Browsing Category

Vapaaehtoistyö ulkomailla

8 × hetki Japanissa, joka särki sydämeni

Peura juo vettä

Toiset eläimet olivat Japanissa tasa-arvoisempia kuin toiset – tässä Miyajiman pyhä peura.

 

Se, kun harvinaiset kilpikonnat ovat liian pienissä häkeissä matelijanäyttelyn vitriinissä. Ne puskevat lasiseinää vasten, yrittäen epätoivoisesti päästä sen läpi. Japanilaiset töllöttävät eläimiä innostuneena ja napsivat kuvia. Ihmettelen, eikö kukaan ajattele eläinten oloja.

Se, kun loukkaa tahtomattaan. Kun ei ymmärrä tarinasta kuin osan, olettaa sen olevan jotain positiivista ja reagoi silti iloisesti takaisin. Vastapuhujan katseesta tajuaa, että olisi pitänyt reagoida täysin päinvastaisesti.

Se, kun Thaimaasta muuttanut teenviljelijä kehuu tatuointejani ja koettaa rekrytöidä minua vapaaehtoiseksi farmilleen. Hän kertoo yksinäisyydestään konservatiivisten japanilaisten keskuudessa, kielimuurista ja siitä, kuinka tahtoisi antaa tyttärilleen toisenlaisia esimerkkejä.

Se, kun ei tahdo loukata ystävällisiä ihmisiä, joilta saa niin paljon. He kysyvät ”Syödäänkö Suomessakin valaita?”, ”Tulitko tänne koska haluat japanilaisen aviomiehen?”, ”Mikset syö lihaa?” – minä harjoittelen olemaan kohtelias ja piilottamaan sanavalmiin suomalaispersoonani.

 

Kuorittuja mandariineja yksittäin pakattuna muoviin

Olen sanaton.

 

Se, miten jokainen kuntoutujien tekemä askarteluteos on tärkeää saada muovipakettiin, jotta se näyttää valmiilta. Yksittäiset mandariinit kuorittuina muovipaketissa, kananmunia yksittäin valmiiksi keitettynä – tietysti muovissa. Salaatti, kurkku ja tomaatit – muovipaketin sisällä nekin. Mistä se kaikki muovi tulee, mihin se menee, ja miksi kukaan ei tunnu välittävän?

Se, kun yrität sanoa jotain oleellista, eikä vastakumppani ymmärrä. Koetatte käyttää netin kääntäjiä, jotta ymmärtäisitte toisianne, mutta niiden käännös on vielä järjettömämpi. Erityisesti konfliktitilanteissa, kun puhutaan vakavista asioista, on rankkaa taantua kielitaidon puutteessa sylilapsen tasolle.

Se, kun kipuilet kulttuurishokkia, mutta pomosipa käyttävät kaiken vapaa-aikansa suursateiden jäljiltä kotinsa menettäneiden ihmisten auttamiseen ja tulvan alle jääneiden kotien siivoamiseen. Valitettavasti first world problem -syyllisyys ei poista kulttuurishokkia.

Se, kun istun teellä kahden japanilaismiehen kanssa, pomoni Hiroshi-sanin ja erään kuntoutujan. Olimme käyneet edellisenä päivänä yhdessä ramenilla ja he kysyvät, millaista oli. ”Tosi hauskaa”, vastaan iloisesti, mikä saa heidät naureskelemaan kiusaantuneesti. Kummeksun reaktiota ja saan vastaukseksi: ”Kuulostit ihan pojalta. Eivät tytöt sano, että asiat ovat hauskoja.”

Esimerkiksi niinä hetkinä sitä miettii, että mikä hiton maa tämä tällainen on. Kunnes vastaan tulee asioita, jotka sulattavat sydämeni. Niistä lisää erikseen.

Vapaaehtoistöissä Hiroshimassa / Osa 2: Arki

Katu Japanin maaseudulla

Kotikatu kuukauden ajan.

Leiriltä matkustin shinkansen-luotijunalla Hiroshimaan, jossa asuin ja työskentelin kuukauden mielenterveyskuntoutujien keskuksessa.

Arjen rytmi oli selkeä. Aamut levättiin, söimme yhdessä lounasta pitkän pöydän ääressä, iltapäivisin oli ohjelmaa zumbatunneista keramiikkaan. Viimeisenä oli vuorossa yhteissiivous, jossa jäin kaikkien jalkoihin. Siivoamistaidot saattoivat olla peräisin jo lapsuudesta, sillä Japanin kouluissa ei kuulemma ole siivoajia. Lapset hoitavat siivoamisen oppiakseen kunnioittamaan ympäristöään, mikä kertoo paljon japanilaisesta yhteiskunnasta.

Asuin keskuksen ylimääräisessä huoneessa ja elin sen arjessa mukana. Välillä järjestin omia aktiviteetteja. Esittelin Suomea ja opetin tekemään suomalaista kalakeittoa, munavoita ja korvapuusteja. Autoin keskuksen markkinoinnissa. Päivitin Facebookia sen minkä kielitaidoltani kykenin (eli varsin vähän) ja kuvasin keskukselle markkinointivideon.

Aineet korvapuustien tekemiseen

Korvapuustitaikinan voi sekoittaa keittiöpuikoillakin.

Kuten olin pelännyt, kukaan keskuksessa ei juuri englantia puhunut. Istuin jatkuvasti tilanteissa, joiden keskustelusta ymmärsin korkeintaan avainsanat. Välillä se nauratti, välillä itketti. Kun en ymmärtänyt puhetta, kuuntelin ainakin japanilaisten tapaa kuunnella: lähes joka lauseen välein tulevia aizucheja: ”niinkö”, ”mmm”, ”jaa jaa”-ynähdyksiä. Niissä oli puhujasta riippuen monenlaisia sävyjä. (Välillä koetin napata niitä omaan puheeseeni. Useimmiten onnistuin valitsemaan väärät ja sain hassuja katseita – ilmeisesti nuori nainen ei puhu samalla tavalla kuin vanha nainen saati sitten nuori mies.) 

Opin sietämään tylsyyttä, kun en kehdannut kaivaa puhelinta esille heidän seurassaan. Vaikka kuntoutujat toki räpläsivät älypuhelimiaan suurimman osan ajasta.

Puutarhan satoa metalliämpärissä: papuja, daikon-retikkaa, paprikaa ja sipulia.

Hoidimme joka viikko keskuksen puutarhaa.

Palkitsevinta oli päästä turistimuurin ohi syvemmälle japanilaiseen yhteiskuntaan. Nähdä karaokebaarin humalahakuiset keski-ikäiset sedät, jotka lauloivat iskelmää kyynel silmäkulmassa. Joutua evakuoiduksi rankkasateiden alta temppeliin, jossa nunna opetti minua kokkaamaan ja tekemään kalligrafiaa. Tai setviä arkisia asioita – mitä tehdä, kun olet yksin keskuksessa kaikkien lähdettyä jo kotiin, ja yhtäkkiä olohuoneesta huutelee postimies paketin kanssa?

Onnistumisen hetkiä oli, kun ensimmäisen kerran pystyin kommentoimaan normaalitempoista keskustelua ja kun osasin selittää elekieli-Japani-englannilla Suomen yhteiskuntajärjestelmästä.

Mutta ehdottomasti parasta oli saada elää hetken ihan toisenlaista elämää, hyvine ja pahoine puolineen.

Vapaaehtoistöissä Hiroshimassa / Osa 1: Orientaatioleiri

Riisipelto Japanin maaseudulla

Riisipelto sinisellä hetkellä Naran maaseudulla.

Vajaa vuosi sitten, eräänä kevätiltana, päädyin kirjoittamaan hakukoneeseen “vapaaehtoistyö ulkomailla”.  Ohjauduin Allianssin Nuorisovaihdon sivuille ja sieltä kansainväliseen hakukoneeseen, jossa oli projekteja ympäri maailman. Oli viikonlopun mittaisia leirejä ja projekteja, joissa asuttiin useita kuukausia ulkomailla. Oli siementen lajittelua kasvitieteellisessä puutarhassa, orpokodissa avustamista, festivaalien pystyttämistä ja maataloustöitä.

Katselin ensin Islantia, mutta koska olin opiskellut vuoden Japania, päädyin selaamaan siellä olevia projekteja. Valitsin muutaman suosikin lähinnä sijainnin perusteella, kirjoitin hakemuskirjeen, täytin lomakkeet ja maksoin osallistumismaksun.

Olin jo lähes unohtanut asian, kunnes hyväksymismeili saapui muutamaa viikkoa myöhemmin.

Maisema Japanin maaseudulla

Maatila aamuauringossa.

Päällimmäinen ajatukseni oli epäusko, vaikka olinkin haaveillut vapaaehtoistöistä ulkomailla jo pitkään. Miten käytännön järjestelyt? Entä jos kukaan ei puhu englantia? Entä jos työ on liian rankkaa?

Vahvistuva tunne kuitenkin oli: hitto, miksipä ei? Olin juuri eronnut pitkästä parisuhteesta, eikä mikään sitonut minua Suomeen. Olin opintovapaalla. Parempaakaan hetkeä ei ollut tiedossa. Siispä järjestelin asiat Suomessa, varasin lennot, hankin Japanin aivokuumerokotteen ja aloin laskea päiviä lähtöön.

Juhannuksen jälkeisenä tiistaina lensin Kansain Itamiin ja asuin muutaman päivän Osakassa totutellen uuteen aikavyöhykkeeseen ja Japanin kesän helteeseen (kostea +35°C). Varsinaiset vapaaehtoistyöt alkoivat viikonloppuna Japanin vapaaehtoistyöorganisaatio NICEn järjestämällä orientaatioleirillä Naran prefektuurissa.

Kohtaamispaikka oli kaukainen lähijuna-asema, jolta oli edessä vielä tunnin minibussimatka maatilalle, jolla leiri pidettiin. Asemalla kohtasin muut leiriläiset. Heistä suurin osa oli Japanista ulkomaille lähteviä vapaaehtoisia, muutamat taas Japaniin vapaaehtoiseksi tulevia ulkomaalaisia. Olin 26-vuotiaana leiriläisistä vanhin, mutta se ei haitannut porukkaan sulautumista ollenkaan.

Ihailin maisemia minibussimatkalla. Asutus harveni ja riisipellot lisääntyivät. Kun näin riisipelloissa ruokaa etsiviä kurkia ensi kertaa, koin yhden elämäni vahvimmista liikuttumisista.

Kaikki oli kuin puupiirroksesta.

Perinteinen japanilainen talo ja rinkkoja.

Vanha japanilainen talo, jossa majoituimme.

Minibussimatkan ja helteessä patikoinnin jälkeen pääsimme viimein perille. Majoituksemme oli vanha japanilainen talo futonlattioineen ja riisipaperiovineen, ilman kuumaa vettä tai jääkaappia. Viikonlopun ohjelmassa oli vuorotellen työtä ja keskusteluja tulevista vapaaehtoistyöpaikoistamme.

Hoidimme talon edessä olevaa riisipeltoa (sen kaikki työvaiheet tehtiin käsin ja lopullinen riisi päätyi luomusakeksi) huiluttelemalla vettä riisintaimien ympärillä, jotta ne kasvaisivat paremmin. Työ oli asennon puolesta rankkaa kaltaiselleni sohvaperunalle, sillä vettä oli melkein polveen saakka. Oli oltava tarkkana mihin astui, ettei astunut vääriin riveihin ja tallonut riisintaimia.

Luonto antoi kuitenkin koko ajan uutta ihmeteltävää. Oli sudenkorentoja lemmenpuuhissa ja mutavellissä asuvia pieniä äyriäisiä.

Kokkasimme yhdessä vuoroissa ja istuimme iltaa erilaisia paikallisia herkkuja napostellen. Välillä joku huusi meidät kaikki katsomaan ulkona olevia kiiltomatoja ja välillä leikittiin erikoisia seuraleikkejä.

Yöllä oli vaikeaa saada unta vanhan talon tatamilla, sammakot ja sirkat huusivat niin lujaa ohuiden seinien takana.

Seuraavana päivänä istutin riisiä, tiputin hattuni riisipeltoon ja poltin ranteeni. Riisipellon vesi oli huomaamattani huuhtonut aurinkorasvani pois.

Seuraavana päivänä kutsuivat myös pidempiaikaiset vapaaehtoistyöt ja matka kohti Hiroshimaa.

Japanilainen lähijuna-asema

Lähijunailua kerrakseen.

+ Purkuleiri

Nämä viikonlopun mittaiset orientaatioleirit toimivat myös pidempien vapaaehtoistöiden purkuleireinä. Oma purkuleirini oli teefarmilla Kioton lähellä. Sillä kertaa majoituimme japanilaisessa koulussa.

Teepellon työ oli merkittävästi riisipeltohommia elegantimpaa – nypimme teepensaista kuolleita lehtiä irti yksi kerrallaan. Työssä piti olla todella hellävarainen, jotta arvokkaat teepensaat eivät kärsineet toimenpiteestä.

Tauoilla joimme kylmää vihreää teetä. Eväänä oli herkullisia jäädytettyjä mandariineja, makeampia kuin yhdetkään Suomessa maistamani.