Voiko lapsiaan rakastaa enempää? Näin me kasvatamme omiamme.

No nuin. Jotain ihan muuta kuin matkailua teille ystäväiseni tällä kertaa. Mites olisi tarinaa omista lapsistani ja siitä, kuinka me heitä kasvatamme?

Olin tällä viikolla matkalla töistä kotiini, kun satuin näkemään erään äidin keskustelevan oman lapsensa kanssa niin vähättelevillä sanoilla, että minulle tuli paha mieli. Jäin tilanteen jälkeen pohtimaan sitä, millainen tilanne lapsen kotona oli ja millainen tulevaisuus lapsella olisikaan. Ehkä äidillä oli huono päivä ja hän selitti lapselleen myöhemmin olevansa väsynyt, eikä tarkoittaneensa mitään, mutta mitä jos ei sittenkään?

Miten jännästi se onkin joissain perheissä niin, että lapsesta tulee aikuiselle rasite kun taaperoikä on ohi? Vai onko kuitenkin niin, ettei vanhemmat enää näe lastansa pienenä lapsena ja olettavat hänen pärjäävään maailmassa melko itsenäisesti. Ettei yhteisiä vanhempi-lapsihetkiä tarvita enää ja ovesta voi laittaa lapsen yksinään ulos leikkimään päiväksi, vaikkapa metsän reunaan tai joen rantaan?

Jokainen tuore vanhempi tietää, millainen elämänmuutos vauvan tulo maailmaan on. Vaikka siihen olisi kuinka valmistautunut, uuden käärön ilmestyttyä talouteen maailma mullistuu, eikä mikään ole enää samaa. Minä muistan sen päivän, kun kotiuduimme sairaalasta ja pidin tuota pientä tuhisevaa suloista pampulaa käsivarsillani tuntien kuitenkin ahdistusta siitä, että olin sulkenut yhden kirjan elämästäni ja avannut toisen. Uusi elämänkirja pelotti, eikä vanhaan ollut enää paluuta. Monta neuvotonta hetkeä, monta kipuilua, oppeja kantapään kautta ja monta pusuhalionnenhetkeä pienen vauvan kanssa.

Esikoinen oli suhteellisen helppo lapsi. Yhtä aurinkoa, joka jaksoi ihastuttaa ympärillään olevia ihmisiä ja jo pienestä saakka hänestä huomasi, kuinka empaattinen ja suloinen hän olikaan sisältä. Yöt menivät hyvin, uni maistui ja elo äitinä alkoi sujua hyvin. Alle vuoden päästä esikoisen syntymästä olin jälleen raskaana ja kuopus syntyikin sitten maailmaan tuoden omat kuvionsa perheeseemme. On se vaan jännä, miten kahdesta samasta vanhemmasta tuli niin erilaisia lapsia. Kuopuksen temperamentti näkyi jo synnytyslaitoksella, kun ruokaa vaadittiin pontevasti ja imukin oli luokkaa tänne heti ja paljon. Kaikki esikoisen kanssa opittu heitti häränpyllyä sen siliän tien ja koin olevani äitinä aivan kuin esikoisen saanut nainen. Kuukaudet vierivät, kuopus ei nukkunut ja vuoden hänen kanssaan tahittuamme jouduimme jo viemään hänet neuvolan kautta järjestettyyn unikouluun. Olen todella iloinen tänäkin päivänä siitä, että jaksamiseemme puututtiin apua hakiessamme, sillä jollain jännällä konstilla elämämme helpottui muutaman unikoulussa vietetyn yön jälkeen.

Elämä kahden pikkulapsen kanssa oli rankkaa ja melkoista aikataulujen kanssa pelaamista. Otin mieheni jo esikoisen kanssa mukaan arjen pyörittämiseen mahdollisimman paljon ihan itsekkäästäkin syystä sillä tiesin, ettei minusta olisi yksin kantamaan lapsenhoitotaakkaa. Pidin kiinni siitä, että mies osallistui mahdollisuuksiensa mukaan vaipanvaihtoon ja syöttämiseen, heräsi viikonloppuisin yhtenä aamuna vahtimaan lapsia ja osallistui muutenkin arkeen kanssamme. Suoraan sanottuna en kertaakaan ominut lapsiani itselleni, arvostellut mieheni lapsenhoitotaitoja ja mikä tärkeintä, ajoittaisesta väsymyksestä huolimatta muistin olla vaimo. Me olimme koko pikkulapsiajankin mies ja vaimo, eikä äiti ja isä -moodi vallannut mieltä sataprosenttisesti koskaan. Juuri siitä syystä uskon, että parisuhteemme kesti kaikkein rankimman pikkulapsiajan.

Kuva: Pixabay.com

Hyi minua, kun laitoin esikoisen vuoden ikäisenä päiväkotiin ja saman kohtalon koki kuopuskin, joskin jonkin aikaa olin osittaisella hoitovapaalla kuopuksen jälkeen. Kotona kuopuksesta mammalomalla ollessani esikoinen kävi päiväkodissa olemassa puolikkaan päivän kahtena päivänä viikossa, enkä kokenut huonoa omaatuntoa siitä. Mies vei lapsen aamulla päiväkotiin minun saadessa nukkua hieman pidempään yön valvottaneen kuopuksen kanssa, ja minä sitten hain esikoisen päiväkodista puolen päivän maissa. Esikoinen sai päiväkodissa virikkeitä ja pääsi opiskelemaan vuorovaikutustaitoja, sillä minä en väsyneenä äitinä jaksanut juosta muskareissa ja äiti-lapsikekkereillä. Itse asiassa, kaiken sortin äityleiden innokkaat keskustelut muumisaappaista ja kakkavaipan sisällöistä sai minut ärsyyntymään. Minä halusin keskustella aikuisten jutuista, maailman menosta ja ihan muusta, mutta pienikin keskustelun aloitus siirtyi aina jollain muotoa lapsiin. Ei kiitos. Minä päädyin oleskelemaan päivisin lasteni kanssa kolmistaan, me teimme retkiä lähimetsään, leikimme kotimme läheisyydessä ja rakensin kotiimme kaikkea kivaa, jolloin koti muuttui satumaailmaksi muutamalla lakanalla ja vaikkapa talouspaperimytyistä tehdyillä lumipalloilla. Lapset nauttivat kun saivat olla kanssani, olivat aurinkoisia ja minäkin jaksoin äitinä sekä vaimona paremmin, kun kaiken sortin menemiset eivät kuormittaneet mieltä.

Rakkaus. Sitä annoin ja annan edelleen lapsilleni paljon. Minun lapseni saivat sylittelyä, pusuja poskille ja haleja niin paljon, etteivät he tunteneet koskaan oloaan unohdetuiksi. Älykännykkää ei ollut, joten virikkeet auton takapenkillä ja julkisissa tulivat aivan muualta (tulisi myös vieläkin). Käsi, kassin vetoketju, kirja ja milloin mikäkin asia, joka sattui pientä lasta kiinnostamaan. Ruutuaikaa lapset saivat vähän, joten leikki oli lapsen pääasiallinen työ. Minä äitinä nappasin lapseni syliin, luin heille kirjoja, näytin kuvia ja piirsin heidän kanssaan yhdessä sormilla kirjaimia tai numeroita. Rutiinit oli kohdillaan, ruoka niin itse tehtyä kuin pilttipurkista, enkä kokenut koskaan huonoa äitiyttä siitäkään.

Lasten kasvaessa heidän luonteensa tuli vielä enemmän näkyviin. Suloinen, rakastava esikoinen pärjäsi ryhmissä hyvin, mutta suloisen, rakastavan, hieman lukkiutuvan ja temperamenttisen kuopuksen herkkyys alkoi näkyä päiväkodissa. Hän rakasti rauhaa ja rutiineja, pärjäsi hyvin pienenä lapsena päiväkodissa, mutta isompana isoissa ryhmissä ahdistui melusta ja vaihtuvista hoitajista. Mielenosoituksia ilmaantui tyyliin minähän en tee, puhu, syö, nuku ja kärttyän, jolloin päiväkodissa ihmeteltiin, miten me lastamme kasvatamme vanhempina. Mehän olimme puolestamme miehen kanssa ihmeissämme, kun oma lapsemme oli niin erilainen kotona. Sen verran närkästyimme päiväkodin asenteesta, että veimme lapsemme neuvolaan tutkittavaksi ja saimme todistuksen, joka kertoi, ettei lapsessamme näytä olevan vikaa ja tulee kaikin puolin voimavaraisesta perheestä. En todellakaan ymmärtänyt, miten lapsemme oli aivan eri ihminen päiväkodissa, mutta eipä ainakaan kyseenalaistettu kykyämme vanhempina tuon jälkeen.

Kuopuksen kanssa kipuilimme monia vuosia. Hän alkoi osoittaa mieltään kotonakin ja erityisesti tilanteissa, jossa piti lähteä jonnekin. Vastaanpanemiskohtauksia ympäri maailmaa ja tunninkin mököttämisiä koulussa tai kotona. Me olimme neuvottomia sillä me yritimme saada selville mistä oli kyse, mutta kun kuopus oli jotain jääräpäisenä päättänyt, niin se oli sitten siinä. Pahinta oli se, ettei ulos saanut tietoa mistä jokin mököttäminen silloin johtui. Melkoinen työmaa meille kuopuksesta kuulkaattes tuli, kun opimme miehen kanssa käsittelemään vaikeita hetkiä. Me opimme lapsemme tarvitsevan aikaa kyetä kertomaan mikä mätti, että jokaisen hermostumisen takana oli oikea syy, eikä hän mitään tahalleen tehnyt. Pieni lapsi ei vaan osannut käsitellä niitä tunteen myrskyjä, mitä kohdalle välillä osui. Minä syytin itseäni äitinä, kun en ollut vienyt lastani kaiken maailman äiti-lapsitapahtumiin opiskelemaan ryhmässä olemista ja ihmispaljoutta, mutta toisaalta olin onnellinen siitä, että olin antanut hänelle niin paljon äiti-lapsiaikaa ja turvallisen, rakastavan kotiympäristön.

Voisi sanoa, että vasta erityisherkistä lapsista lukiessani aloin ymmärtää, että herkkyyttä kuopuksestani löytyikin tietyissä määrin. Kaikki mennyt valkeni minulle uudella tavalla ja mekin miehen kanssa opetimme kuopusta avautumaan tunteistaan. Hirveä työhän siinä oli, sillä oli kertoja, jolloin jouduimme keskeyttämään kaikki kotihommat tunniksikin, vain ja ainoastaan ollaksemme lapsemme lähellä. Me odotimme, juttelimme rauhallisesti, kuuntelimme, kyselimme ja nimenomaan opetimme, ettei mikään asia olisi niin vaikea, etteikö siitä voisi puhua. Me olimme tukena ja turvana, rauhallisia ja rehtejä aikuisia, joskin monen monta kertaa meilläkin on ensin kohonnut ääni jossain tilanteessa.

Erehtyväisiä olemme ja lienee normaaleja vanhempia. Monta asiaa nyt isojen lasten äitinä olisin aikoinaan tehnyt toisin, mutta on paljon asoita joita en kadu. Lapsistani huomaa, että oma maalaisjärkinen ja tunneperäinen, monen silmissä varmaankin väärä kasvatus on tehnyt lapsistani ihanan aurinkoisia, rauhallisia, rakastavia, avoimesti keskustelevia, halaavia ja empaattisia.

Minä en juossut muskareissa tai muuallakaan, käyttänyt kestovaippoja, tein kotiruokaa tai tarjosin Pilttejä. Vaikka imetinkin molempia kahdeksan kuukautta, niin äidinmaidonkorvike tuli kuvioihin muutaman kuukauden ikäisenä. Lapset me vanhemmat rahtasimme tosiaan vuoden ikäisinä päiväkotiin ja isovanhemmatkin valjastimme lapsia hoitamaan ajoittain lähteäksemme itse parisuhdematkalle. Me kannustimme lapsiamme harrastamaan, mutta emme koskaan pakottaneet siihen. Oman aikansa he harrastivatkin, mutta nimenomaan kivan harrastuksen muuttuessa kilpailemiseen tähtääväksi tai lähteminen pitkän koulupäivän jälkeen stressaavaksi, luovuimme yhteisymmärryksellä harrastuksista.

Kuva: Pixabay.com

Hyi meitä. Joku psykologi vetää siellä nyt hernettä nekkuun, mutta sen voin sanoa, ettei lapsemme ole ilmiselvästi kärsineet missään muotoa. Kiireen, suorittamisen ja menemisen sijaan olemme antaneet lapsillemme mahdollisimman rauhallisen ja stressittömän elämän, sillä jo pelkästään koulu lohkaisee arkipäivistä ison osan. Olemme opettaneet lapsille pienestä pitäen, että heidän elämäänsä kuuluu muitakin yhtä turvallisia aikuisia kuin me, eli isovanhemmat. Arki ei muutu kummastikaan, jos me välillä lähdemme miehen kanssa työn ja perhearjen pyörittämisen keskeltä pienelle parisuhdelomalle lataamaan akkujamme. Kummasti sitä jaksaa olla kiva äiti, kun on voinut keskittyä omaankin hyvinvointiin parisuhteessa.

Tiedättekö miltä tuntuu, kun kotiin tullessa lapset tulevat edelleen halaamaan minua, vaikka ikää heillä on jo kiitettävästi? Lapset keskustelevat päivästään oma-aloitteisestikin, kertoilevat muitakin juttuja ja minä ymmärrän olla tuijottamatta kännykän tai läppärin ruutua silloin. Se lapsen suloinen katse, pieni kosketus, nauru ja ilo on jotain niin sydäntä lämmittävää, että kyynel valuu silmäkulmasta. Minä en voi ikuisesti pitää lapsiani lähellä vaan tulee päivä, jolloin he lentävät pesästä pois. En voi äitinä muuta kuin toivoa, että kasvatustyöni on tuottanut tulosta sen verran, että lapseni jatkavat omien lastensa kanssa samalla tyylillä. Ei pieni lapsi tarvitse hirveää aikataulutettua ja stressaavaa elämää, ja vauvallekin on tärkeintä se oma pieni arki vanhempiensa kanssa. Jokainen lapsi on yksilö, mutta he kaikki kaipaavat omia vanhempiansa, kannustusta ja haluavat tuntea olevansa hyväksyttyjä, vaikkei urheiluharrastuksessa olisi huippu tai koulussa ropisisi kokeista kymppejä.

Mikään ei ole vanhemmalle parempi kuin se tunne, kun näkee omasta lapsestaan hänen tietävänsä olevan rakastettu ihan omana itsenään.

Olethan sinä läsnä lapsesi kanssa, ymmärrät pyytää anteeksi ja selittää, kun sinulla on huono päivä? Annat turvallisen arjen ja kotipesän, jonne tulla turvaan maailman menoa? Muistathan myös sen, että juuri niiden ensimmäisten vuosien aikana luodaan hyvä pohja lapsen tulevaisuudelle? Ensin tietysti täytyy katsoa tarkkaan, onko siitä kumppanista ihan oikeasti vanhemmaksi, mutta yhden tärkeän asian minä sanon tuoreille vanhemmille.

Älkää koskaan lopettako olemasta perheessänne mies ja vaimo. Ja äidit, pitäkää aina huolta omasta henkisestä ja sitä kautta fyysisestä hyvinvoinnistanne. Aina. Lapsi voi hyvin, kun äiti voi hyvin.

Rakkaudella K, lähes 20 vuotta saman miehen kanssa onnellisesti yhdessä ollut nainen ja hyvin hyvin monia vuosia sitten pikkulapsiajan perheessään ohittanut äiti.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Omenapuu sunnuntai, elokuu 27, 2017 at 10:11

    Kiitos, että kirjoitat tästä asiasta rehellisesti.
    Hetken jo luulin, että kuorrutat, kiillotat ja siloitat elämäsi tarinan lasten kanssa. Ihan harkitsin lukematta jättämistä, koska odotin jostain syystä pelkkää itsekehua ja hymistelyä.

    Minulla on kaksi aikuista poikaa ja jotain näistä asioista taidan itsekin tietää. Kasvatin heidät yksin, koska isänsä kuoli, kun olivat kumpikin alle 3-vuotiaita.
    Joo oli raskasta, mutta he saivat kasvatettua minut äidiksi kuitenkin.

    Onni, että bloggaat. Suoraan ja rehellisesti ilman raivoa tai sokerikuorrutteista pintaliitoa. Sulla kun on sana hallussa.

    • Reply Kthetraveller sunnuntai, elokuu 27, 2017 at 11:04

      Voi kiitos Omenapuu! Täytyy myöntää, että sydämeen sattui kun luin, että lastesi isä menehtyi aivan liian aikaisin ja jouduit kasvattamaan lapsesi yksin. Olet melkoisen suorituksen tehnyt, sillä yksinhuoltajana oleminen on raskasta. Kiva, jos tykkäsit kirjoituksestani, sillä minua hiukan pelotti avautua tästä aiheesta ja siitä, mitä mieltä maailmanmenosta ja lasten kasvatuksesta olen. Joku kun saattaa vetää sen herneen nenuunsa. Oikein hyvää sunnuntaita sinulle.

    Leave a Reply