Monthly Archives

tammikuu 2012

Viimeinen viikko Uudessa-Seelannissa

Eteläsaaren Queenstown oli seuraava hengähdyspaikkamme Uuden-Seelannin kiertueella. Wakatipu- järven rannalla sijaitseva Queenstown on mukavan kokoinen ja viihtyisä pieni kaupunki. Keskustan pikku soraranta ei viileähkön sään vuoksi houkutellut auringonpalvojia, mutta ihmiset tulivat silti istustekelemaan rantaan sorsien, lokkien ja muiden merilintujen seuraksi.

Tältä näytti Queenstown ylhäältä käsin katsottuna.

 

Tällä radalla hurjastelimme.

Queenstownissa hurautimme Skyline- gondolihissillä ylös Bob’s Peakille eli kaupungin keskustan lähettyvillä sijaitsevalle vuorenhuipulle. Wakatipu- järvi ja ympäröivät muut vuorenhuiput sekä itse kaupunki näkyivät komeasti ylhäällä olevan ravintolan yhteyteen rakennetulta näköalatasanteelta. Täällä olisi voinut hypätä benji- hypyn tai liidellä liitovarjolla alas vuorenrinteeltä. Me kokeilimme alamäkiautoilua. Seitsemällä eurolla per nenä saimme hurjastella alas loivahkoa mutkaista rinnettä pikkuisilla leikkiautoilla. Tämä tuntui olevan suosittua ajanvietettä. Ohjaksissa näkyi kaiken ikäistä porukkaa. Välillä mutkiin syntyi ruuhkia. Näköalat ajomatkan aikana ainakin olivat hienot!

Skyline- gondolihissillä pääsee ylös Bob's Peak- vuorelle.

 

Queenstownissa vaelsimme myös Queenstown Hillille eli eräälle toiselle isolle kukkulalle. Tämä kävi hyvästä treenistä, sillä kipuamista tuli jonkin verran. Muuten vietimme aikaa kävelemällä kaupungilla ja ruokkimalla lintuja. Sää pysytteli viileänä. Päivisin lämpötila nousi juuri ja juuri 20 asteeseen ja tuuli oli aika navakkaa. Yöllä teltassa meinasi väkisin tulla kylmä. Lisäsimme yö kerrallaan lisää vaatetta. Aamuisin pikku autoajelu lämmöt täysillä sai veren taas kiertämään kropassa. Kyllä Uusi-Seelanti on viileämpi maa mitä olimme etukäteen ajatelleet!

Vuoren huipulla ties kuinka monennen kerran tällä reissulla

 

Yksi Milford Soundin monista vesiputouksista sekä laiva, jolla risteilimme

 

Queenstownista ajelimme Milford Soundiin, joka on yksi maan kuvatuimmista kolkista. Linnuntietä matka olisi ollut vain n. 70km, mutta tie teki sen verran ison mutkan, että ajomatkaa kertyi vajaat 300km. Milford Sound on kaunis vuono Eteläsaaren länsirannikolla. Milfordin kylässä ei ole kuin pari majapaikkaa, ravintola-baari sekä  satama, josta risteilyt lähtevät. Sitten on tietysti upeaa luontoa, komeita jylhiä vuorenrinteitä, kirkasta vettä, hylkeitä ja lintuja. Täällä keskellä ei mitään vietimme pari päivää ja ihastelimme näitä postikorttimaisemia. Risteilimme vuonolla ja teimme pikku kävelyretkiä.

 

Milford Sound- vuonoa, vasemmalla tunnetuin huippu Mitre Peak

 

Leirintäalueen pihalla näimme rohkeita kea- papukaijoja. Ne lähestyivät uteliaina ihmisiä.

 

Milford Soundissa meillä kävi säiden puoleen todella hyvä tuuri. Molempina päivinä oli aurinkoista ja vuorten huiput näyttäytyivät meille ihan kokonaan. Saatoimme taas kulkea kesäisemmissä vaatteissa. Yötkin olivat niin lämpimiä, ettei teltassa tarvinnut palella. Kun lähdimme pois Milford Soundista, sää oli sateinen ja harmaa. Maisemat olivat silloinkin omalla tavallaan upeat. Jyrkkien kallioseinämien rinteitä pitkin virtasi runsaasti vettä muodostaen vesiputoksia sinne tänne. Sopiva sää siis pitkälle ajomatkalle kohti Mount Cookia!

Sadekin voi tehdä maisemista hienot.

 

Mount Cookin kylään saapuessamme alkoi taas sataa. Meillä olisi luvassa yö autossa, ja lisäksi jouduimme istumaan suuren osan illasta samaisessa autossa huonon sään takia. ”Kotini on autoni” olisi siis voinut tuona iltana tokaista.

Aamulla sää oli seljennyt sen verran, että vaeltaminen olisi taas mahdollista. Vaelsimme kohti Uuden-Seelannin korkeinta vuorta Mt. Cookia, jonka huippu tuli kuin tulikin esiin pilvien takaa päivän edetessä. Myös muut ympärillä olevat lumihuippuiset vuoret sekä jäätiköt loistivat auringonvalossa. Tämä vaellus oli yksi kauneimmista mitä Uudessa-Seelannissa teimme.

Takana kohoava Mt. Cook (3754m) on Uuden-Seelannin korkein vuorenhuippu.

 

Viimeiset päivät Uudessa-Seelannissa olivat käsillä. Mt. Cookin jälkeen ohjelmassa oli vielä itärannikon Oamarun kaupunki, jossa oli hienoja 1800-luvun rakennuksia. Vanhat rakennukset eivät kuitenkaan olleet Oamaruun menon syy, vaan se, että siellä oli mahdollisuus nähdä kahden pingviinilajin, sinipingviinien ja keltasilmäpingviinien yhdyskunnat. Keltasilmäpingviinejä saattoi mennä bongaamaan ilmaiseksi rannalle illansuussa, kun ne palasivat kalastusreissuiltaan mereltä. Näimme rannalla vajaa kymmenen pingiiviiniä, jotka nousivat merestä, sukivat itseään ja häipyivät sitten koloihinsa.

Sinipingviinien yhdyskunnan näkemisestä sen sijaan piti maksaa. Päivällä alueella oli vain muutama pingviini, sillä suurin osa yhdyskunnan jäsenistä oli merellä. Muutamat paikalla olevat sinipingviinit pysyttelivät puulaatikoissa, joita ihmiset olivat niille rakentaneet suojellakseen niitä ja auttaakseen niiden pesintää ja lisääntymistä yms. Alue oli aidattu, mutta pingviinit saattoivat mennä merelle ja tulla mereltä aidanraoista halunsa mukaan.

Illalla menimme katsomaan varsinaista sinipingviinien näytöstä samalle alueelle. Tosin nyt istuimme katsomossa, josta näki suoraan rantaan. Pingviinit aloittivat maihinnousun yhdeksän jälkeen illalla, kun aurinko laski. Niitä tuli rantaan tasaiseen tahtiin. Vielä kymmenen jälkeen merestä nousi näitä hauskoja taapertavia pikku otuksia. Ne suuntasivat aidanraoista kohti pesälaatikoita. Joidenkin laatikoiden luona käytiin taisteluita paikan herruudesta. Osa pingviineistä jäi nurmikolle tai puiden alle. Pimeydessä kuului  kurlaavia kutsuhuutoja. Lähtiessämme pois autolla vähän ennen yhtätoista pingviinejä näkyi siellä täällä myös teiden varsilla. Niitä näki siis myös ilmaiseksi, tosin ei yhtä paljon kuin itse varsinaisella alueella.Valokuvia pingviineistä ei maihinnousukatsomossa saanut ottaa, mutta teiden varsilla siihen ei ollut mitään estettä. Melko erilainen kokemus tämä pingviinien kohtaaminen oli kuin mitä Antarktiksella puolitoista kuukautta sitten. Pingviinilajit näköjään eroavat jonkin verran toisistaan käyttäytymisen suhteen. Kannatti tulla Oamaruun katsomaan näitä hassuja lintuja!

Sinipingviini on maailman pienin pingviini. Tämä pingviinipariskunta on palannut pitkältä kalastusreissulta ja nyt on levon aika.

 

Lentomme Uudesta-Seelannista takaisin Australiaan lähti Christchurchista. Jätimme hyvin palvelleen vuokra-auton lentokentälle.  Yön vietimme kentällä lennon aikaisen ajankohdan takia. Emme halunneet maksaa muutaman tunnin yöunista jossain hotellissa, kun meidän olisi pitänyt nousta ylös jo n. klo 3 aamuyöstä. Menihän tuo yö lentokentän lattiallakin nukkuessa!

Kolmen viikon Uuden-Seelannin visiitistä jäi mukavat muistot. Uuteen-Seelantin kannattaa tulla ja siellä kannattaa ehdottomasti vuokrata auto/asuntoauto! Suurkaupunkeihin ei kannata jäädä pidemmäksi aikaa, koska luonto ja maisemat ovat Uuden-Seelannin parasta antia. Muutama asia sielläkin kuitenkin pikkuisen ihmetytti/ärsytti. (Mikä maa nyt täydellinen olisi!) Tiet ovat hyväkuntoisia, mutta usein erittäin kapeita, mutkaisia ja huononäkyvyyksisiä. Silti taajamien ulkopuolella saa ajaa satasta. Uskomatonta! Levähdyspaikat ovat melkoisen huonoja, eikä niissä yleensä ole roskiksia. Kierrätys ja luonnon puhtaana pitäminen ovat uusiseelantilaisille tärkeitä asioita, mutta silti roskiksia ei tahtonut löytää mistään! Lisäksi monien paikkojen aukioloajoissa oli toivomisen varaa. Uusi-Seelanti on kallis maa ja kaikesta, mistä vain suinkin pystyy, kiskotaan rahaa. Kyseessä on siis todella haasteellinen maa budjettimatkalaisille!

 

Uuden-Seelannin Eteläsaarella

Lauttamatka Uuden-Seelannin Pohjoissaaren Welllingtonista Eteläsaaren Pictoniin kesti kolmisen tuntia. Lauttamatkalla näimme delfiinejä, jotka hyppelivät jopa pelottavan lähellä suurta lauttaa. Pictonista otimme heti suunnaksi Kaikouran, pikkukaupungin, joka sijaitsee saaren itärannikolla. Kaikoura kiinnosti meitä siksi, että siellä järjestetään valaidenkatseluretkiä. Saimme liput vielä saman iltapäivän retkelle. Retki oli kallis, mutta saisimme 80% rahoista takaisin, jos emme näkisi yhtään valasta. Onneksi näin ei käynyt, vaan näimme vihdoin ja viimein valaan! Ensimmäinen valaan näkemisemme oli tosin pienoinen pettymys siinä mielessä, että tämä maitovalas jonka näimme, ei noussut pinnan yläpuolelle kovinkaan paljon, eikä myöskään nostanut pyrstöään kunnolla. Hyvien kuvien saaminen valaasta oli siis mahdotonta. Iso tämä valtamerten jättiläinen kyllä oli. Näkemämme maitovalas oli n. 17m pitkä. Siinä se muutaman kerran pärskäytti vettä ilmaan ja painui sitten takaisin syvyyksiin. Tämän jälkeen lähdimme heti takaisin kohti mannerta, eli hieman rahastuksen makua retkessä kyllä oli. Laiva keinutti aallokossa sen verran, että meille molemmille tuli hiukan huono olo, mutta onneksi huono olo hävisi pian maihinsaapumisen jälkeen.

Näkemämme maitovalas oli turhan ujo ja viihdytti meitä liian vähän aikaa.

 

Kaikourasta jatkoimme teltassa vietetyn yön jälkeen matkaa kohti länsirannikon Westportia. Westportissa yövyimme myös leirintäalueella teltassa. Leirintäalueet ovat Uudessa-Seelannissa oikein hyviä ja hyvin varusteltuja. Suihkujen, vessojen, keittiön ym. yhteisten tilojen taso vaihtelee tosin kyllä hieman paikan mukaan. Me emme hirveästi aikaa leirintäalueilla ole viettäneet, olemme käyneet siellä vain peseytymässä ja nukkumassa. Ruokaa emme kovinkaan usein leirintäalueen keittiöissä ole tehneet, koska monessakaan keittiössä ei ole ollut kunnon astiavarustusta. Toisaalta sillä rahalla, minkä säästimme vuokratessamme pienen, halvan ja vähäkulutuksisen auton matkailuauton tms. sijaan, olemme syöneet monen monta kertaa ravintolassa ja yöpyneet välillä myös ihan mökissä tai motellissa.

Punakaikin pikkukaupungin kupeesta löysimme nämä hienot pannukakkukivet (Pancake Rocks).

 

Uuden-Seelannin turkishylkeitä paistattelemassa päivää rantakivillä.

Westportin kaupungin lähettyvillä kävimme katsomassa turkishylkeiden yhdyskuntaa. Yhdyskunnan jäsenistä aika moni oli uinti/kalastusreissulla, mutta näimme silti rantakivillä useita yksilöitä. Kivillä näkyi joitain poikasia, jotka liikkuivat hitaasti ja kömpelösti kiveltä toiselle etsien emoa. Isommat hylkeet lekottelivat auringossa maininkien lyödessä kiviin. Merenrannalla oli mukava kävellä sään ollessa hyvä. Näimme kävelyreissullamme myös lentokyvyttömiä vekaluhtakanoja (weka), jotka olivat yllättävän kesyjä, ja suostuivat jopa poseeraamaan kameran edessä ennen livahtamistaan  heinien ja pusikoiden uumeniin.

Turistit sekoittavat usein vekaluhtakanan kiiviin.

 

Uuden-Seelannin Eteläsaarella ajaessa pitkin länsirannikkoa maisemat näyttävät monesti tältä.

 

Vaelsimme tällä luontopolulla, jonka ympärillä kasvoi saniaispuita.

Hokitikan kellotorni

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa alas länsirannikkoa pitkin Punakaikin ja Greymouthin kautta  Hokitikaan, jossa vietimme yön tällä kertaa leirintäalueen mökissä. Hokitika oli viihtyisä pikkukaupunki ja sen lähettyviltä oli useita pikku luontopolkuja ja vaellusreittejä.

Hokitikasta otimme suunnaksi Eteläiset Alpit, jotka näkyivät hyvällä kelillä jo Hokitikasta käsin. Eteläisillä Alpeilla sijaitsee kaksi suosittua jäätikköä, Franz Josef ja Fox, n. 25km:n päässä toisistaan. Molemmille jäätiköille pääsi vain opastetuilla retkillä, sillä viime vuosina ihmisiä on kuollut jäätikköonnettomuuksissa. Retket ovat ylihinnoiteltuja, niin kuin kaikki muutkin retket Uudessa-Seelannissa. Muutaman tunnin jäätikkövaelluksesta olisi pitänyt pulittaa n. 80 euroa, eikä tuolla retkellä olisi edes edetty kovinkaan ylös itse jäätikölle. Ilmaiseksi pääsi kuitenkin vaeltamaan lähelle molempien jäätiköiden reunoja ja niistä näki ylös jäätiköille mielestämme ihan tarpeeksi hyvin. Olimme jo tarponeet lumessa ja jäässä riittävästi Argentiinan Tulimaassa ja Antarktiksella, eli sen puoleen meillä ei ollut hirveää hinkua  itse jäätiköille, vaikka siellä vaeltaminen varmasti olisi ollut kivaa. Tyydyimme siis vaeltamaan  jäätiköiden edessä olevissa laaksoissa, joissa nyt virtasi vesi. Samoissa kohdin oli muutamia vuosisatoja sitten ollut jäätä, eli jäätiköt ovat pienentyneet kovaa vauhtia. Harmiksemme sää oli osin pilvinen, emmekä nähneet korkeita ympäröiviä vuorenhuippuja.

Franz Josef- jäätikön edustalla olevassa laaksossa

 

Ajomatka jatkui vielä samana päivänä pitkin länsirannikkoa Haastin ja Wanakan kautta kohti Queenstownia. Wanakassa pidime yötauon. Nukuimme yön tällä kertaa edullisemmalla leirintäalueella (n. 5e/hlö), joka oli periaatteessa vain iso laakea alue, jossa ei ollut mitään palveluita, ainoastaan vaatimaton vessa ja joku picnicpaikka. Maksu tapahtuu kuten monilla USA:nkin leirintäalueilla laittamalla rahat kirjekuoressa metallilaatikkoon. Kirjekuoreen laitetaan myös lappu, johon kirjoitetaan auton rekisterinumero ja tiedot yöpyjistä. Lapun toinen osa pistetään kojelaudalle (USA:ssa teltta- tms. paikan laidalla olevaan tolppaan). Näissä paikoissa on täällä Uudessa-Seelannissa vain se huono puoli, ettei niissä pääse suihkuun, mutta kyllä nyt yksi yö menee sellaisessa nukkuessa.

Yllätimme pienen ja vikkelän kärpän hiipimästä autotiellä. Kärppää kiinnosti auton alle jäänyt pussirotta.

 

Aikaisin aamulla jatkoimme taas matkaa, eli leirintäalueella emme kauaa aikaa viettäneet. Liikkeellelähtö autossa vietetyn yön jälkeen tapahtuu meillä yleensä n. 5 minuutin sisällä heräämisestä. Makuupussit takapenkille, kengät jalkaan, penkkien selkänojat ylös ja menoksi. Tuona aamuna tosin lähtö viivästyi hiukan, sillä automme ympärille oli kertynyt muutama nälkäinen sorsa. Sorsat tulivat melkein sisälle autoon ruokkiessamme niitä. Parin leipäpalan jälkeen pääsimme lähtemään.

Queenstown olisi seuraava kohteemme täällä Uuden-Seelannin Eteläsaarella. Se onkin yksi maan tunnetuimmista kaupungeista. Suuntasimme Queenstowniin maisemareittiä pitkin. Tie mutkitteli halki vuoriston. Maisemat olivat hienot. Luntakin oli näkyvissä korkeimmilla huipuilla. Yllättävän kuivaa ja karua Eteläsaarella kuitenkin on verrattuna Pohjoissaareen, jossa maisemat olivat vihreät ja vehreät. Tosin me olemme tuoneet sadetta hiukan tänne Eteläsaarellekin. Säät eivät valitettavasti ihan ole suosineet Uuden-Seelannin visiittiämme. Aurinko on kyllä paistanut aina välillä, mutta liian usein keli on ollut pilvinen ja taivaalta on tullut myös vettä. Toivomme aurinkoisia kelejä viimeisille päiville Uudessa-Seelannissa!

Katselimme jonkin aikaa näitä tienviittoja ja mietimme, mihin tästä voisi lähteä. Päätimme kuitenkin jatkaa matkaamme vielä jonkin aikaa täällä Uudessa-Seelannissa. Christchurchiin siis ainakin... :)

 

Automatka Uudessa-Seelannissa jatkuu

Matkasimme Uuden-Seelannin Pohjoissaarella yhteensä viikon verran. Waitomo Cavesilta ajelimme Rotoruaan, joka näytti olevan melkoisen vilkas turistikohde. Rotoruan alue tunnetaan tuliperäisenä paikkana, jossa on paljon kuumia lähteitä ja geysireitä, vähän niin kuin USA:n Yellowstone siis. Erona vain se, että täällä maasto on huomattavasti Yellowstonen maastoa vehreämpää. Tuoksut ovat molemmissa paikoissa samanlaiset – rikin haju oli meitä vastassa Rotoruassakin. Siellä täällä savusivat kuumat lähteet, joiden vesi on huomattavasti ilmaa kuumempaa.

Ihan jokaista geysiriä ja kuumaa lähdettä emme Rotoruassa viitsineet käydä katsomassa, sillä olimme sellaisia reissullamme jo aiemmin nähneet. Kävimme eräällä ilmaisella luontopolulla, mutta emme sateisen sään takia nähneet siellä kovinkaan paljon lintuja, vaikka niitä esitteen mukaan olisi pitänyt alueella olla enemmänkin. Myöskään näkymät Rotoruan kaupunkiin eivät olleet kummoiset harmaan kelin vuoksi.

Parasta Rotoruassa oli polynesialainen kylpylä. Valitsimme kylpylän eri vaihtoehtojen joukosta sellaiset liput, joilla pääsi rauhallisemmille ja luonnollisemman näköisille kivistä tehdyille altaille. Näkymät näiltä neljältä 36-42- asteiselta ulkoaltaalta olivat suoraan Rotorua- järvelle. Rentouduimme kuumassa vedessä monta tuntia. Välillä kävimme hyisevän kylmässä suihkussa palataksemme taas kuumaan altaaseen. Vesi haisi (tai tuoksui) rikille. Se tuntui oikein terapeuttiselta ja rentouttavalta. Kylpylästä pääsimmekin sitten raikkaina nukkumaan pikku telttaamme leirintäalueelle.

Lämpimässä altaassa oli mukava rentoutua hiukan viileänä päivänä.

 

Keltainen kraatterilampi Devil's Bath

Muta-altaat pulppusivat

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa kohti Taupon kaupunkia. Pysähdyimme kuitenkin ensin  vajaan puolen tunnin ajomatkan päässä Rotoruasta Wai-O-Tapun kuumien lähteiden alueelle. Paikka toi mieleen Yellowstonen kansallispuiston, ja monet kuumat lähteet ja muut muodostelmat olivatkin samantapaisia kuin siellä niin väreiltään kuin muodoiltaankin. Päällimmäisenä Wai-O-Tapusta jäivät mieleen keltainen rikkiä sisältävä pieni kraatterilampi, kuparin- ja sinisenväriset kuumat lähteet sekä harmaa mutalampi. Alueen kuuluisin geysir ”Lady Knox Geyser” kalpeni kyllä Yellowstonen ja Islannin geysirien rinnalla ainakin siinä mielessä, että se saatiin purkautumaan kerran päivässä heittämällä geysirin koloon muutama pala saippuaa. Ihmettelimmekin etukäteen hiukan esitteessä olevaa teksitä ”Geysir purkautuu joka päivä klo 10.15…”

Värikäs kuuma lähde The Champagne Pool

 

Taupossa päätimme majoittua motelliin, jotta saisimme tavarat taas järjestykseen ja kunnon yöunet sängyssä. Onnistuimme löytämään mukavan kokoisen huoneiston, jossa oli tilaa levittää kastunut teltta kuivumaan ja kokata kunnon gourmet- ateria pitkästä aikaa. Koska Taupossa ei ollut mitään ihmeempää nähtävää järven ja erään vesiputouksen lisäksi, lepäilimmekin loppupäivän ja kävimme läpi reissun aikana kertynyttä suurta valokuvamäärää. Etelä-Afrikan safarikuvissa olisi kyllä työmaata vielä jatkossakin…

Tauposta ajoimme vajaat 100km etelään Tongariron kansallispuiston kupeeseen. Keli oli tänäänkin vähän kehno, sateinen ja viileä. Kukkulaiset niittymaisemat olimme jättäneet taaksemme jo ajat sitten. Tämä alue on kuuluisa tulivuoristaan ja hienoista karummista maisemistaan. Maisemakierros ei vain ollut oikein onnistunut, sillä näkyvyys oli todella huono. Muutimme suunnitelmia ja yövyimme mökissä teltan sijaan.

Seuraavana aamuna lähdimme aikaisin Uuden-Seelannin suosituimmalle vaellukselle (Alpine Crossing). Reitti on 19,4km pitkä ja kulkee käytännössä läpi koko Tongariron kansallispuiston. Onneksi sade oli loppunut ja ilma puolipilvinen, joten vaellukselle pääsi lähtemään. Edellisenä päivänä vaellus oli ”peruttu” tai ainakaan yhteiskuljetuksia sinne ei järjestetty.

Vaelluksen alussa aamukuudelta

 

Mt. Ngauruhoe- tulivuori näyttäytyi meille pilvien lomasta.

Vaelluksen alku sujui hyvässä säässä. 2287m merenpinnan yläpuolelle kohoava Mt. Ngauruhoe- tulivuori komeili vieressämme vaeltaessamme ylöspäin. Valitettavasti keli muuttui yhtäkkiä. Taas saimme kokea sen, miten nopeasti sää vaihtelee vuoristossa. Ylempänä vuorilla oli todella usvaista ja tuulista. Näkyvyys oli heikko. Merkkipaalut auttoivat meitä pysymään reitillä. Reitin raskain osuus oli myös reitin kylmin osuus. Kerrospukeutuminen osoittautui taas hyväksi valinnaksi. Reitin varrella sijaitseva toinen tulivuori Mt. Tongariro pysyi usvan peitossa, pienet kraatterijärvet näimme vain heikosti. Maisemat ylhäällä olisivat olleet hienot. Tämä vaellus on rankattu maailman kymmenen parhaimman joukkoon. Onneksi usvaa oli vain reitin keskivaiheilla, loppumatkan saimme nauttia osin aurinkoisesta säästä ja näimmekin taas hienoja maisemia. Upea vaellus tämä oli kaikesta huolimatta!

Tulivuorimaisemissa myöhemmin päivällä

 

Iltapäivällä teimme nopean muutoksen matkasuunnitelmaan. Täytyyhän sitä jotain jännitystä ja vaihtelua keksiä, ettei matka käy turhan yksitoikkoiseksi. :) Päätimme lähteä jatkamaan matkaa kohti Uuden-Seelannin pääkaupunkia Wellingtonia jo samana iltana, emmekä vasta seuraavana aamuna, kuten alunperin olimme suunnitelleet. Halusimme olla kerrankin liikkeellä pimeän aikaan, jotta voisimme yrittää bongailla kiivejä ja muita yöeläimiä. Lepäsimme hiukan autossa ennen ajomatkan alkua.

Haluaisimme kovasti nähdä kiivejä luonnossa täällä Uudessa-Seelannissa. Kiivivaroituksen taustalla näkyy Whakapapan laskettelukeskus.

 

Lähdimme matkaan pimeän laskeutuesssa. Emme nähneet mitään yöeläimiä, vain kolme jänistä. Harmin paikka! Väsymyskin alkoi painaa, joten päätimme parin tunnin ajomatkan jälkeen pysähtyä nukkumaan. Löysimme 24h:n Burger Kingin, jonka pihaan uskalsimme parkkeerata ja käydä unten maille. Ihmeen hyvin pienessä autossa nukutti, päivän vaellus varmaan painoi sen verran. Aamuviideltä pihassa alkoi olla jo sen verran trafiikkia, että katsoimme parhaaksemme siirtyä muualle. Parinkymmenen kilometrin päästä löysimme levähdyspaikan, jossa jatkoimme unia vielä muutaman tunnin. Saamiemme tietojen mukaan levähdyspaikoilla ei saisi olla yötä (Hölmöä sinänsä, missä sitä sitten nukkuu, jos väsymys ratissa iskee?), mutta kukaan ei ole sanonut, etteikö niissä saisi aamun tullen nukkua!

Jatkoimme matkaa kohti Wellingtonia myöhemmin aamulla. Ilma oli lämmin ja aurinkoinen. Kukkulaiset niittymaisemat olivat palanneet ja lampaita ja lehmiä oli taas joka paikassa. Wellington itsessään ei ollut meille muuta kuin yöpaikka ja välietappi, mutta ihan mukavalta kaupunki vaikutti. Uudessa-Seelannissa luonto, maaseutu ja pikkukaupungit vievät kuitenkin voiton suurkaupungeista.  Kävimme Wellingtonissa rannalla, ilmaisessa Te Papa- museossa sekä pienellä kaupunkikierroksella. Wellington oli meille Pohjoissaaren viimeinen kohde. Sieltä matka jatkuisi lautalla seuraavana päivänä kohti Uuden-Seelannin Eteläsaarta, jossa tarkoituksena olisi autoilla vielä puolitoista viikkoa.

 

Autolla Uuden-Seelannin Pohjoissaarella

Uusi-Seelanti on reissumme kaukaisin kohta Suomeen nähden. Uuden-Seelannin suurin kaupunki Auckland, jonne lensimme Sydneystä, sijaitsee n. 17000 km:n päässä Suomesta. Tämän kauemmaksi  kotoa emme enää menisi.

Aucklandin lentokentällä telttamme ja vaelluskenkämme tutkittiin. Olimme onneksi juuri pesseet kengät pari päivää aiemmin. Telttakin oli varsin puhtaassa kunnossa. Viimeksi olimme käyttäneet sitä USA:ssa yli 4kk sitten. Aika tarkkaa puuhaa tämä Uuteen-Seelantiin meneminen.

Aucklandin Sky Tower

Aucklandissa vietimme pari yötä ja valmistauduimme tulevaan automatkaan halki Uuden-Seelannin. Itse Auckland ei ollut muuta kuin ihan mukava pikku suurkaupunki, suurin piirtein Helsingin kokoinen. Kuuluisin maamerkki on Sky Tower, joka on Uuden-Seelannin korkein rakennus. Se kohoaa 328m:n korkeuteen. Torniin pääsee ylös hissillä. Ylhäällä tornissa voi maksua vastaan kokeilla reunalla kävelyä tai hypätä vaijerin avulla alas maanpinnalle. Me katselimme tornia tällä kertaa maan pinnalta käsin.

Olimme hoitaneet autonvuokrauksen etukäteen Kilroy Travelsin kautta. 17 päivän autonvuokrauksesta maksoimme n. 560e. Tämä oli edullisin vaihtoehto. Auto oli kyllä melkoisen pieni, mutta saimme tavaramme silti hyvin mahtumaan autoon. Tässä autossa ei tosin kovin mielellään öitä vietä, mutta olihan meillä tuo pikkuruinen telttamme!

Autolla ajaminen oli aluksi aika vinhaa puuhaa, täällä päin maailmaa kun on vasemmanpuoleinen liikenne, niin kuin myös Australiassa ja Etelä-Afrikassakin. Auton hahmottaminen oli ensin vähän hankalaa. Kyllä siinä muutaman kerran meinattiin mennä väärältä puolelta sisään autoon. Tuulilasinpyyhkijät menivät moneen kertaan päälle, kun piti näyttää vilkkua. Onneksi itse liikenteeseen tottui aika nopeasti, emmekä esim. kääntyneet kertaakaan väärälle kaistalle tms.

Tältä näyttivät Uuden-Seelannin Pohjoissaaren maisemat

 

Ensimmäinen etappimme oli ajaa Aucklandista Matamatan pikkukaupunkiin. Tämä kaupunki tuli kertaheitolla kuuluisaksi Taru Sormusten Herrasta- trilogian ensimmäisen osan ilmestyttyä elokuvateattereihin vuonna 2001. Matamatan kupeessa sijaitsee nimittäin hobittien pikkukylä, jossa kuvattiin osa tästä elokuvasta. Paikka sijaitsee suuren lammasfarmin alueella. Samassa paikassa kuvattiin myös hiljattain Hobbiton- elokuvaa. Tämä elokuva ilmestyy teattereihin tämän vuoden joulukuussa.

Hobittien kylästä ei valitettavasti saanut kuvia nettiin laittaa. Tässä Matamatan keskustassa oleva tervetulokyltti.

 

Hobbiton- kierroksen päätteeksi pääsimme seuraamaan lampaan keritsemistä.

Elokuvien kuvauspaikalle järjestetään opastettuja kiertokäyntejä, eli omin päin paikalle ei ollut asiaa. Kierros kesti yhteensä kaksi tuntia. Näimme tuttuja hobittien taloja pääasiassa ulkoa päin. (Sisäkohtaukset oli kuvattu studiossa Wellingtonissa.) Myös silta, lampi, puut ja maisemat yleensä näyttivät tutuilta. Paikkaa oli jonkin verran korjailtu elokuvaa varten, mutta ympäröivät maisemat olivat aidot. Tällaiset kukkulaiset vehreät maisemat ovat tyypillisiä juuri  Uuden-Seelannin Pohjoissaarelle. Viime aikojen sateet ovat tehneet maisemista entistä upeamman vihreät. Näitä maisemia ihastelimme ajaessamme eteenpäin pikkuisella vuokra-autollamme. Joka puolella näkyi lampaita ja lehmiä.

Lampaat ovat Uudessa-Seelannissa tavanomainen näky.

 

Matamatasta jatkoimme matkaa seuraavana aamuna kohti Waitomo Cavesia. Matkalla satuimme ohittamaan lintupuiston, jossa elelee Uudessa-Seelannissa tavattavia lintulajeja. Kiiwi on näistä linnuista kuuluisin. Kiivi on yöliikkuja, joten sitä on vaikea nähdä luonnossa. Halusimme nähdä tämän lentokyvyttömän pitkänokkaisen linnun, joten kävimme katsomassa sitä ja muita lintuja tuossa lintupuistossa.

Kahdelle lintupuiston kiiville oli luotu keinotekoiset ympäristöt, joiden avulla ne saatiin liikkumaan päivällä. Niiden elinympäristöä valaistiin keinovaloin päiväsaikaan vain vähän. Kiivit luulivat, että on yö, ja liikkuivat tarmokkaasti edestakaisin etsien ruokaa. Yöaikaan loisteputket valaisivat isoa huonetta, jolloin kiivit nukkuivat. Kiivien lisäksi puistossa eleli myös mm. keoja ja kuningaskalastajia.

Eläviä kiivejä ei saanut kuvata, joten jouduimme tyytymään näihin täytettyihin versioihin.

 

Waitomo Cavesissä sijaitsee Uuden-Seelannin hienoin luolaverkosto. Vesi ja mineraalit yhdessä ovat kuluttaneet kallioita ja maaperää. Tuloksena ovat syntyneet nämä upeat luolat, joissa moni paikoin virtaa vettä. Luoliin järjestetään kaikenlaisia opastettua retkiä ja kierroksia. Halusimme tällä kertaa kokeilla jotain erilaista, koska olimme jo aiemmin mm. USA:ssa käyneet luolaretkillä, jotka oli toteutettu kävellen. Valitsimme tarjolla olevien retkien joukosta ”Black  Labyrinth”- retken, jonka aikana mentiin auton sisärenkaiden kanssa sisään luoliin hyisevän kylmään veteen.  Varustukseen kuului märkäpuku, kypärä ja lamppu, joka valaisi pilkkopimeissä luolissa. Itse luolissa oltiin n. tunti. Kömmimme renkainemme sisään ahtaasta luolan suusta. Itse luolaverkosto oli joissain kohdissa todella matala, joissain kohdissa taas yllättävänkin korkea. Kävelimme pitkin epätasaista pohjaa, jossa virtasi vettä paikka paikoin aika voimakkaasti. Välillä istuimme renkaaseen ja laskettelimme pitkin virtaavaa vettä vain heikkojen lamppujen valaistessa tietä. Parissa putouskohdassa hyppäsimme takaperin istuvilteen veteen renkaan kanssa. Muutamassa kohdassa sammutimme otsalamput ja ihastelimme katossa kiilteleviä kiiltomatoja, jotka oikeasti olivat tulevien kärpästen koteloita. Loppumatkan livuimme hiljalleen renkainemme pimeässä kohti luolan toista suuta, josta kajasti jo päivänvaloa. Alle 15- asteinen vesi oli jäädyttänyt sormet lähes toimintakyvyttämiksi, mutta lämmin ulkoilma ja suihku virvoittivat jäsenet nopeasti taas kuntoon. Illemmalla kävimme vielä tutkiskelemassa luolaverkostoa ulkoa päin. Tämä oli kyllä hieno paikka!

Tästä luolasta kömmimme ulos tunnin seikkailun jälkeen.

 

Nukuimme yön Waitomo Cavesissä pikkuisessa teltassamme, joka oli saanut huilia useita kuukausia. Nyt teltan sateenkestävyys tuli testattua, sillä yöllä taivaalta tuli vettä välillä ihan kunnolla. Telttamme on erittäin sateenkestävä!

Jos telttamme on pieni, niin kyllä on autommekin! Lisäksi sitä joutuu ajamaan väärältä puolelta...

 

 

Uudeksi vuodeksi Sydneyyn

Reissumme tähän asti pisin lento Johannesburgista Australian Sydneyyn sujui hyvin. Ruokaa ja juomaa oli tarjolla koko ajan ja elokuvia oli mukava katsella. Nukuttua ei tullut kuin pari tuntia, ja koska lensimme suoraan kohti itää, pimeyskään ei kestänyt kovin kauaa. Saavuimme Sydneyyn aikataulun mukaisesti puoli kolme iltapäivällä, joten ehdimme kuin ehdimmekin perille ennen vuoden vaihtumista!

Australia oli reissumme kuudes maanosa. Tänne tulo oli mukavaa vaihtelua jatkuvaan reissaamiseen, sillä Peten ukin serkku Saku asuu Sydneyn lähellä Mount Ousleyn kaupungissa vaimonsa Marja-Liisan kanssa. Sakun ja Marja-Liisan kaksi poikaa Aarre ja Steve asuvat myös täällä lähistöllä perheinensä. Me saisimme pitkästä aikaa majoittua taloon hostellien ja kaiken maailman muiden majapaikkojen sijaan. Mahdollisuus olisi myös saunomiseen sekä pieneen hengähdystaukoon reissullamme, joka oli tismalleen puolivälissä – olimme kiertäneet maailmaa nyt jo siis puoli vuotta.

Pete, Steve, Natalie, Anu, Marja-Liisa ja lapset Luc ja Sam

 

Pääsimme suoraan lennolta australialaisten uudenvuodenaaton picnicille Sydneyn erääseen puistoon. Täällä uutta vuotta otetaan vastaan ulkona kesästä nauttien. Australialaiset ovat näköjään vieraanvaraista kansaa. Meidän tulon kunniaksi Sydneyssä järjestettiin kaksi ilotulitusta. Ensimmäinen pienempi ilotulistus oli lapsille tarkoitettu ja se pidettiin klo 21 illalla ja varsinainen pääilotulitus oli klo 24 yöllä. Samaan saumaan sattui vuoden vaihtuminen. Mikä yhteensattuma! :) Ja kyllä tuo Sydneyn ilotulitus olikin hieno! Kuudesta eri kohdasta ammuttiin samanlaisia raketteja, lisäksi keskustan pilvenpiirtäjien yläpuolelle nousi pienempiä ilotulitteita. Sataman sillan yläpuolelle ammuttiin kaikista hienoimmat rakettimuodostelmat. Emme ihmetelleet yhtään, että Sydneyn ilotulistusta on sanottu maailman hienoimmaksi!

Väriloistoa Sydneyn taivaalla uudenvuoden yönä

 

Meistä molemmista oli oikein mukava majoittua Peten kaukaisten sukulaisten luo Mount Ousleyyn Wollongongin kaupunkiin. Jouluruokaa oli tarjolla heti kun ensimmäisenä aamuna pääsimme aikaeron takia (+9h Etelä-Afrikasta) ylös vasta puolenpäivän jälkeen. Saunassa ja uima-altaassa oli kiva käydä. Pääsimme vierailemaan muidenkin suomalaisten luo ja maistelemaan suomalaisia ruokia pitkästä aikaa.

Pete, Anu, Saku, Liisa ja Ginger- kisu

 

Pikku opossumi eli pussirotta on tullut iltavierailulle ruuan toivossa.

Vietimme jonkun verran aikaa ihan vain huilaillen. Kävimme rannoilla (esim. Bondi Beachillä) ja puuhailimme arkisia asioita kuten laitoimme ruokaa ja pesimme pyykkiä. Leikimme Ginger- kissan kanssa ja nautimme kesästä, joka oli tähän asti Australian näillä nurkilla ollut viileä. Suomalaisittain lämpötilat olivat kuitenkin riittävän korkeat ja aurinko paistoi useimpina päivinä. Kun pimeä laskeutui, lähistöllä asuvat pussirotat eli opossumit kiipesivät ylös parvekkeelle ruokailemaan.

Australia on täynnä hiekkarantoja. Tämä ranta on Wollongongin edustalla.

 

Lähiseudun nähtävyyksiä piti tietenkin myös käydä tutkailemassa. Kävimme vielä toistamiseen Sydneyssä katsomassa maailman kuuluisinta oopperataloa sekä muita kaupungin kiinnostavia kohteita. Puolen tunnin lauttamatkan päässä Sydneyn satamasta sijaitseva Manlyn pikkukaupunki oli viihtyisä paikka käydä, mutta koska juuri tämä päivä sattui olemaan pilvinen, emme päässeet nauttimaan Manlyn vaaleista hiekkarannoista. Kävelimme rantateitä pitkin ja yritimme bongailla villieläimiä, mutta merilintuja ja yhtä liskoa lukuun ottamatta tuloksetta.

Sydneyn oopperatalo

 

Blue Mountains- kansallispuisto on paikka, jonne useimmat turistit suuntaavat tullessaan Sydneyn seudulle.  Matalahkossa vuoristossa sijaitseva kansallispuisto on hyvä paikka nähdä hienoja luonnonmuodostelmia ja vaeltaa. Alueella on myös vaijerihissejä sekä maailman jyrkin junarata, joka vie ihmisiä alas ja ylös jyrkännettä pitkin. Me menimme alas junalla tuota junarataa pitkin  ja vaelsimme sitten alhaalla muutaman kilometrin. Takaisin ylös kaupunkiin tulimme pitkää ”Giant Steps”- nimistä portaikkoa pitkin, jossa on yhteensä tuhat askelmaa. Blue Mountainsilla näimme myös erikoisen valkoisen papukaijalajin, jolla on keltainen töyhtö päässä.

Sinisten vuorten erikoinen kalliomuodostelma "Three Sisters"

 

Little Blow Hole

Kiaman pikkukaupungissa Mount Ousleysta jonkin verran etelään päin on pari hauskaa pientä nähtävyyttä. Merenrannan kallioihin on ajan saatossa muodostunut koloja, joita pitkin merivesi pääsee virtaamaan. Kolon päädyn seinämään päästessään vesi lähtee virtaamaan voimalla takaisin merelle päin. Mereltä tulee koko ajan uutta vettä, ja kun aallokko on tarpeeksi voimakas, vesi suihkuaa ylös kolosta, joka on siis avoin myös ylöspäin. Varsinainen Blow Hole ei tällä kertaa antanut kovinkaan suurta suihkua, mutta ns. Little Blow Hole eli pienempi muodostelma kyllä. Mieleen tuli ihan geysirit, joskin näiden suihkujen vesi oli huomattavasti geysirien vettä viileämpää.

Australiassa tavoitteenamme oli nähdä pussieläimiä kuten kenguruita ja koaloja. Kymmenen päivän jälkeen emme kuitenkaan olleet pussieläimistä nähneet kuin kaksi kuollutta kengurua tien poskessa sekä nuo kaksi opossumia, jotka joka ilta pimeän tullen tulivat visiitille parvekkeelle. Mutta ei hätää, vaikka suuntaamme seuraavaksi Uuteen-Seelantiin, tulemme tammikuun lopussa vielä uudestaan Australiaan ja jatkamme villieläinten etsimistä Melbourne–Adelaide- välillä. Toivottavasti sitten onnistaa paremmin…

Sydneyn valot jäävät nyt taakse suunnatessamme kohti Uutta-Seelantia.

 

Kuten sanottu maailmanympärimatkamme on nyt puolivälissä. Aika on mennyt nopeasti. Tuntuu, että esimerkiksi viime kesän Amerikan kierroksesta on jo ikuisuus, mutta toisaalta tuntuu siltä, että vastahan me lähdimme matkalle. Toistaiseksi mieleenpainuvimmat kohteet ovat olleet Galapagos- saaret, Antarktis ja tietysti Etelä-Afrikan luonnonpuisto Kruger. Koti-ikävä ei edelleenkään ole vaivannut. Tähän ”kodittomuuteen” ja reissaamiseen on jo tottunut, eikä matkaväsymystä ole ollut kuin hiukan nyt täällä Australiassa, mutta sekin on hoitunut huilaamalla. Viimeiset kuusi kuukautta (Kuulostaa kamalan lyhyeltä ajalta, apua!!!) vietämmekin täällä kaukana idässä ja etelässä ja toivomme, että kaikki sujuu yhtä hyvin kuin on tähänkin asti sujunut.

Tässä me matkalaiset reissun puolivälissä. Aikataulut ovat pitäneet ja olemme päässeet jo melkein kaikkiin maanosiin!