Notice: Trying to get property 'plugins' of non-object in /var/www/www.rantapallo.fi/wp-content/plugins/styles/classes/styles-customize.php on line 150
Monthly Archives

maaliskuu 2014

What?! Eikö viemäröintitöistä tehdä enää kirjallisia sopimuksia?

Anteeksi nyt kamalasti mutta minua suututtaa. Oma rakas mieheni on joutunut tahtomattaan mukaan sellaiseen kädenvääntöön, että lämpötila nousee niin miehellä kuin tällä naisellakin. Tämän viikonlopun piti olla ihana ja leppoisa, mutta se oli kaikkea muuta kuin sitä, kiitos tuon viemaröintityöongelman.

Sen enempää asiaa erittelemättä, henkilö X aikoo teetättää ison viemäröintiremontin johon meidän piiriin kuuluvien henkilöiden pitäisi pakostikin osallistua. Ainoana ongelmana on se, että henkilö X haluaa paikalle yrityksen Y, joka tekisi homman ilman minkäänlaista sopimusta siitä miten ja missä ajassa ko. työ tehdään. Ihan vain kättä päälle ”juu tehdään vaan”-meiningillä mentäisiin.

Onko tämä ihan oikeasti nykypäivää? Onko teissä lukijoissa yhtään sellaista joka osaisi sanoa onko hyvin lähipiiriimme kuuluvat henkilöt todella väärässä, kun haluavat kirjallisen sopimuksen asiassa etenkin silloin kun kyseessä on rakennustyöt?

Sanomattakin selvää, oheiset ”ah kun oli niin kiva viikonloppu”-kuvat ovat vain historiaa. Täällä asunnossa elelee nyt kaksi hyvin puhisevaa ihmistä, jotka ei ymmärrä näköjään nykyajan menetelmistä mitään.

Lovely Friday: Lapset rakensivat minulle elokuvateatterin olohuoneeseen ja odottivat naama suloisessa hymyssä kun astuin ulko-ovesta sisään. Olohuone oli hämmästyttävän siisti ja syykin selvisi: kaikki tavarat oli rahdattu keittiöön katseilta suojaan.

Lovely Saturday ja romanttinen ilta oman kullan kanssa: hyvää ruokaa, herkkuja ja pari lasia kuohuviiniä. Super.

Siinäpä se, kaikki kiva loppuu aikanaan. Menen siivoamaan vessoja ja mies googlettelee otsa rypyssä yritystä Y. Miksi kummassa he eivät halua tehdä kirjallista sopimusta? Voimmeko me edes taistella vastaan jos henkilö X haluaa yrityksen Y tekemään urakan. Miten lähipiiri ja samalla me, pelastamme nahkamme jos ja kun yritys Y tekee hommat vähän ”niin ja näin”?

Huoh.

 

 

 

Bloggaajan vapaapäivä/-ilta ihanan Sokos Hotels-illan jälkeen

Kyllä, olen todella ansainnut sen sillä muutama viikko on menty suoranaista matalalentoa, joskin ajoittain hyvin mukavaa sellaista. Eilisiltana tapasin kanssabloggaajien lisäksi Rantapallon/Lumipallon/Pallontallaajien toimitusväkeä sekä tietysti SOK:n henkilöstöä Sokos Hotel Vaakunan tilausravintola Kaarteessa. Upea ilta meni tutustuessa Sokos Hotellien monipuoliseen tarjontaan, nauttien siinä samassa hyvästä ruoasta, juomasta ja seurasta. Ilta oli mielestäni hyvin mielenkiintoinen, sillä opin illan aikana muutaman uuden asian ja täytyy myöntää että kiinnostukseni heräsi erityisesti Solo Sokos Hotellien osalta.

Mutta kuten sanoin, olen ansainnut vapaapäivän. Tänään en uhraa aikaani postausluonnosten tekemiselle taikka millekään muulle blogiin liittyvälle. Nautimme ihanan illan perheen kesken, välttelemme hiukan mediaa ja me aikuisetkin suljemme tietokoneet viimeistään kello 21.00. Parhaat asiat elämässä kun syntyy elämysten kautta, niiden suurten ja hyvin pienten. Kunnon elämyksiä ei saa median kautta, ne täytyy kokea.

Shark Point, Palm Beach, Australia (suuri elämys)

 

 

 

Good old 80’s ja tekniikan tumpelon rämpimistä nykyajassa

Minä myönnän ihan suoraan ettei minua ole siunattu teknisellä ymmärryksellä toisin kuin monia muita. Taikka sitten koen vain tietyt tietoteknisen asiat aivan liian hankalina etten uskalla yrittää kokeilla niitä. Mitä muuta siinäkään voisi kuin, no, hävittää vaikka kokonaisen tiedoston taikka blogin taivaan tuuliin. Ehkä.

Olen elänyt jo sillä aikakaudella kun televisiosta piti vaihtaa kanavat ihan kävelemällä television luokse ja painaa nappia. Mainostelevision ohjelmat pyörivät Ylen kanavilla vain tiettyinä aikoina ja voi sitä onnea kun Maikkarin tunnus lävähti televisioruutuun. Siinä sitä sitten katseltiin Pätkistä sun muita ohjelmia ja nautittiin niin helposta elämästä. Eipä sen aikaisten televisioiden korjauskaan kovin vaikeaa ollut. Erään kerran isi korjasi tulitikulla kanavanvaihtopaneelin kun olin pikkutyttönä paukauttanut suutuspäissäni kyseisen paneelin sisään. Ja kun televisiosta hävisi kuva, naputteli isi isolla ruuvimeisselillä television sisuksia ja sai kun saikin kuvan näkyviin. Niin helppoa, mutta tuskin se ihan turvallista oli.

Kultaista 70-luvun loppupuolta…

Puhelinkin oli vanha kiekkopuhelin, joka pirisi ”ruuhka-aikoina” ahkeraan koska katsastuskonttorilla oli lähes identtinen puhelinnumero. Ja auta armias kun jossain vaiheessa tuli mahdollisuus valita jonkinlainen operaattoritunnus puhelinnumeron eteen soitettaessa kaukopuheluita Suomessa. Tottahan toki meidän perheessä käytettiin sitä suurinumeroisinta operaattoritunnusta, minkä lisäksi sekä kaukopuhelun tunnus että puhelinnumero olivat suurinumeroisia. Useimmiten unohdinkin jo puolivälissä mitä numeroa minun piti seuraavaksi pyörittääkään, kiitos hitaasti palaavan valintakiekon.

Paljon on ajat muuttuneet sitten oman lapsuuden ja nuoruuden. Nykyajan jutut ovat helpottaneet elämää paljonkin, mutta tällaiselle tekniikan supertumpelolle nousee tuskanhiki otsalle. Miten minä saan hallittua kaiken? Mitä järkeä on liittää tilejä toisiinsa, antaa kännykkänumeroita sinne ja tuonne jotta minulle voitaisiin vaikkapa lähettää hälytys jos joku yrittää tunkeutua Google-tililleni. Toisaalta en nykyään välttämättä pääse edes itse omalle tililleni, sillä hieman poikkeavammassa paikassa tehty sisäänkirjautumisyritys saatetaan katkaista Googlen toimesta. Itse saimme kokea tuon karvaasti Australiassa, kun Gmail ei uskonut meidän olevan toisella puolella maapalloa ja lukitsi tilin vaatien meitä tunnistautumaan. Tunnistautuminen tosin olisi tapahtunut koodilla, joka lähetettäisiin ennalta määritettyyn puhelinnumeroon. Siihen puhelinnumeroon, joka löytyi kännykästä joka oli unohtunut Suomeen. Sanotaanko vain näin että tuona iltana kirosimme mieheni kanssa nykyajan syvimpään koloon, sillä nykypäivänä ei näytä pärjäävään ilman nettiä ja sähköpostia.

Jottei tässä kaiveltaisi vanhoja ja parjattaisi liikaa nykyaikaa, on minulla ilonkin aihetta. Tämä pieni ihminen voi kuulkaas olla hyvin iloinen siitä, että pelastun pikkuhiljaa Nokian N8-puhelimen aiheuttamasta eristäytyneisyydestäni koskien mm. Instagramia. Ahkeran matkustelun takia kännykän ostaminen olisi tuntunut tässä vaiheessa tilin saldossa liian pahasti, joten hankin TeleFinlandilta oivan 24 kuukauden kytkypaketin: Samsung Galaxy S4 Mini sekä paketti 100 (100 min puhetta, 100 kpl tekstiviestiä ja 1 M netti) yhteishintaan 20 eur/kk. Nyt vain odotellaan kiltisti numerosiirtoa sillä nykyinen sim-korttini ei käy uuteen puhelimeen. Sain työkavereilta ohjeen leikata nykyisen kortin pienemmäksi taikka käydä leikkauttamassa sen, mutta minun tuurillani ei kortista kelpoa kappaletta moisen toimenpiteen jälkeen tulisi…

Pari viikkoa ihmiset ja sitten lähtee. Olkoon jokapäiväinen elämäni nähtävillä somessa…

 

 

 

Stefan’s L.A Burger, herkuin maistamani burger ikinä!

Täytyy myöntää että vaikka teinkin viime lauantaina kerrassaan komean sukelluksen Kaivopihan laatoille, oli naamani yhtä hymyä pahimpien tuskien laannuttua särkylääkkeen voimasta. Olin nimittäin käynyt ennen shoppailua ja kompasteluani ystäväni kanssa aterioimassa julkkiskokki Stefan Richterin Stefan’s Steakhousessa ja ah, sitä taivaallista hampurilaista jäi ikävä!

Menimme Stefan’s Steakhouseen ystäväni kuuleman suosituksen takia joten ravintola oli meille molemmille uusi tuttavuus. Ravintolan hämyinen sisustus oli juuri minun mieleeni ja henkilökunnan palvelualttius huippuluokkaa, mikä miellytti minua kovasti. Menu ei nyt kovin paljoa sävähdyttänyt, mutta se johtui siitä että olen pääasiassa kasvissyöjä. Ehkä olisin saanut rakennutettua lisukkeista jonkinmoisen aterian, mutta tuskinpa siitä kovin kummoinen annos olisi tullut.

Tilasin alkapalaksi vihersalaatteja wasabidressingillä. Nimensä mukaisesti annoksesta oli aivan turha hakea mitään muuta vihannesta kuin salaatinlehtiä, mutta se tekikin alkupalasta sopivan kevyen raskaan pääruoan alle. Kastiketta oli minun makuuni juuri sopivan vähän, mutta jotenkin tuntui siltä ettei salaatinlehdet olisi olleet ihan tuoreimmasta päästä.

Yleensä liharuoat ovat olleet minulle liian ”lihaisia”, joten päädyin valitsemaan listalta pienimmän pahan, eli L.A Burgerin parmesan ranskalaisilla. Tarkoituksena oli halkaista pihvi hiukan pienemmäksi jottei se hallitsisi hampurilaista liikaa, mutta toisin kävi. Itse jauhetusta black anguksen lihasta jauhettu murea pihvi yhdistettynä kerrassaan meheviin lisukkeisiin piti huolen siitä, että napsin huomaamatta paksun pihvin hampurilaisen välissä melkein kokonaan. Hampurilainen olikin annoksen parasta antia, sillä hiukan ylisuolaiset ranskalaiset parmesanraasteella olivat pienoinen pettymys. Joka tapauksessa ranskalaiset upposivat vatsaan sulassa sovussa mehevän hampurilaisen kanssa.

Jälkiruoaksi valitsin lakritsi-crème bruleen, jonka lisäksi annoksessa oli lakkaa ja mallascrumblea. En ole sinänsä lakritsin ystävä mitä jälkiruokiin tulee, mutta tuhdin hampurilaisen jälkeen toinen suosikkini, suklaafondant, ei tuntunut kovin kutsuvalta vaihtoehdolta. Jälkiruoka oli sinänsä ihan hyvää, sillä lakat ja mallascrumble toivat oivaa vastakohtaa lakritsin vahvaan makuun.

Ravintolan lihaan painottuvasta menusta huolimatta pidin tästä paikasta ja suosittelinkin sitä jo pihvejä rakastavalle miehelleni. Tulen takuuvarmasti käymään täällä ravintolassa vielä uudestaan ihan jo sen miellyttävän ympäristönkin takia. Kuvia ravintolasta en pystynyt oikein ottamaan koska olin vain vanhan kännykkäni varassa, mutta jotain kuitenkin on nähtävissä ravintolan omilta sivuilta http://www.stefans.fi/

 

Palm Beach; mieltä rauhoittava hetki toisella puolella maailmaa

Sharjahissa vietetyn muutaman lepopäivän jälkeen matkamme jatkui ystäväni luokse Australiaan. 14 tunnin lento meni miten meni (siitä lisää jossain vaiheessa) mutta kaikki väsymys hävisi sen siliän tien kun pelmahdimme ystäväni ovesta sisään. Tapojensa mukaan ystäväni laittoi heti pöydän koreaksi ruoasta ja korkkasi samppanjapullon. Siinä suurten tunteiden ja hämmennyksen vallassa en edes ymmärtänyt ottaa valokuvaa ystäväni tarjoiluista, mutta tulen tekemään joskus itsekin hänen tarjoamaansa perunasalaattia ja laitan ohjeen teille nähtäväksi.

Meidän perheelle Sydney on aina ollut ehdottomasti rantojen kaupunki. Monien tuntema Bondi Beach ei ole oikeastaan koskaan ollut meille mieluisa, vaan olemme nauttineet rauhallisemmista rannoista ja niiden tunnelmasta. Niin paljon, että siinä missä paikalliset jättivät menemättä tuulisempana päivänä rannalle, me suomalaiset uhmasimme sateiselta näyttävää keliä ja suunnistimme Sydneyn pohjoispuolella sijaitsevalle Palm Beachille.

Minua ei saa mereen uimaan sitten millään, sillä olen kylmissäni oikeastaan aina. Tyydyinkin katselemaan miehen ja lasten ilakointia Palm Beachin aalloissa ja valokuvailin ympäristöä siinä samassa. Meren pauhatessa ja taivaan näyttäessä dramaattisen pilviseltä, tunsin suorastaan seesteisyyttä ihaillessani näkymää. Siellä rannalla, minä pieni ihminen seisoin ja ihmettelin sitä miten suuri ja pieni maailma loppujen lopuksi olikaan, kiitos lentokoneiden jotka olivat tuoneet minut alle vuorokaudessa maapallon toiselle puoliskolle. Ja vaikka kyseessä oli vasta kolmas kertani Australiassa, minusta tuntui vahvasti siltä kuin olisin tullut kotiin.

Keli äityi pahemmaksi joten jouduin lopettamaan valokuvaamisen lentävän hiekan takia. Palasimme kuitenkin tälle rannalle vielä toisena päivänä, jolloin tutustuimme ystäväni opastuksella kuvassa näkyvään majakkaan. Näkymät Barrenjoyen majakan juurelta olikin aivan mahtavat, joten postaus aiheesta luvassa myöhemmin.