Monthly Archives

helmikuu 2019

Päiväretki Ujiin: Byodoin-temppeli, teetä ja joki

Punainen silta ja joki Ujissa

Oli viimeinen päiväni Japanissa viime kesän yhdistetyllä vapaaehtoistyö- ja Kansain kiertoreissulla. Tahdoin nähdä vielä jotain erityistä ja kyselin vinkkejä Jodelin Japani-kanavalta.

”Mene Ujiin!”, joku vinkkasi. Mikä hiton Uji? En ollut koskaan kuullutkaan.

Aika moni muu kuitenkin on. Uji on vajaan parinsadantuhannen asukkaan pikkukaupunki Kioton kyljessä. Se on tunnettu teeviljelmistään, Unescon maailmanperintökohteisiin luetuista temppeleistään ja yhteyksistään japanilaiseen kirjallisuusklassikko Genjin tarinaan.

Kartta keski-japanista, korostettuna Uji

Lähdin Ujiin Osakasta aamuvarhaisella. Viimeisen päivän sooloreissuväsymys alkoi valitettavasti puskea päälle. Unohdin kahdesti jäädä lähijunasta oikealla pysäkillä ja vihdoin oikean aseman löydyttyä, lähdin ajamaan bussilla väärään suuntaan.

Ujiin päästyäni kello oli jo paljon ja nälkä kirkuva. Niin kirkuva, että skippasin teetä mausteena käyttävät ravintolat ja päädyin ahmimaan kahvilan kehnohkoa pizzaa. Verensokerin tasaannuttua olin valmis temppelikierrokseen.

Koristeellinen punavalkoinen Byodoin-temppeli ja lampi

Byodoin-temppeli rakennettiin 900-luvulla alunperin Fujiwara-klaanin lomapaikaksi. Sen päähallia kutsutaan Feeniks-halliksi katon harjanteen feenikspatsaiden takia. (Halli löytyy muuten myös japanilaisesta kymmenen jenin kolikosta.)

Päähallia voi ihailla lammen vastarannalta tai jonottaa pääsyä sen sisään. Saapuessani Ujiin myöhässä odotusaika olisi ollut useamman tunnin, joten tyydyin kauempaa katseluun.

Temppelihallin oikeat aarteet löytyvät maan alle rakennetusta museotilasta. Alkuperäiset patsaat olivat hienoja ja seinämaalausten sisältö oli mallinnettu hyvin 1:1 kokoisilla valokuvasuurennuksilla.

Maisema Ujista: taloja ja joki

Ujissa ihaninta oli kuitenkin mielestäni joki. Sen kivisessä pohjassa koikkelehti kurkia, kaunista punaista siltaa oli helppo siirtyä vastarannalle.

Toisella rannalla olisi ollut lisää temppeleitä, mutta viimeinen päivä Japanissa puolentoista kuukauden reissulla söi keskittymistäni. Mietin Suomeen palaamista. Riisuin sukat ja liotin joessa väsyneitä varpaitani. Katselin yukataan pukeutuneita japanilaispariskuntia lomapäivänsä vietossa.

Kiertelin vastarannan pikkukatua ja päädyin teekauppaan kylmälle teelle.

punainen silta ja Japanin luontoa

Ostin Suomeen vietäväksi kakkua ja mietin kaikkea mitä rakastankaan Japanissa. Tunsin kuitenkin rauhaa, olin varma että tulisin takaisin sekä Ujiin että Japaniin ylipäätään.

Japani-ikävän kyyneleet iskivät vasta seuraavana päivänä, ilmaan nousevassa lentokoneessa.

Sitä seuraavana päivänä suku9laisten kahvipöydässä Ujin matchan makuista kakkua availlessani osa minusta oli edelleen Japanissa.

sininen teekuppi ja paketti ujista ostettua kakkua vihreä-keltaisessa paketissa jossa lukee hiraganalla kasuteira

> Ujiin pääsee helpoiten Kiotosta JR Nara Linea pitkin. Yksi suunta maksaa 240 jeniä ja kestää nopealla junalla 20 min, hitaammalla 30 min. Osakasta seikkailu Ujiin kestää noin tunnin. Byodoin-temppelin sisäänpääsy 600 jeniä, feenikshalliin pääsyyn erillinen 300 jenin lippu (+ odotus).

7 × matkahaaveita bucket listillani

ranta jonka hiekka on mustaa ja meri Islannissa

Islanti ja Lofootit

Mustahiekkaiset rannat, vulkaanisen maan tuoksu (/löyhkä?), kuumat lähteet ja puiset torpat ei minkään keskellä. Siitä lähtien, kun luin Satu Rämön kirjan Islantilainen voittaa aina, olen haaveillut pääseväni vielä joskus käymään Islannissa. Ja tietysti se olisi palvelus taidelukiolais-itselleni: nähdä Björkin kotimaa.

Sama luonnon kauneus kiinnostaa myös Lofooteissa. Toivon joskus vielä pakkaavani auton ja lähteväni ajamaan sinne, läpi Norjan vuonojen.

 

Kambodža

Pääkaupunki Phnom Penh, verinen historia ja keskeneräisyys. Ja tietysti yksi temppelihaaveideni kulminoitumispisteistä – Angkor Wat.

Joka marraskuu haaveilen lähteväni lämpöön. Ehkä jonain vuonna lähden kiertelemään Kaakkois-Aasiaa, Kambodža mukaan sisältyen.

 

New York, San Francisco

En ole koskaan käynyt USA:ssa. Eniten minua kiehtovat kaupungit ovat maan lähes vastakkaisilla laidoilla: New York ja San Francisco.

Koetan priorisoida matkahaaveitani myös sen mukaan, minne olisi näppärintä mennä missäkin elämänvaiheessa. Voi olla, että USA jää helppoudellaan jonnekin tulevaisuuteen, kun olen vanhempi, laiskempi ja rahakkaampi reissaaja.

 

temppelin lyhty talvella Japanissa, lunta puita ja ihmisiä kävelemässä

Japani talvella

Tahtoisin nähdä, miltä temppelit näyttävät lumikinosten kuorruttamina. Syödä japanilaisen keittiön talviruokia, lämmitellä kotatsu-pöydän alla ja katsella vilkkaita apinoita, jotka ilman viiletessä palaavat vuorilta alas.

Haaveissani olisi myös päästä laskettelemaan Hokkaidolle ja ehkä ihailemaan Sapporon lumi-matsuria. (Tänä vuonna sen vetonaulana on muuten Helsingin tuomiokirkko!)

 

Burning Man-festivaalit

Ajatus omituisesta vaihtoehtotodellisuudesta keskellä Nevadan autiomaata viehättää minua todella paljon. Todellisuudessa kokemus olisi jokseenkin haastavaa järjestää, mm. lippujen saatavuuden ja aavikko-olosuhteissa selviämisen takia.

Ehkä sitä voisi osallistua johonkin burning mania matkivaan pienempään tapahtumaan?

 

marokkolainen huone, koristeelliset ovet, seinätiiliä ja sänkyjä

Marrakech

Mummi luki minulle lapsena Tuhannen ja yhden yön satuja. Ehkäpä siksi ajatukset palatseista, sulttaaneista ja dromedaareista ovat jääneet kutkuttamaan mieltäni. Tahtoisin yöpyä perinteisessä riadissa, tutkia sivukujia ja markkinoita. Istanbulin jälkeen myös moskeijat ovat alkaneet kiinnostaa minua.

Estetiikasta puhumattakaan – värikkäät tiilet, metalliastiat, matot ja keramiikka. Ja maistaa autenttisemmin sitä ruokaa, johon olen Suomessa esimerkiksi Sandrossa ihastunut.

 

junan ikkuna ja maisemia

Trans-Siperian junamatka

Tietyn sukupolven pakko-kokemukseksikin irvailtu matka, jonka kuitenkin vielä joskus tahtoisin kokea. Olla jumissa junassa, nähdä vaihtuvat asemat ja maisemat. Venäjä kiehtoo myös itsessään – olisi mukavaa hypätä pois junasta muutaman kerran ja majoittua paikoissa, joista en ole koskaan kuullutkaan.

Tämä on tosin reissu, jota en tahtoisi kokea yksin. Omia ajatuksia kun kuuntelee sooloreissuilla ihan tarpeeksi muutenkin.

 

 

Löytyykö joku näistä reissuhaaveistani myös sinun listaltasi?

Pieni kalaravintola Osakan sivukujalla

sashimi-annos japanissa, raakaa kalaa, koristelehtiä ja wasabia

Oli elokuu ja viimeinen iltani Osakassa. Tahdoin herkutella vielä kerran jollain erityisellä japanilaisella ruoalla, sillä tiesin miten paljon tulisin sitä ikävöimään.

Kiertelin Dōtonborin sivukatuja. Silmäni hakeutui pieniin nuhruisiin paikkoihin, joissa oli vain japaninkieliset listat ulkopuolella. En ymmärtänyt niiden kanjeista kuin murto-osan (kalan kanji, hyvä hyvä – ei lihan tai linnun kanjeja, lupaavaa), mutta luotin kielitaitoni taipuvan selittämään rajoitteeni suullisesti.

Yksi paikoista oli ulospäin äärimmäisen vaatimaton, lista käsinkirjoitettu. Tihrustin ruokalistaa aikani kanjeja arpoen, kunnes omistaja sattui ovelle, kutsuen minut sisään.

Mikä nottei, mietin, ja astuin peremmälle.

viestilappuja kiinni korkkitaulussa

Ravintola oli kuin pienin baari, jonka voit kuvitella – mutta silti ravintola. Kokki valmisti annokset tiskin takana, joka oli kiinni kapeassa pöydässä, jonka edessä oli kuusi baarijakkaraa vieri vieressä. Takaseinä oli täynnä kävijöiden jättämiä lappuja mitä erilaisimmilla kielillä. Omistajalta taipui englanti, juttelimme niitä näitä, omasta reissustani ja siitä miten Jay Z oli käynyt asiakkaana tuossa samassa paikassa.

Sain eteeni itsetehdyn tofun, soijan ja wasabin kanssa tarjoiltuna. Seuraavaksi tarjoillun suussasulavan sashimin vuoksi olin valmis vuodattamaan pari kyyneltä. Se oli tuoreinta, mitä olin eläessäni maistanut.

japanilaista tofua ja wasabia kipossa soijan kanssa
Sitten ravintolan ovi avautui ja sisään tupsahti viisi pukumiestä, jotka mahtuivat juuri ja juuri tuon saman tiskin ääreen. Yksin reissaava nainen oli heille ihmetys, mutta ei pätkääkään ahdistelevassa hengessä. Juttelimme kotimaistamme, vaahtosimme animesta, maistelimme annoksia ristiin. (Osteria viskin kanssa – herkullisempi yhdistelmä, kuin voisi kuvitella.)

Seuraava annokseni saapui – toisenlainen sashimin tulkinta, uskomattoman maistuvan, kirpeän ponchu-kastikkeen ja sipulin kera tarjoiltuna. Olin valmis huutamaan hallelujaa ja rakkautta koko maailmaa kohtaan. Mietin sitä, miten ihmisissä on usein enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä.

Niinkuin vaikka rakkaus pirun hyvään sashimiin.

Asioita joita rakastan Japanissa, osa 2

Ravintolan pöytä täynnä likaisia astioita

Ruokaa.

Ostatpa mitä tahansa, on todennäköistä että se on parempaa ja tuoreempaa kuin Suomessa. Olipa kyseessä sitten vain keitetty riisi, pitkän kaavan illallinen lukuisine kippoineen tai juna-asemien persikanlehtiin käärityt uskomattoman mehukkaat sushit – nam!

 

Japanilaisten tapaa kuunnella.

Ei ole olemassa kohteliaampaa kuuntelutapaa, kuin ilmaista kymmenen sekunnin välein kuuntelevansa. Se voi olla innokas nyökkäys, ”hai” – kyllä tai sanallistettu reaktio: ”soo desu ka” – ai niinkö. Mutta monella kuuntelua ilmaisee sarja outoja ynähdyksiä, jotka kuulostavat länsimaisiin korviin siltä, että niiden luontevampi paikka olisi makuuhuoneessa.

 

Automaatti, jossa on animehahmojen figuureita

Automaatteja.

Ärsyttävät kymmenen jenin kolikot, joita ei kehtaa kassalla kaivella, voi vaihtaa rauhassa kylmään vihreään teehen. Puhumattakaan pelihallien avaimenperä/figuuri/krääsä-maateista, joissa kone arpoo käyttäjälle yhden pallon muutamasta eri vaihtoehdoista. Kuinka monta kertaa samaa automaattia kehtaa pelata uudelleen, jotta varmasti saisi toivomansa figuurin…?

 

Luotijunia.

Ne näyttävät sympaattisilta, futuristisilta ankeriailta. Maisemat vilisevät ohi, liike on niin tasaista että ikkunan muovitasolla voisi saada kolikon pysymään pystyssä. Jinglet soivat jokaisen aseman kohdalla ja konduktööreillä on hienot uniformut. Eväitä ei kannata unohtaa, koska täällä niiden nauttiminen on sallittua.

Puhumattakaan ihan käsittämättömästä jalkatilasta, jossa voi laittaa eteensä ylipakatun rinkan ja jalat mahtuvat silti kyytiin.

Jos ei olisi kukkarosta kiinni (ja se on, koska shinkansen saattaa tulla lentämistä kalliimmaksi), en muulla tavalla matkustaisikaan.

 

Temppelin seinämaalaus, jossa on lohikäärme

 

Yksityiskohtia.

Maaseudulla jalkakäytävän vieressä kukkia istutuksia ei-kenenkään maalla. Yhteensointuvista mutta erilaisista pikkukipoista tarjoiltavia ateriakokonaisuuksia, joissa jokainen ruokalaji on aseteltu esille tiettyyn kulmaan. Tuulessa heiluvia riisipaperilamppuja, joihin kirjoitettuja kanjeja en ymmärrä. Tarkasti aseteltuja koristeellisia hiussolkia pitkissä hiuksissa. Kimonoon kuuluvan obi-vyön kerroksia. Silkkisen haorin kaunista vuorikangasta.

 

Itsestäänselvyyksien ei-itsestäänselvyyttä.

Vitsi kuuluu, että vanha shintolainen loitsu helteen karkoitukseen on hokea kymmenen sekunnin välein: ”atsui desu”, on kuuma. Kun lämpömittari kohosi kolmenkymmenen asteen puoleenväliin, vitsi heräsi eloon.

Ruokapöydässä itsestäänselvyyden hokeminen toistui joka ruokalajin kohdalla – ”oishii desu!”, herkullista. Mutta ruokapöydässä, lempipaikassani, koin myös oivalluksen – yhdessä kokemuksen jakaminen ja sen ääneen sanominen sai ruoan oikeastaan maistumaan vieläkin herkullisemmalta.

Ehkä helteen epämukavuuden tunnustaminen sai helteen oikeasti tuntumaan siedettävämmältä, kun kärsimys jaettiin yhdessä.

 

Kuulutuksia.

Asemien kohteliaan huolehtivat kuulutukset muistuttivat pitämään tavarat mukana. Ja jo lentokentällä kovaäänisistä kuului ”tadaima”, tervetuloa kotiin.

Sitä ei ehkä oltu kohdistettu minulle, mutta se puhutteli silti.