Tämmöttis tänne kuuluu. Matkasuunnitelmia ja yksityiselämää.

Kuva: Pixabay.com

Hola! Se ois sitten helmikuu ja uudet kujeet. Nopiasti tuo tammikuu mennä huljahti kiireiden merkeissä ja yllätyin ihan itsekin, että kevättä kohti tässä mennään. Aurinko pilkahtelee ajoittain, päivät on huomattavasti pidentyneet ja maisema on vaan lumen myötä kaunistunut toden teolla.

Matkaa pukkaa, tai sitten ei

Ei nuo nätit maisemat kuitenkaan pelasta siltä, että mieli halajaa pois täältä jonnekin lämpimään ja suunnitelmia onkin jo. Hotellia metsästettiin pidemmän aikaa ja meinattiinkin lyödä yksi n. 180-neliöinen sviitti kiinni hyvällä diilillä, mutta pikkuinen ongelma siinä olikin. Haimme huonetta, jossa olisi parveke, mutta meidän tilanteessa huoneistossa olisi ollut piirun verran alle tietyn iän oleva lapsi ja parvekkeen ovia ei olisi suostuttu perheellemme avaamaan. Löytyikö tuota tietoa hotellin omista sivuilta? Ei todellakaan. Että ihan kuulkaattes toisen varaussivuston kautta hintaa katsellessa huomasimme pikkuisen präntin, jonka hotelli kysyttäessä itse vahvisti. Arvatetenkin kiitimme tiedosta kauniisti, suljimme varaussivuston ja vaihdoimme hotellin toiseen. Pikkuisella jännityksellä odottelen nyt mitä tulikaan varattua, mutta sen näkee sitten aikanaan. Muuta en tässä vaiheessa uskalla matkastamme kertoa, sillä olen saanut nokilleni liian usein näiden reissujeni kanssa. Liikaa yllätysmomentteja ja ihmisten fyysisiä ongelmia/sairastumisia, joten suuni pysyy supussa. Paha paha kohtalo. Se kattelee meikäläistä jo nurkan takana silmä kiiluen.

Tämmöset näkymät hotellimme parvekkeelta Gardajärvellä (Riva) heinäkuussa 2016. Hotellinnamme oli suloinen Villa Nicolli Romantic Resort, josta voit lukea täältä.

Esiintymisjännitys, voiko siitä parantua?

Mitäs muuta? Tammikuu meni Matkamessujen merkeissä ja olin itsekin siellä pyörähtämässä torstaina, perjantaina ja sunnuntaina. Perjantaina ja sunnuntaina esiinnyin keskustelupaneelissa ja jösses kun olin tyytymätön perjantaiseen esiitymiseeni. Tiedätteks, olin ihan normaali perjantaina duunissa, mutta duunikaverit ja muutkin kyselivät jännittikö minua ja siitä se sitten lähti. Aloin ihmettelemään miksei meikäläistä jännittänyt ja pitäisikö kenties niin tuntea, joten paniikki pamahti kuin halolla lyötynä ennen lavalle menoa. Ei näin! Siellä minä istuin lavalla ihmisten tuijotettavana. Kädet tärisi, pääkin varmaan siinä samassa ja sanat tuntuivat olevan hakusessa. Vaihda Vapaalle -blogin Elinan ja Palmuaseman Sannan äänet kuuluivat hyvin mikrofonin kautta, mutta minun ääneni tuntui katoavan ihan eri tyyliin. Inhosin itseäni esiintymisen jälkeen todella pahasti, eikä tilannetta pelastanut ollenkaan Facebookissa paistatellut livevideo. Voiko nolompaa olla?

Sunnuntai tuli. Perjantain keturalleen mennyt esitys ja mieheni kanssa lauantaina käydyt keskustelut toimivat esiintymisjännitystä tsemppaavana. Ihan oikeasti, omasta päästähän se jännitys on kiinni. Olin selvinnyt perjantain esityksestä, kukaan ei sentään ollut nauranut yleisössä tai haukkunut somessa, joten siitä oli vain tie ylöspäin. Minä katselin yleisöä siinä lavalla istuessani. Tavallisia ihmisiä, vanhemman puoleista väkeä, risteilylle haikailevia. Ei siellä naureltu tai näytelty pitkää naamaa. Miksi heitä pitäisi pelätä? Minä olen pölissyt vlogiin, ollut televisiokameroiden ja lehdistön kuvattavana ja osallistunut erääseen markkinoitikamppikseen omilla kasvoillani muutaman minuutin filmin kera. On se nyt kumma, jos ei yhdestä pienestä lavaesiintymisestä selviä. Oma mieleni on se pahin viholliseni, ei mikään tai kukaan muu.

Minä haluan olla oman elämäni herra vai mikä lie. Inhoan todella paljon sitä, jos elämäni tuntuu jonnekin menevältä junalta, jonka ohjaamossa en itse ole. Se, että mieleni ja alitajuntani tekee omiaan ärsyttää ja siksi teenkin töitä moisten tuntemusten kanssa ahkeraan. Olen toipunut unettomuudesta ja elämän kolhuista vahvan päättäväisyyden avulla, mutta myöskin kuunnellut sisimpiä tunteitani ja mennyt niiden mukaan. Ehkä siinäkin on se syy, että pystyin olemaan omasta mielestäni paljon parempi sunnuntaina lavalla.

Kuva: Pixabay.com

Vähän yli 2 kuukautta vielä ja se olis 20 vuotta ultimaattista rakkautta

Helmikuun myötä havahduin siihen, että vähän yli kahden kuukauden päästä on kulunut 20 vuotta siitä, kun tapasin nykyisen mieheni ensimmäisen kerran ja sille tielle jäin. Siinä kulunutta aikaa muistellessani havahduin jälleen ihmettelemään sitä, miksi me olemme edelleen niin rakastuneita. Mikä on se salaisuus, joka pitää meidät yhdessä kun moni muu avioliitto tai parisuhde kariutuu? Ja ennen kaikkea, miksi on niitä ihmisiä, jotka roikkuvat huonossa parisuhteessa tai ovat yhdessä ”ihan muuten vaan”, tuntematta kenties samanlaista onnea ja tyytyväisyyttä kun me? 20 vuotta. Se alkaa olla aika kunnioitettava aika rakkaudelle. Enköhän minä tuossa muutaman kuukauden sisällä paljasta pitkän parisuhteen salaisuuden omalta osaltamme vuosipäivän kunniaksi. Miltäs kuulostais?

Että tämmöttis täällä. Helmikuu vedetään hieman happea, mutta maaliskuu polkaistaan käyntiin Retroristeilyllä. Siitä se sitten matkailuvuosi 2018 lähteepi.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla  ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

 

Previous Post Next Post

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply traveldreamer17 keskiviikko, helmikuu 7, 2018 at 13:35

    20 vuotta yhdessä on jo ihan kunnioitettava saavutus. Me olemme olleet 13 vuotta ja jokainen niistä kyllä oikein onnellisesti. Mutta kiva olisi lukea teidän onnellisen parisuhteen aineksista.

    • Reply Kthetraveller keskiviikko, helmikuu 7, 2018 at 13:46

      Oi kiitos ja onnittelut sinnekin, sillä monille tuo 13 vuottakin on melkoinen saavutus. Tulen varmasti kertomaan oman salaisuutemme. Eihän se välttämättä kaikkiin päde kun ihmiset ovat erilaisia, mutta josko joku/jotkut saisivat meidän tarinastamme vinkkejä parisuhteen ylläpitoon.

      Kiitti kommentista traveldreamer17

    Leave a Reply