Notice: Trying to get property 'plugins' of non-object in /var/www/www.rantapallo.fi/wp-content/plugins/styles/classes/styles-customize.php on line 150

Kun kriisitilanne yllätti ja ambulanssi tuli luoksemme aamuyöllä

23.7.2018:

Tätä postausta minä kirjoitan raskain mielin. Järkyttyneenä ja vihaisena, mutta onnellisena siitä, että ainakaan tällä kertaa lopputulos ei ollut se kaikkein pahin. Päässä on kuitenkin monta kysymystä. Kohtalo, ajoitus, miksi ja koska seuraavan kerran? Millä oikeudella joitain ihmisiä kiusataan, ei anneta olla onnellisia. Miksi minä olen enemmänkin järkyttynyt, vihainen ja tyhjä sisältä, vaikka pitäisi olla kiitollinen?

Me saavuimme eilisiltana tänne mökille iloisin mielin. Näin jälleen minulle rakkaita ihmisiä, vaihdoimme kuulumisia ja suurin osa meistä meni nukkumaan. Heräsin aamuyöllä auton oven paukahdukseen jos toiseenkin ja keskusteluun pihalla. Ajattelin ensin äitini lähteneen vara-isin* kanssa kauppaan hakemaan tuoretta leipää, mutta ulkona oli sen verran pimeää, että ymmärsin kyseessä olevan aamuyö. Katsahdin makuuhuoneemme ikkunasta alas ja mitä näinkään? Ambulanssin!

Minä huusin raastavasti miehelleni, ravistin hereille. Itkin, metsästin vaatteita ja juoksin alakerran olohuoneeseen. Yksi oli olohuoneessa seisovasta joukosta poissa. Se sisäinen tuska ja järkytys oli niin valtavaa, etten halunnut kenenkään edes koskevan minua rauhoitellakseen. Jalkani eivät kantaneet ja tärisin kauttaaltaan. Mitä hemmettiä olikaan tapahtunut vain noiden muutaman tunnin aikana? Sen verran vakava tilanne oli kuitenkin, että vara-isi vietiin tuona aamuyönä sairaalaan toimenpiteitä varten ja me jäimme epätietoisuuden tilaan odottamaan uutisia, miten meille rakkaalle ihmiselle käy.

Uni ei enää kolmen maissa aamuyöllä tullut. Meistä suurin osa pyöri sängyissään kunnon adrenaliiniryöpyn jälkeen ja kävimme tapahtunutta läpi. Minulle tuli suuri epätoivo ja nimenomaan pelko oman äitini puolesta, hänen jaksamisestaan. Aamulla söimme aamiaisen omaan tahtiin, mutta koko päivänä ei ruoka maistunut. Minä yritin olla tukena äitini tuskassa ja tsempata, vaikka pohdimme hänen jäämistään mahdollisesti toistamiseen leskeksi. Miksi hän taas? Nainen, joka on ollut elämässään kaikille hyvä, rakastava ja tuonut maailmaan paljon hyvyyttä sekä elänyt juuri sellaisella tavalla, mistä ei todellakaan ansaitsisi saada sontaa naamaan? Kuka olikaan se oikeutettu, joka päätti nämä asiat? Siellä äidin ja vara-isin sängyssä me pötkötimme äidin kanssa ja muistelimme 18 vuoden takaisia tapahtumia, jolloin äiti jäi leskeksi aivan liian nuorena.

Vara-isi saatiin kuntoon, me haimme hiljaisina hänet takaisin tänään tänne mökille ja lähdimme sen jälkeen miehen kanssa hakemaan muutamaa ruokatarviketta kaupasta. Oloni ei ollut kuitenkaan onnellinen vaan tirautin autossa itkun, toisen kerran iltasaunassa ja kolmannen kerran mökkiterassilla istuessa. Eräänlainen shokki tässä kai vieläkin on päällä, menettämisen pelko ja tuska, jota on seurannut tyhjyys. Tämä kaikki on vaan tänään liikaa tälle naiselle.

24.7.2018:

Tuo järkytys lieveni loppuillasta, kun saimme viettää mieheni kanssa hauskoja naurun täyteisiä hetkiä pikkuveljeni ja hänen avopuolisonsa kanssa. Tekipä mies ja lapseni minulle myös suloisen pränkin yön pimeimpinä tunteina, kun satuimme katsomaan Netflixistä Annabelle: Creation -leffan.

Mökkimme lämpimässä varastossa on nykyään lasihylly, jonne äitini on laittanut minun lapsuudessani leikkimiä nukkeja tietyn ikäisiä kyläilijöitä varten ja sanotaanko vaan, että kyseiset 70-luvun nuket eivät kaikki ehkä ole niin söpöjä. Mies pyysi minua hakemaan juomaa kesken elokuvan ja minähän tein työtä käskettyä. Ulkoa kuului epämiellyttäviä ääniä, narisipa joku varastossakin ja pian sen jälkeen nukkejen keskeltä kuului pienoinen napsaus. Minä säpsähdin ja huomasin nukkejen keskeltä Bluetooth-kaiuttimen. Mies ja lapset olivat nääs keksineet idean. että minun hakiessa juomaa nukkejen keskeltä olisi alkanut soida kauhumusiikkia. Minun onnekseni yhteys katkesi kuitenkin juuri oikealla hetkellä ja ainoa, joka minua hieman säpsäytti oli tuo napsaus. Palasin varastolta närkästyneenä takaisin, mutta silti naurun kera. Siihen loppui tämän naisen suru ja ahdistus sillä kertaa.

Eikä muuten omat lapset lopettaneet tuohon pränkkiin. Tuollainen näky minua odotti yöllä, kun siirsin peittoa mennäkseni nukkumaan.

Että nuin. Onpa ollut melkoinen paripäiväinen ja ambulansseja minä muuten inhoan edelleen, vaikka kaikki menikin hyvin. Isän kuoleman myötä minä näen ambulanssit kuoleman tuojina, pelottavina ja ahdistavina paikkoina. Ketään en halua lähtevän niiden kyydissä pois enkä edes tiedä, miten tuosta pahasta tunteesta pääsisin pois.

Paha, paha ambulanssi.

vara-isi: Äitin elämässä on nykyään aivan ihana mies. Isääni hän ei koskaan korvaa ja kutsun häntä omalla nimellään. Vara-isi on toinen nimitykseni hänelle, sillä sen verran tärkeä ihminen hän minulle on.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Meronca keskiviikko, heinäkuu 25, 2018 at 12:31

    Aletaanko saada päiväkirjamaisia raportteja normaalista elämästä tässäkin blogissa? Nuin vaan?

    • Reply Kthetraveller keskiviikko, heinäkuu 25, 2018 at 13:02

      Hei. Ei tule päiväkirjamaisia raportteja tänne. Tuo postaukseni oli todellakin tehty alunperin vain yhdestä (ensimmäisestä) päivästä, mutta en ehtinyt sitä saada tuuttiin järkytyksen takia. Heitin sitten perään loppuhuomautuksena toisen päivän. Normaalia elämäämme on luettavissa täällä blogissa aina välillä ihka oikeaa elämää tägillä. Siitä vaan klikkaamaan tägia ja lukemaan jos kiinnostaa. Jos taas ei kiinnosta, niin paas ohittaen postaukset.

  • Reply Piyya tiistai, heinäkuu 24, 2018 at 20:10

    Voimia !
    Läheisten ihmisten kriisitilanteet / läheltä piti tilanteet vaan ottaa voimille ja saa herkistymään ja muistamaan elämän hetkellisyyden. Onneksi tämä tilanne oli säikähdys, mutta sen kanssa joutuu hetken elämään.

    • Reply Kthetraveller tiistai, heinäkuu 24, 2018 at 20:59

      Kiitos. Kyllä tässä on herkistelty ja muisteltu menneitä. Onneksi selvittiin tällä kertaa säikähdyksellä.

    Leave a Reply