Browsing Category

Japani

Pieni kalaravintola Osakan sivukujalla

sashimi-annos japanissa, raakaa kalaa, koristelehtiä ja wasabia

Oli elokuu ja viimeinen iltani Osakassa. Tahdoin herkutella vielä kerran jollain erityisellä japanilaisella ruoalla, sillä tiesin miten paljon tulisin sitä ikävöimään.

Kiertelin Dōtonborin sivukatuja. Silmäni hakeutui pieniin nuhruisiin paikkoihin, joissa oli vain japaninkieliset listat ulkopuolella. En ymmärtänyt niiden kanjeista kuin murto-osan (kalan kanji, hyvä hyvä – ei lihan tai linnun kanjeja, lupaavaa), mutta luotin kielitaitoni taipuvan selittämään rajoitteeni suullisesti.

Yksi paikoista oli ulospäin äärimmäisen vaatimaton, lista käsinkirjoitettu. Tihrustin ruokalistaa aikani kanjeja arpoen, kunnes omistaja sattui ovelle, kutsuen minut sisään.

Mikä nottei, mietin, ja astuin peremmälle.

viestilappuja kiinni korkkitaulussa

Ravintola oli kuin pienin baari, jonka voit kuvitella – mutta silti ravintola. Kokki valmisti annokset tiskin takana, joka oli kiinni kapeassa pöydässä, jonka edessä oli kuusi baarijakkaraa vieri vieressä. Takaseinä oli täynnä kävijöiden jättämiä lappuja mitä erilaisimmilla kielillä. Omistajalta taipui englanti, juttelimme niitä näitä, omasta reissustani ja siitä miten Jay Z oli käynyt asiakkaana tuossa samassa paikassa.

Sain eteeni itsetehdyn tofun, soijan ja wasabin kanssa tarjoiltuna. Seuraavaksi tarjoillun suussasulavan sashimin vuoksi olin valmis vuodattamaan pari kyyneltä. Se oli tuoreinta, mitä olin eläessäni maistanut.

japanilaista tofua ja wasabia kipossa soijan kanssa
Sitten ravintolan ovi avautui ja sisään tupsahti viisi pukumiestä, jotka mahtuivat juuri ja juuri tuon saman tiskin ääreen. Yksin reissaava nainen oli heille ihmetys, mutta ei pätkääkään ahdistelevassa hengessä. Juttelimme kotimaistamme, vaahtosimme animesta, maistelimme annoksia ristiin. (Osteria viskin kanssa – herkullisempi yhdistelmä, kuin voisi kuvitella.)

Seuraava annokseni saapui – toisenlainen sashimin tulkinta, uskomattoman maistuvan, kirpeän ponchu-kastikkeen ja sipulin kera tarjoiltuna. Olin valmis huutamaan hallelujaa ja rakkautta koko maailmaa kohtaan. Mietin sitä, miten ihmisissä on usein enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä.

Niinkuin vaikka rakkaus pirun hyvään sashimiin.

Asioita joita rakastan Japanissa, osa 2

Ravintolan pöytä täynnä likaisia astioita

Ruokaa.

Ostatpa mitä tahansa, on todennäköistä että se on parempaa ja tuoreempaa kuin Suomessa. Olipa kyseessä sitten vain keitetty riisi, pitkän kaavan illallinen lukuisine kippoineen tai juna-asemien persikanlehtiin käärityt uskomattoman mehukkaat sushit – nam!

 

Japanilaisten tapaa kuunnella.

Ei ole olemassa kohteliaampaa kuuntelutapaa, kuin ilmaista kymmenen sekunnin välein kuuntelevansa. Se voi olla innokas nyökkäys, ”hai” – kyllä tai sanallistettu reaktio: ”soo desu ka” – ai niinkö. Mutta monella kuuntelua ilmaisee sarja outoja ynähdyksiä, jotka kuulostavat länsimaisiin korviin siltä, että niiden luontevampi paikka olisi makuuhuoneessa.

 

Automaatti, jossa on animehahmojen figuureita

Automaatteja.

Ärsyttävät kymmenen jenin kolikot, joita ei kehtaa kassalla kaivella, voi vaihtaa rauhassa kylmään vihreään teehen. Puhumattakaan pelihallien avaimenperä/figuuri/krääsä-maateista, joissa kone arpoo käyttäjälle yhden pallon muutamasta eri vaihtoehdoista. Kuinka monta kertaa samaa automaattia kehtaa pelata uudelleen, jotta varmasti saisi toivomansa figuurin…?

 

Luotijunia.

Ne näyttävät sympaattisilta, futuristisilta ankeriailta. Maisemat vilisevät ohi, liike on niin tasaista että ikkunan muovitasolla voisi saada kolikon pysymään pystyssä. Jinglet soivat jokaisen aseman kohdalla ja konduktööreillä on hienot uniformut. Eväitä ei kannata unohtaa, koska täällä niiden nauttiminen on sallittua.

Puhumattakaan ihan käsittämättömästä jalkatilasta, jossa voi laittaa eteensä ylipakatun rinkan ja jalat mahtuvat silti kyytiin.

Jos ei olisi kukkarosta kiinni (ja se on, koska shinkansen saattaa tulla lentämistä kalliimmaksi), en muulla tavalla matkustaisikaan.

 

Temppelin seinämaalaus, jossa on lohikäärme

 

Yksityiskohtia.

Maaseudulla jalkakäytävän vieressä kukkia istutuksia ei-kenenkään maalla. Yhteensointuvista mutta erilaisista pikkukipoista tarjoiltavia ateriakokonaisuuksia, joissa jokainen ruokalaji on aseteltu esille tiettyyn kulmaan. Tuulessa heiluvia riisipaperilamppuja, joihin kirjoitettuja kanjeja en ymmärrä. Tarkasti aseteltuja koristeellisia hiussolkia pitkissä hiuksissa. Kimonoon kuuluvan obi-vyön kerroksia. Silkkisen haorin kaunista vuorikangasta.

 

Itsestäänselvyyksien ei-itsestäänselvyyttä.

Vitsi kuuluu, että vanha shintolainen loitsu helteen karkoitukseen on hokea kymmenen sekunnin välein: ”atsui desu”, on kuuma. Kun lämpömittari kohosi kolmenkymmenen asteen puoleenväliin, vitsi heräsi eloon.

Ruokapöydässä itsestäänselvyyden hokeminen toistui joka ruokalajin kohdalla – ”oishii desu!”, herkullista. Mutta ruokapöydässä, lempipaikassani, koin myös oivalluksen – yhdessä kokemuksen jakaminen ja sen ääneen sanominen sai ruoan oikeastaan maistumaan vieläkin herkullisemmalta.

Ehkä helteen epämukavuuden tunnustaminen sai helteen oikeasti tuntumaan siedettävämmältä, kun kärsimys jaettiin yhdessä.

 

Kuulutuksia.

Asemien kohteliaan huolehtivat kuulutukset muistuttivat pitämään tavarat mukana. Ja jo lentokentällä kovaäänisistä kuului ”tadaima”, tervetuloa kotiin.

Sitä ei ehkä oltu kohdistettu minulle, mutta se puhutteli silti.

Päiväretki Himejiin – Himejin linna ja Kokoen-puutarha

Himejin linna

Viime kesän vapaaehtoistöiden jälkeen kiertelin kaksi viikkoa yksin Kansaita. JR:n Kansai Wide Pass helpotti kulkemisiani. Sen avulla pääsi kulkemaan lähijunissa ilmaiseksi sekä shinkansenilla Osakasta Okayamaan asti. Tuohon välille sattui sopivasti Himejin kaupunki.

Jo ensimmäinen näky asemalta ulos astuessa oli syy, miksi ylipäätään lähdin Himejiin – pääkadun päässä hohti kaunis valkoinen linna.

Himejin linna on yksi Japanin tunnetuimmista feudaaliajan linnoista. Se on määritelty kansallisaarteeksi ja Unescon maailmanperintökohteeksi. Linnaa on remontoitu huolella moneen otteeseen, viimeksi vuonna 2015.

Himejin linnan rakentaminen on aloitettu vuonna 1333, mutta se on purettu kahteen otteeseen. Nykyinen rakennus on peräisin 1600-luvulta. Linnan sijainti oli Kioton puolustajana oleellinen ja se on rakennettu strategisesti sotatilannetta ajatellen, mutta kunnollista hyökkäystä se ei ole onneksi joutunut kokemaan.

Moni Japanin linnoista on myöhemmin remontoitu museoksi (mm. Osakan linna, Hiroshiman linna), mutta Himejin sisäosat on pyritty säilyttämään mahdollisimman alkuperäisenä. Se tekee Himejin linnasta ehdottomasti päiväretken arvoisen.

Himejin linnan muuria

Himejin linnan sisäosia

Linna pitää sisällään kuusi kerrosta, kellarin ja lukuisia lisärakennuksia. Sisäosien vanhoilla puulattioilla sipsutellaan ulkokengät muovipussissa.

Mieli loikki vuosisatojen taakse miettimään feudaaliruhtinaita ja sitä miten puulinnan hiljaisuudessa mietittiin vihollisten liikkeitä. Miten kylmä niissä huoneissa talvella mahtoi olla?

Oma vierailuni sen sijaan sijoittui tuskanhikiseen kesähelteeseen. Valkoinen linna kukkulan päällä tuntui imevän kaiken lämmön itseensä, sisätilojen lämpötila oli kaukana kivilinnojen viileydestä.

Maisemia Himejin linnan ylimmästä kerroksesta

Japanilainen linnanrakennusperinne eroaa rajusti eurooppalaisesta – erityisesti koossa (yllättävän pieni) ja kerrosten määrässä (todella paljon). Suurin osa kerrosten väleistä kuljettiin puuportaita, jotka kaltevuudeltaan olivat enemmän tikkaiden luokkaa.

Korkeanpaikankammoinen (minä) joutui välillä hengähtämään kerrosten välillä ennen kuin uskalsi kiivetä ylemmäksi.

Mutta onneksi ylimmän kerroksen näkymät olivat kipuamisen arvoiset.

Pyöräilevä Himejin maskotti, joka on vaalea pallo jolla on linna päässä

Muuten: Japanissa lähes joka paikalle on maskottinsa. Himejillä se oli tietysti pallero, joka oli laittanut kaupungin symbolin, linnan, päähänsä.

kokoen-puutarha

Himejin linnaan myydään yhteislippuja naapurissa olevan Kokoen-puutarhan kanssa naurettavan pienellä lisämaksulla (n. 30cnt). Kokoen koostuu yhdeksästä erityyppisestä osasta, suurin osa edo-kauden perinteen mukaisesti rakennettuna.

Kokoen oli kaunis, mutta Kioton ja Naran puutarhojen jälkeen se ei enää säväyttänyt niin paljon, kuin olisi voinut. (Myös superhelteellä saattoi olla osuutta asiaan. UV-säteilyltä blokkaavasta sateenvarjosta huolimatta en kerta kaikkiaan jaksanut kierrellä ulkona.)

Puutarhan ravintolassa söin lempiruokaani Japanin kesässä – kylmää sobanuudelia. Sitä kastetaan vieressä tarjottavaan soijapitoiseen kastikkeeseen, johon voi kaataa kevätsipulia oman maunsa mukaan. Monesti soban kanssa tarjoillaan myös wasabia.

Soban perinteinen seuralainen on tempura. Se saa lisämakua suolasta, joka on usein maustettu esimerkiksi matchalla.

Himejin linna

> Osakasta pääsee Himejiin puolessa tunnissa shinkansen-junalla, lähijunilla matka kestää tunnin. Himejin linnan sisäänpääsy 1000¥, yhdessä Kokoen-puutarhan kanssa 1040¥. Aukioloajat 9:00–17:00 (klo 18:00 asti huhtikuun lopusta elokuun loppuun), viimeinen sisäänpääsy tuntia ennen sulkemisaikaa.

Postikortteja Japanista: Tatuointi

Niska, jossa on tatuoitu kolmio, joka on peitetty läpinäkyvällä laastarilla.

Postikortteja Japanista -sarja kertoo vapaaehtoistyöntekijän arjesta mielenterveyskuntoutujien avohoitokodissa. Perustuu tositapahtumiin, tai sitten ei. Nimet muutettu.

Ensimmäisenä työpäivänäni kohtasin joukon uusia ihmisiä, joiden joukosta mieleeni jäi Kaori-san.

En osannut päättää, oliko Kaori-san kuntoutuja vai työntekijä. Hän ei astunut jalallakaan kuntoutujien lepohuoneeseen tai osallistunut keskuksen aktiviteetteihin, mutta ulkonäkö kieli toista. Kädet olivat täynnä viiltelyjälkiä ja kämmenselkään oli raaputettu pysyvästi hakaristi.

Olisin halunnut kuittailla pomolleni Hiroshi-sanille siitä, että Kaorilta taitaa tatuointi vähän näkyä. Minä nimittäin jouduin hikoilemaan helteessä pitkissä hihoissa ja sukissa, jotka eivät varmasti paljastaisi jalkapöytieni tai käsivarsien tatuointeja. (Ne paljastuivat Hiroshille vahingossa, kun hän näki minusta kuvan sosiaalisessa mediassa. Hiroshi kauhistui ja käski minua peittämään itseni ennen kuin otan askeltakaan Hiroshimassa.)

Kädet ja jalat olivat onneksi helppo peittää. Toisin oli niskan pienen kolmion kanssa.

Ensimmäisenä aamuna, kun en ollut ehtinyt pestä tarpeeksi korkealle ulottuvia kauluspaitojani, projekti oli surkuhupaisa. Yritin epätoivoisesti peittää tatuointia combini-kioskin laastareilla, jotka osoittautuivatkin läpinäkyväksi. Jouduin teippaamaan niitä sarjan niskaan vieri viereen, jotta turmeltu ihoni ei paljastuisi.

”Tatuointi sielläkin, niinkö?”

Hiroshi-san nauroi viritykselleni ääneen pitkään – pidempään, kuin kuulin hänen nauravan millekään muulle asialle koko kuukauden aikana. Hänen tyttöystävänsä Mai-san taas oli kuin ei olisi mitään nähnytkään. Mutta kun laastarin reunat alkoivat repsottaa muutaman tunnin kuluttua, hän toi levyllisen suurta laastaria, josta voisin leikata sopivankokoisen palan.

Uusi laastari niskassani aloin ihmetellä outoa nousevaa tuntemusta, ihan kuin joku olisi heittänyt niskaani kylmän kananmunan. Sitten tajusin. Laastarissa oli tietysti lääkeainetta, joka koetti parantaa sairasta niskaani. En tiedä olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, mutta juuri sillä hetkellä en olisi voinut tuntea olevani kauempana japanilaisuudesta. Samalla tunsin otsassani oudon leiman, joka selittyi jotenkin Hiroshi-sanin lauseella: ”Vain pahoilla ihmisillä on tatuointeja.”

Näkökulma hämmensi. En olisi voinut tuntea itseäni enää harmittomammaksi.

Olin iso pohjoiseurooppalainen Totoro, pitkä pinkkitukkainen mörökölli, joka hikoili helteessä, ompeli, askarteli ja kuunteli loputtomasti japaninkielisiä tarinoita, vaikkei ymmärtänyt niistä puoliakaan. Ja iloitsi ihan liikaa söpöistä japanilaishahmoista, kuten laiskasta kananmunasta Gudetamasta. Kuka ihme minut yhdistäisi mafiaan?

Kauluspaidat pyykättyäni niskanpeitto-operaatio onneksi helpottui.