Parisuhde voikin nimenomaan hyvin, kun molemmat ovat tyytyväisiä tasavertaisessa parisuhteessa eläjiä, eikä toinen osapuoli ole se, joka tekee koko ajan töitä parisuhteen tai toisen tyytyväisenä pitämisen eteen. Silloin kun parisuhde ei tunnu työmaalta, vaan soljuu ihanasti eteenpäin elämän virrassa voi keskittyä rauhassa siihen, mikä kahdenkeskisessä olemisessa on parasta. Yhdessäolo, niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Tarinan pienen budjetin häistämme voit muuten lukea täältä.

No, miltäs vaikuttaa? Yltiösiirappista? Too good to be true? Tuliko vinkkejä, onko antaa omia lisävinkkejä? Miten teillä on pärjätty pitkissä parisuhteissa?

 

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

Tämmöttis tänne kuuluu. Matkasuunnitelmia ja yksityiselämää.

Kuva: Pixabay.com

Hola! Se ois sitten helmikuu ja uudet kujeet. Nopiasti tuo tammikuu mennä huljahti kiireiden merkeissä ja yllätyin ihan itsekin, että kevättä kohti tässä mennään. Aurinko pilkahtelee ajoittain, päivät on huomattavasti pidentyneet ja maisema on vaan lumen myötä kaunistunut toden teolla.

Matkaa pukkaa, tai sitten ei

Ei nuo nätit maisemat kuitenkaan pelasta siltä, että mieli halajaa pois täältä jonnekin lämpimään ja suunnitelmia onkin jo. Hotellia metsästettiin pidemmän aikaa ja meinattiinkin lyödä yksi n. 180-neliöinen sviitti kiinni hyvällä diilillä, mutta pikkuinen ongelma siinä olikin. Haimme huonetta, jossa olisi parveke, mutta meidän tilanteessa huoneistossa olisi ollut piirun verran alle tietyn iän oleva lapsi ja parvekkeen ovia ei olisi suostuttu perheellemme avaamaan. Löytyikö tuota tietoa hotellin omista sivuilta? Ei todellakaan. Että ihan kuulkaattes toisen varaussivuston kautta hintaa katsellessa huomasimme pikkuisen präntin, jonka hotelli kysyttäessä itse vahvisti. Arvatetenkin kiitimme tiedosta kauniisti, suljimme varaussivuston ja vaihdoimme hotellin toiseen. Pikkuisella jännityksellä odottelen nyt mitä tulikaan varattua, mutta sen näkee sitten aikanaan. Muuta en tässä vaiheessa uskalla matkastamme kertoa, sillä olen saanut nokilleni liian usein näiden reissujeni kanssa. Liikaa yllätysmomentteja ja ihmisten fyysisiä ongelmia/sairastumisia, joten suuni pysyy supussa. Paha paha kohtalo. Se kattelee meikäläistä jo nurkan takana silmä kiiluen.

Tämmöset näkymät hotellimme parvekkeelta Gardajärvellä (Riva) heinäkuussa 2016. Hotellinnamme oli suloinen Villa Nicolli Romantic Resort, josta voit lukea täältä.

Esiintymisjännitys, voiko siitä parantua?

Mitäs muuta? Tammikuu meni Matkamessujen merkeissä ja olin itsekin siellä pyörähtämässä torstaina, perjantaina ja sunnuntaina. Perjantaina ja sunnuntaina esiinnyin keskustelupaneelissa ja jösses kun olin tyytymätön perjantaiseen esiitymiseeni. Tiedätteks, olin ihan normaali perjantaina duunissa, mutta duunikaverit ja muutkin kyselivät jännittikö minua ja siitä se sitten lähti. Aloin ihmettelemään miksei meikäläistä jännittänyt ja pitäisikö kenties niin tuntea, joten paniikki pamahti kuin halolla lyötynä ennen lavalle menoa. Ei näin! Siellä minä istuin lavalla ihmisten tuijotettavana. Kädet tärisi, pääkin varmaan siinä samassa ja sanat tuntuivat olevan hakusessa. Vaihda Vapaalle -blogin Elinan ja Palmuaseman Sannan äänet kuuluivat hyvin mikrofonin kautta, mutta minun ääneni tuntui katoavan ihan eri tyyliin. Inhosin itseäni esiintymisen jälkeen todella pahasti, eikä tilannetta pelastanut ollenkaan Facebookissa paistatellut livevideo. Voiko nolompaa olla?

Sunnuntai tuli. Perjantain keturalleen mennyt esitys ja mieheni kanssa lauantaina käydyt keskustelut toimivat esiintymisjännitystä tsemppaavana. Ihan oikeasti, omasta päästähän se jännitys on kiinni. Olin selvinnyt perjantain esityksestä, kukaan ei sentään ollut nauranut yleisössä tai haukkunut somessa, joten siitä oli vain tie ylöspäin. Minä katselin yleisöä siinä lavalla istuessani. Tavallisia ihmisiä, vanhemman puoleista väkeä, risteilylle haikailevia. Ei siellä naureltu tai näytelty pitkää naamaa. Miksi heitä pitäisi pelätä? Minä olen pölissyt vlogiin, ollut televisiokameroiden ja lehdistön kuvattavana ja osallistunut erääseen markkinoitikamppikseen omilla kasvoillani muutaman minuutin filmin kera. On se nyt kumma, jos ei yhdestä pienestä lavaesiintymisestä selviä. Oma mieleni on se pahin viholliseni, ei mikään tai kukaan muu.

Minä haluan olla oman elämäni herra vai mikä lie. Inhoan todella paljon sitä, jos elämäni tuntuu jonnekin menevältä junalta, jonka ohjaamossa en itse ole. Se, että mieleni ja alitajuntani tekee omiaan ärsyttää ja siksi teenkin töitä moisten tuntemusten kanssa ahkeraan. Olen toipunut unettomuudesta ja elämän kolhuista vahvan päättäväisyyden avulla, mutta myöskin kuunnellut sisimpiä tunteitani ja mennyt niiden mukaan. Ehkä siinäkin on se syy, että pystyin olemaan omasta mielestäni paljon parempi sunnuntaina lavalla.

Kuva: Pixabay.com

Vähän yli 2 kuukautta vielä ja se olis 20 vuotta ultimaattista rakkautta

Helmikuun myötä havahduin siihen, että vähän yli kahden kuukauden päästä on kulunut 20 vuotta siitä, kun tapasin nykyisen mieheni ensimmäisen kerran ja sille tielle jäin. Siinä kulunutta aikaa muistellessani havahduin jälleen ihmettelemään sitä, miksi me olemme edelleen niin rakastuneita. Mikä on se salaisuus, joka pitää meidät yhdessä kun moni muu avioliitto tai parisuhde kariutuu? Ja ennen kaikkea, miksi on niitä ihmisiä, jotka roikkuvat huonossa parisuhteessa tai ovat yhdessä ”ihan muuten vaan”, tuntematta kenties samanlaista onnea ja tyytyväisyyttä kun me? 20 vuotta. Se alkaa olla aika kunnioitettava aika rakkaudelle. Enköhän minä tuossa muutaman kuukauden sisällä paljasta pitkän parisuhteen salaisuuden omalta osaltamme vuosipäivän kunniaksi. Miltäs kuulostais?

Että tämmöttis täällä. Helmikuu vedetään hieman happea, mutta maaliskuu polkaistaan käyntiin Retroristeilyllä. Siitä se sitten matkailuvuosi 2018 lähteepi.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla  ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.