Suuntana Sumatra

Näin sitä on ehditty reissaamaan jo reipas kuukausi täällä Indonesiassa, joten ehkä tässä vaiheessa onkin korkea aika muistella alkutaipaletta tässä järjettömän kokoisessa maassa. Ensiksi vähän faktaa alkuun: Indonesia on maailman suurin saarivaltio ja täällä elelee vaatimattomasti yli 264 miljoonaa ihmistä. Eli sanotaanko, että ihan riittävästi porukkaa mahtuu tähänkin maahan. Indonesia sijaitsee päiväntasaajan molemmin puolin, joten kaukana kotoa ollaan edelleen, ja siltä se etenkin ensimmäisinä päivinä tuntui. Kahden kuukauden Indonesian reissu sai alkunsa Sumatralta, joka on maan toiseksi suurin saari. Jos Sumatran sijainti ei soita mitään kelloja, kannattaa kurkata vaikka meidän reissureittikartasta, missä päin huidellaan. Sumatralla pari viikkoa sujahti kuin siivillä, ja jämähdimme koko ajaksi Toba-järven maisemiin. Se olikin yksi tämän reissun parhaista päätöksistä.

Saavuimme Sumatralle juhannusviikolla, joten pääsimme kuin pääsimmekin järvimaisemiin juhannuksen viettoon vaikka olimme yli 10 000 kilometrin päässä suomalaisesta kesämökkijuhannuksesta. Olimme päättäneet levätä yhden yön Sumatran suurimmassa kaupungissa Medanissa ennen Toballe lähtöä. Emme ehkä kumpikaan olleet ihan täysin ymmärtäneet millainen paikka oli kyseessä, mutta se toki selkeni meille hyvinkin äkkiä.

Matkaa lentokentältä kaupungin keskustaan oli rapiat 30 kilometriä ja matkan taittamiseen meillä meni yli puolitoista tuntia. Samalla kävi ilmi, millainen liikennekulttuuri Indonesiassa vallitsee. Aina kun paikallinen istahtaa ratin taakse, häneltä joko häviää itsesuojeluvaisto totaalisesti tai luottamus omia ajotaitoja kohtaan kasvaa epärealistisen suureksi. Oli miten oli, kuluneen kuukauden aikana olemme ehtineet todistaa lukemattomia läheltä piti-tilanteita, joiden jälkeen sitä on monesti miettinyt miten ihmeessä olemme edelleen hengissä!? Liikenteestä tosin täytyy sanoa sen verran positiivista, että vaikka meininki teillä on kuin villistä lännestä konsanaan, lähes kaikki kuskimme ovat pysyneet tilanteissa kylmän rauhallisina eikä niin sanottua rattiraivoa ole tullut pahemmin todistettua.

Mutta liikenteestä takaisin Medaniin! Kun vihdoin saimme itsemme ja rinkkamme ahdettua pikkuruiseen hostellihuoneeseen, päätimme lähteä etsimään ruokaa. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, koska jo pelkkä tien ylittäminen vaikutti mahdottomalta. Voi kuulostaa absurdilta, mutta sitä se nimenomaan oli kun seisoimme tien reunassa loputonta auto-ja moottoripyöräruuhkaa tuijottaessamme. Lopulta kävikin ilmi, että emme tulisi pääsemään kovinkaan pitkälle hostelliltamme, joten päätimme lopulta nälissämme turvautua lähimpään ruokalan tapaiseen ja sen jälkeen käytännössä juoksimme takaisin hostellille hengittelemään.

Medan paljastui ehkä matkamme surullisimmaksi ja masentavimmaksi paikaksi. On vaikea eritellä mitkä asiat tuon fiiliksen meissä aiheuttivat, mutta täytyy sanoa, että kyseinen vuorokausi kaupungissa oli ainakin itselleni yksi matkan vaikeimmista. Kaupungissa vallitsi jollain tavalla maailmanlopun meininki, ja jopa tietyt hetket Intiassa tuntuivat Medanin rinnalla ihan leppoisille kokemuksille. Sen takia olimmekin melkoisen maamme myyneitä, kun tajusimme että olemme seuraavat kaksi kuukautta maassa, jonka ensivaikutelma oli tällainen.

Aamulla herättyämme löysimme onneksemme lähikioskin, josta saimme kahvia ja murua rinnan alle. Edessä olisi kuitenkin taas autossa istumista, kun olimme päättäneet aamupäivällä suunnata kohti Toba-järveä. Matka-ajaksi meille oli lupailtu reilua neljää tuntia, mutta koska matkalle sattui jälleen kerran muutama mutka, olimme perillä vasta reilun kahdeksan tunnin kuluttua. Välillä sitä kyllä ihmettelee ihan aidosti, miten joistakin hyvin simppeleistä asioista saadaan tekemällä tehtyä hyvinkin mutkikkaita, mutta siihen on jokseenkin jo tottunut näiden lähes yhdeksän Aasia-kuukauden aikana. Matkasta täytyy myös sanoa sen verran, että jopa Jesse sanoi pelänneensä enemmän kuin ikinä auton kyydissä. Kuski oli suhteellisen nuori kaveri, jolla kaasujalkaa pakotti aivan holtittomasti, mutta onneksi tällä reissulla emme päätyneet kolariin vaikka potentiaalisia tilanteita kyseiselle äksidentille olisi ollut lukemattomia!
Lähes kahdeksan tunnin autossa pelkäämisen jälkeen ikkunoista alkoi vihdoin näkyä aivan upeita järvimaisemia ja näkymä maailman suurimmalle vulkaaniselle järvelle oli henkeäsalpaava. Silloin aloimme jo miettiä, että ehkä tämä pitkä ja puuduttava matka todella kannattikin tehdä. Pian olimmekin perillä pienessä Parapatin kylässä, josta hyppäsimme Samosirin saarelle menevään lauttaan. Lauttamatkan aikana syke laski ja aloin tuntea kuinka parin matkustuspäivän kireys ja jännitys aivan kuin suli pois kehosta ja mielestä. Jotain maagista tuossa paikassa oli, koska yleensä reissupäivistä toipuminen ottaa aikansa.
Kun saavuimme lauttasatamaan, meitä vastassa oli kotimajoituksemme omistajan poika Sean ja hän auttoi meidät rinkkoinemme asettumaan taloksi. Perhe, jonka majatalossa asuimme lähes kaksi viikkoa, on perinteinen Batak-perhe, jonka elämänmenosta monella olisi opittavaa. Enkä yhtään ihmettele, että heitä on tituleerattu maailman leppoisimmaksi kansaksi. Elämä perheen kanssa oli ihanan välitöntä ja monet mielenkiintoiset keskustelut tuli käytyä niin Batak-kulttuuriin kuin Suomeen ja suomalaisuuteen liittyen. Sean olikin heti innoissaan, kun kuuli, että olemme Suomesta, koska hän oli aikanaan Balilla asuessaan ystävystynyt tamperelaisen työkaverinsa kanssa. Lähes joka päivä saimme myös pientä kielikylpyä, kun perhe opetti meille batak-kieltä ja me opetimme heille suomea.

Batak-kulttuuriin pääsimme tutustumaan myös perheen tyttären Marinin kautta, joka kutsui meidät katsomaan tanssi- ja musiikki-iltaa, jossa paikalliset lapset ja nuoret esittivät perinteisiä Batak-lauluja ja -tansseja. Ilmeisesti kulttuuri on vuosien saatossa kokenut unohdusta, eivätkä etenkään nuoremmat sukupolvet ole olleet kartalla juuristaan. Samosirilla on kuitenkin tehty paljon töitä etenkin nuorten aikuisten toimesta, että Batak-kulttuuri tulisi jälleen kaikkien tietoisuuteen, myös saarella vierailevien turistien. Jäimme vielä esitysten jälkeen juttelemaan Marinin kanssa ja oli todella vaikuttavaa kuulla, miten paljon he panostavat esimerkiksi lasten tanssi-ja musiikinopetukseen.

Vietimme useamman päivän skootterin selässä, koska olimme kuulleet sen olevan paras tapa nähdä saaren kauneimmat paikat. Se todellakin piti paikkansa ja ajaminen oli vaivatonta yllättävänkin hyväkuntoisilla teillä. Pysähtelimme toistuvasti ihastelemaan saaren upeaa luontoa ja yläilmoista avautuvia järvimaisemia. Tobahan on Kaakkois-Aasian suurin järvi ja se sijaitsee tulivuoren kraatterissa, jonka synnytti noin 75 000 vuotta sitten kaikkien aikojen voimakkain tunnettu tulivuorenpurkaus. Tuo purkaus toikin maapallolle kymmenen vuoden ääritalven, josta selvisi tiedemiesten arvion mukaan vain muutama tuhat ihmistä. Että sellainen pamaus se! Ehkä juuri edellämainitusta syystä järvimaisemia ihastellessa tunti itsensä äärettömän pieneksi. Tuollaisina hetkinä myös herää siihen uskomattomaan tunteeseen siitä, miten mielettömissä paikoissa tämän matkan aikana onkin tullut käytyä. Toba-järvi on kyllä yksi niistä uskomattomimmista ja kauneimmista paikoista, joita olemme ikinä nähneet. Jollain hassulla tavalla etenkin saaren korkeimmissa kohdissa tuli välillä Suomi-fiilis, kun havumetsän tuoksu ja poltetun puun katku yhdistyivät ajatuksissa kesämökkiin ja saunaan.

Malesiassa kuusi edellistä viikkoa oli kulunut melko lailla eri paikkoja koluten tai sairastaen, joten pari viikkoa Toba-järven maisemissa tuntui ihanan rentouttavalta. Vaikka Samosirilla ja Tuktukin kylässä ei kamalasti sen kummempaa tekemistä ollutkaan kuin kierreillä saarta skootterilla, lukea kirjaa omalla terassilla järvimaisemista nauttien tai herkutella perheen omistamassa ravintolassa, oli se juuri sitä mitä tarvitsimme. Välillä kun tämä reissuelämäkin vaatii veronsa ja vastapainoksi on hyvä saada lepoa ja rauhaa.

Pääsimme toki myös viettämään vähän railakkaampaakin iltaa, kun Marinin kolmekymppisiä juhlittiin heinäkuun lopussa. Paikalle oli kutsuttu sukulaisia ja ystäviä, ja koko illan soitto soi ja olut virtasi. Juhlissa parasta oli tunne siitä, että olimme oikeasti osa perhettä, eikä tarvinnut hetkeäkään miettiä olimmekohan tervetulleita kyseisiin kemuihin. Muutenkin nuo kaksi viikkoa olivat tämän Batak-perheen takia aivan ikimuistoiset ja vaikkemme enää ikinä kyseistä perhettä tapaisikaan, he ovat todella jättäneet jälkensä meihin. Siitä tässä kaikessa onkin kai kyse, oikeista hetkistä oikeiden ihmisten kanssa.

Previous Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply