Blogihaasteesta

Jaa-a mun piti vastata ihan lyhyesti Matkoilla-blogin Alexin blogihaasteeseen, mutta päädyin pohtimaan elämääni suuremmaltikin ja väsäämään tästä ihan oman postauksen.

Mä rupesin tosiaan pohtimaan itekin tota minkä takia mä oikeastaan bloggailen. Mulla on kiireinen perheenäidin elämä ja olishan mulla helpompaa jos valokuvien kanssa tappeleminen ja postaaminen jäis pois. Mutta mulla on samanmoisia ajatuksia kun Alexilla. Matkailu kuuluu vahvasti mun elämään, joten jonkinmoinen halu mulla on jakaa näitä mun reissuja sekä antaa mahdollisesti ideoita muille. Samalla mun blogi toimii kuva-albumina ja päiväkirjana ihan itsellekin. Rantapallon mä valitsin just siks, että täällä meidän juttuja lukee ehkäpä juuri ne jotka on kiinnostunut matkailusta.

Mun blogi ei ole paistatellut paljoakaan viikon suosituimpien listalla, enkä mä oikein ymmärrä miten se lista edes toimii. Siinä vaiheessa kun jonkun viimeinen postaus on toukokuulta ja blogi keikkuu suosituimpien listalla, ei voi muuta kun todeta että mielenkiintoiset on blogilistan tiet. En mä tiedä onko mulla lukijoita yhtään, mutta olen mä muutaman kerran saanut kiitosta vinkeistäni ja se innostaa jatkamaan. Blogiani mä en ole mainostellut kenellekään kaverilleni koska en mä halua kavereideni tietävän. Vaikka mä olen eräässä somessa jokseenkin tunnettu itsenäni, en mä vois siellä kertoilla elämästäni, reissuistani ja tuntemuksistani tähän malliin. En vaan vois.

Mun lapsuus/nuoruus meni koulukiusattuna. Mä olin oikeasti säälittävä rääpäle, se hiljainen, ujo ja ruma ankanpoikanen jossain nurkassa joka valittiin viimeisenä joukkueisiin. Kiusaaminen oli pääasiassa nimittelyä ja poissulkemista, mutta muutaman kerran käytiin ihan käsiks. Ei se todellakaan kivalta tuntunut, mutta ehkä mut pelasti hyvät kaverit kotipihalla joiden kanssa tuli vietettyä kaikki vapaa-ajat. Mun elämä muuttui lukion jälkeen kun ala-asteelta lukioon saakka seuranneet kiusaajat lähtivät minä mukaan lukien omille opiskelu-urilleen. Erotus kiusaajista ja villi vapaavuosi sai meikäläiseen uutta intoa ja uudessa koulussa opiskelikin niin henkisesti kuin ulkonäöllisesti uusi minä. Mutta se uusi minä saikin aikaan toisenlaisia tunteita.

Kateus on monen suomalaisen perisynti, ja siitä olen saanut osani niin opiskeluvuosina kuin entisellä työpaikallakin. En mä tuolloin edes reissannut, mutta joillekin omaan elämäänsä tyytymättömille tuntui raskaana se että mä sosiaalisena, rehtinä, ystävällisenä ja auttavaisena ihmisenä olin aika tykätty. Mun onneks näihin tyytymättömien ihmisten toimiin puututtiin esimiehen toimesta, mutta kyllä se oman jälkensä meikäläiseen jätti. En mä kerro kavereilleni miten hyvin mulla mieheni kanssa menee, enkä mä kovinkaan monella sanalla kerro reissuistani muille. Siinä kun muut reissaa kerran pari vuodessa, huseeraa meikä maailmaa ristiin rastiin melkeenpä millon huvittaa.

Some on mulle hyvin tärkeä, se kuuluu mun elämään eikä sille voi mitään. Mutta niin se vaan on että kel onni on, se onnen kätkeköön. Siksi mulla on hiukkasen oikea Face-minä jolla on kaverilistalla vain tarkoin harkittuja ihmisiä. Sitten mulla on elämänsä salaisena pitävä ja tykätty somettajajulki-minä ja sitten tämä bloggaava kasvoton oikea minä, joka myöntää avoimesti omaavansa onnellisen parisuhteen sekä nauttivansa kaiken maailman VIP-jutuista, viiden tähden hotelleista, hienoista matkoista ja niin edelleen. Kyllähän mä perusmatkojakin teen, mutta luksusta voi ajoittain saada halvalla kunhan vaan jaksaa nettiä tutkia. Ja sen mä myönnän tässä anonyyminä, että ne tietynlaiset matkat on niitä onnenhetkiä tälle naiselle.

Mua on siis näillä näkymin kaikelta varmuudelta turha saada blogissani naamaani näyttämään, sillä täältä puskista on niin paljon helpompi avautua oikeasti kaikista asioista. Oli kyseessä sitten ne reissut tai inhoamani kodinhoito, joten ymmärrettävistä syistä kamut on alkanut leikkimielisesti kutsua mua prinsessaks. Sen mä allekirjotan täysin.

– Kthetraveller, prinsessa

P.S.: Ei mun elämä pelkkää iloa ja onnea ole ollut. Mä olen todellakin entinen koulukiusattu, elämääni on kuulunut jonkin aikaa ihka oikea narsisti, kuolema on vienyt multa muutaman läheisen rakkaan aivan liian nopeasti ja aivan liian aikaisin ja moneen p*****n mieheen olen elämässäni törmännyt. Tarinoita riittää menneisyydestä ja aivan varmasti tulen tulevaisuudessani avautumaan siitä miten minusta tuli minä ja miten onneni löysin. Sen verran vaan, että oman itsensä rakastaminen on se keyword.

Previous Post Next Post

2 Comments

  • Reply alex tiistai, heinäkuu 30, 2013 at 22:20

    Moikka prinsessa!
    Joo, eihän se lyhyesti vastaaminen ja kiteyttäminen aina niin kovinkaan helppoa ole…
    Aina ei kuitenkaan voi (eikä tarvitsekaan) kiteyttää – siitäpä blogialusta onkin parempi, kun 140 merkin raja ei estä ajatuksenkulkua.
    Mielenkiintoisia ja osittain tuttujakin ajatuksia kirjoituksessasi. Etenkin pohdintasi anonyymina esintymisestä some’ssa oli hyvä: some’ahan usein parjataan siitä, että siellä paljastetaan liikaa itsestään ja henkilökohtaisista asioista. Itsestähän se kuitenkin on yksinomaan kiinni, kuinka lähellä lukijan päästää eri medioissa ja kertooko sen kasvoillaan vai ilman.

    • Reply kthetraveller keskiviikko, heinäkuu 31, 2013 at 09:21

      Kiitos, Alex. Mä olen monasti pohtinut olenko jotenkin huono kun jätän näyttämättä naamaani ja paljastamasta oikeaa nimeäni nimenomaan näillä sivustoilla, tai olenko huono kun en näyttele vaatteitani joka kulmasta kymmeneen kertaan? Kameroinakin toimii vaan peruspokkari ja känny joten kuvat on sitä sun tätä. Onko mun touhussa oikeasti mitään järkeä kun netti on pullollaan niin hienosti kirjoitettuja blogeja? Mun onneks pääasia näillä sivustoilla on matkailu, joten siitä jos mistä mä pystyn kertomaan lisättynä pikkumurusilla omaa elämää
      – ilman naamakuvia.

    Leave a Reply