Browsing Category

Fiktiota tai proosaa

Postikortteja Japanista: Tatuointi

Niska, jossa on tatuoitu kolmio, joka on peitetty läpinäkyvällä laastarilla.

Postikortteja Japanista -sarja kertoo vapaaehtoistyöntekijän arjesta mielenterveyskuntoutujien avohoitokodissa. Perustuu tositapahtumiin, tai sitten ei. Nimet muutettu.

Ensimmäisenä työpäivänäni kohtasin joukon uusia ihmisiä, joiden joukosta mieleeni jäi Kaori-san.

En osannut päättää, oliko Kaori-san kuntoutuja vai työntekijä. Hän ei astunut jalallakaan kuntoutujien lepohuoneeseen tai osallistunut keskuksen aktiviteetteihin, mutta ulkonäkö kieli toista. Kädet olivat täynnä viiltelyjälkiä ja kämmenselkään oli raaputettu pysyvästi hakaristi.

Olisin halunnut kuittailla pomolleni Hiroshi-sanille siitä, että Kaorilta taitaa tatuointi vähän näkyä. Minä nimittäin jouduin hikoilemaan helteessä pitkissä hihoissa ja sukissa, jotka eivät varmasti paljastaisi jalkapöytieni tai käsivarsien tatuointeja. (Ne paljastuivat Hiroshille vahingossa, kun hän näki minusta kuvan sosiaalisessa mediassa. Hiroshi kauhistui ja käski minua peittämään itseni ennen kuin otan askeltakaan Hiroshimassa.)

Kädet ja jalat olivat onneksi helppo peittää. Toisin oli niskan pienen kolmion kanssa.

Ensimmäisenä aamuna, kun en ollut ehtinyt pestä tarpeeksi korkealle ulottuvia kauluspaitojani, projekti oli surkuhupaisa. Yritin epätoivoisesti peittää tatuointia combini-kioskin laastareilla, jotka osoittautuivatkin läpinäkyväksi. Jouduin teippaamaan niitä sarjan niskaan vieri viereen, jotta turmeltu ihoni ei paljastuisi.

”Tatuointi sielläkin, niinkö?”

Hiroshi-san nauroi viritykselleni ääneen pitkään – pidempään, kuin kuulin hänen nauravan millekään muulle asialle koko kuukauden aikana. Hänen tyttöystävänsä Mai-san taas oli kuin ei olisi mitään nähnytkään. Mutta kun laastarin reunat alkoivat repsottaa muutaman tunnin kuluttua, hän toi levyllisen suurta laastaria, josta voisin leikata sopivankokoisen palan.

Uusi laastari niskassani aloin ihmetellä outoa nousevaa tuntemusta, ihan kuin joku olisi heittänyt niskaani kylmän kananmunan. Sitten tajusin. Laastarissa oli tietysti lääkeainetta, joka koetti parantaa sairasta niskaani. En tiedä olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, mutta juuri sillä hetkellä en olisi voinut tuntea olevani kauempana japanilaisuudesta. Samalla tunsin otsassani oudon leiman, joka selittyi jotenkin Hiroshi-sanin lauseella: ”Vain pahoilla ihmisillä on tatuointeja.”

Näkökulma hämmensi. En olisi voinut tuntea itseäni enää harmittomammaksi.

Olin iso pohjoiseurooppalainen Totoro, pitkä pinkkitukkainen mörökölli, joka hikoili helteessä, ompeli, askarteli ja kuunteli loputtomasti japaninkielisiä tarinoita, vaikkei ymmärtänyt niistä puoliakaan. Ja iloitsi ihan liikaa söpöistä japanilaishahmoista, kuten laiskasta kananmunasta Gudetamasta. Kuka ihme minut yhdistäisi mafiaan?

Kauluspaidat pyykättyäni niskanpeitto-operaatio onneksi helpottui.

Postikortteja Japanista: Kalmari

Mustekalan lonkeroita leikkuulaudalla

Postikortteja Japanista -sarja kertoo vapaaehtoistyöntekijän arjesta mielenterveyskuntoutujien avohoitokodissa. Perustuu tositapahtumiin, tai sitten ei. Nimet muutettu.

Sinä aamuna kummatkin pomoni, Hiroshi-san ja Mai-san, hääräsivät keittiössä. Syy selittyi, kun kävelin lähemmäs – verkkopussissa oli ihmisen pään kokoinen, henkensä heittänyt kalmari. Veltot lonkerot lepäsivät sinkkialtaan pohjalla, kun Mai-san pesi ja puunasi imukuppeja. Pesun jälkeen kalmari kävi kiehuvan kuumassa kylvyssä, mutta vasta kun siltä alettiin irrottaa saksilla kasvoja, joissa oli samanlainen silmä, kuin käsivarteeni tatuoidulla mustekalalla, utelias tuijotukseni muuttui kauhuksi. Parilla napsauksella pää oli poissa, ja kohta lonkerot erikseen irrotettuna jääpalojen seassa leikkuulaudalla.

”Mitä siitä tehdään?” sain kysyttyä.

”Sashimia”, kuului vastaus, joka sai odottamaan lounasta kauhulla. (Samanlaista kauhua minussa aiheuttivat umeboshi, pikkelöidyt japanilaiset luumut, sekä natto, oksennuksen hajuinen soijapavuista fermentoimalla valmistettu niljakas lima, jossa oli pallomaisia sattumia.)

Näin päässäni pelkästään videoita mustekaloista elävinä, joissa ne suorittivat mitä erilaisimpia temppuja. Pääsivät ulos lasipurkista kantta päällään kierittämällä. Millä oikeudella jätän broilerit syömättä, jos kuitenkin ajattelin maistaa tuota viisasta eläintä?

Lounaan aika koitti nopeammin, kuin olisin toivonut.

”Itadakimasu”, toistimme kaikki kuorossa lounaspöydässä ja tartuimme puikkoihin. Mustekala oli tarjolla kulhoista pienimmässä, salaatinlehtien ja retikkaraasteen päällä. Koetin peittää raa’at palat liottamalla niitä soijakastikkeessa, mutta edes soijakastikkeen taika ei tehonnut tekstuuriin.

Joka puraisulla sitkeä kalmari laittoi vastaan. Kaikki sen koostumuksessa huusi, ettei se tahtonut tulla syödyksi. Pureskelin ja pureskelin, tuloksetta, ja lopulta nielaisin palan kokonaisena. Pidin kasvot peruslukemilla, kun kurkku yökkäsi vastaan, ja aloitin operaation alusta. Ja toisen kerran. Ja kolmannen kerran. Eikä se muuttunut pala palalta lainkaan helpommaksi.

Kalmarin viimeiseksi kostoksi hampaankoloon jäi niljakas palanen. Se ei suostunut lähtemään hammastikulla, mutta kun kiroilin päässäni etten enää ikinä söisi vapaaehtoisesti mustekalaa, se irtosi itsestään.