Notice: Trying to get property 'plugins' of non-object in /var/www/www.rantapallo.fi/wp-content/plugins/styles/classes/styles-customize.php on line 150
Yleinen

Esiintymisjännityksestä ja epämukavuusalueista

maanantai, elokuu 29, 2016

Runot ja esiintyminen. Siinä on yhdistelmä, joka on minulle varsin epämiellyttävän kuuloinen. Joten kun meidän kirjoittajalinjan piti tuottaa Oriveden taiteidenyöhön runoperformanssi, minun oli tietenkin ilmoittauduttava mukaan.

Ensin ajattelin tietysti, että en todellakaan mene esiintymään mihinkään runoperformanssiin, koska en kirjoita runoja enkä pidä esiintymisestä. Vaikka minua voikin kuvailla sosiaaliseksi ja puheliaaksi, esiintyminen on jännittänyt minua aina. Siitäkin huolimatta, että olen näytellyt, laulanut kuorossa ja tanssinut. Omana itsenä oleminen yleisön edessä – se on kaikista pelottavinta.

Olen sellainen lehahtelija, joka punastuu, kun tuntee kaikkien katsovan. Sitten kun punastun, punastun lisää siitä, että seison muiden katseltavana ja kuultavana vaaleanpunaisen värisenä.

Juurikin ajatus tästä epämiellyttävyydestä oli sitten se, joka sai minut ilmoittautumaan performanssiin. Olin kirjoittanut edellisellä viikolla hieman proosarunoa muistuttavan tekstin, jonka lähetin runoperformanssin ohjaajalle. Minun lisäkseni kuusi muuta linjan opiskelijaa oli lähettänyt tekstejään hänen luettavakseen.

Hampaiden kiristelyä ja riitelyä

Performanssin kasaaminen oli vähintäänkin erikoinen kokemus. Ohjaajamme kertoi puhuvansa aina ”mitä päähän pälkähtää”, mikä näyttäytyi todella vaikeaselkoisena palautteena. Hän saattoi huomauttaa, että olimme kirjoituslinjalla emmekä poliisiopistossa, yhden opiskelijan runon johdosta kuulemma Juice Leskinen ja Eino Leino kääntyivät haudoissaan, toisen runo oli keskeneräinen, mutta ei sillä kuitenkaan vesilintua kannattanut heittää. Minun runossani oli taiteellinen, mutta ei looginen ongelma. Koita siinä nyt sitten tajuta, oliko runo hyvä vai ei! Vain muutaman kerran oli selvää, että hän oikeasti piti lukemastaan runosta.

Valmistauduimme siis lausumaan runoja, jotka olivat suurimmaksi osaksi ilmeisen heikkoa tasoa ohjaajamme mielestä. Tunnelma luokassa oli jotenkin Breakfast clubimainen. Välillä riitelimme avoimesti ohjaajamme kanssa, hänen poistuessaan luokasta ilmaa olisi voinut leikata veitsellä.

Kun hän käski minua kirjoittamaan sadepisaroista kertovan runoni uudestaan, olin niin turhautunut, että suunnittelin lisääväni sen alkuperäiseen loppuun ”Jokainen pisara kohtaa lopulta maan” sanaparin ”Perse edellä”.

Lopulta saimme kuitenkin kasaan esityksen, jota voi ilmeisesti kutsua runoperformanssiksi. Esiinnyimme Oriveden kirjastossa yllättävän suurelle, noin 40-päiselle yleisölle, josta suurin osa oli odotetustikin eläkeläisiä. Kun minua ennen oli enää kaksi runoa lausumatta, tunsin tutun pakokauhun. Tällä kertaa en lehahtanut punaiseksi, mutta tunsin pulssin nousevan pyörryttävän korkealle.

Ihme ja kumma, lukiessani runoani (joka ei ilmeisesti ollut mikään kovin kummoinen tekele) tunsin löytäväni sanoista yllättävää varmuutta. Huomasin kesken esityksen, että sehän menikin aika hyvin. Uskalsin katsoa yleisöäkin, en tuijottanut vain sanoja paperilla. Esityksen jälkeen kolme mummoa tuli kehumaan runojamme, olivat kuulemma kuunnelleet meitä tippa linssissä.

Vanha klisee pitää paikkansa

Sanomattakin selvää, että olut maistui taivaalliselle esityksen jälkeen. Yhden runon lukeminen kirjastossa ääneen voi kuulostaa pieneltä, mutta minulle se oli suuri voitto. Tilanne jännitti minua paljon enemmän kuin koulun esitelmät – vaikka niitäkin olen totta vie jännittänyt.

Vanha klisee epämukavuusalueille menemisestä ja sen kehittävyydestä pitää siis ehdottomasti paikkansa. Sieltä pääsee aina pois ja sen jälkeen on uskomattoman hyvä fiilis. Sama tunne tulee myös matkustaessa, vaikka sitä jännitänkin paljon vähemmän.

Jollain kierolla tavalla olen tämän kokemuksen jälkeen kiinnostuneempi runoista ja niiden kirjoittamisesta. Mielenhäiriössäni menin myös varaamaan tälle samaiselle runoperformanssin ohjaajalle henkilökohtaisen ohjausajan. Tällä kertaa hän antaa palautetta romaanikäsikirjoitukseni aloituksesta.

Olen aika varma, että kritiikkiä ja varsin vittuilevaa sellaista on tulossa, mutta jostain syystä se ei nyt pelota.

Milloin sinä olet viimeksi mennyt epämukavuusalueelle?

Piditkö lukemastasi?

Seuraa FIFTYFIFTY-blogia Facebookissa | Instagramissa | Blogit.fi-palvelussa | Blogipolku.fi-palvelussa.

You Might Also Like

10 Comments

  • Reply Laura / Laura's Itinerary tiistai, elokuu 30, 2016 at 00:11

    Esiintyminen yleisölle on aina jännää. Olen myös punastuvaa tyyppiä. Sitä, jonka punastuminen pahenee satakertaiseksi, jos joku siitä huomauttaa 🙂

    • Reply Sonja | FIFTYFIFTY tiistai, elokuu 30, 2016 at 10:38

      No niinpä, vaikka kaikki aina väittääkin, ettei toisen jännitystä huomaa! 😀

  • Reply Terhi / Muru Mou tiistai, elokuu 30, 2016 at 01:05

    Mä en opiskeluaikoina tykännyt esiintymisestä lainkaan, ja esitelmien pidot jännitti aina todella paljon. Matkaoppaana työskennellessäni se kuitenkin muuttui, sillä kun on jatkuvasti esillä ja joutuu esiintymään ihmislaumojen edessä vähän väliä, ei sitä vaan voi jännittää enää. Eikä edes mennyt kauaa kun aloin jopa nauttia siitä, ja esimerkiksi tervetulotilaukset sujui heittämällä valmistelematta oli sitten yleisöä viisi tai viisikymmentä. Mutta mä uskon, että esiintyminen on niin paljon helpompaa kun kyseessä on asia, jonka osaa ja josta tykkää. Runojen lausuminen yleisön edessä jännittäisi varmasti minuakin – etenkin jos kyseessä on oma runo!

    • Reply Sonja | FIFTYFIFTY tiistai, elokuu 30, 2016 at 10:40

      Joo voin kuvitella, että kun esiintymisestä tulee rutiinia, sitä ei enää samalla tavalla jännitä. Ja ehkä jollain tasolla osasin nauttia siitä runonkin lukemisesta, vaikka se olikin hetkessä ohi. Toisaalta moni sanoo, että pieni esiintymisjännitys parantaa esitystä. 🙂

  • Reply nolibre tiistai, elokuu 30, 2016 at 02:25

    Hyvä sie! Totta, että epämukavuusalueelle astuminen kehittää ja kasvattaa ihmistä huimasti. Pitäisi muistaa olla rohkea silloin kuin elämässä eteenpäin siirtyminen tai vaikka unelman toteuttaminen sitä vaatii – se on varmasti kaiken vaivan arvoista.

    • Reply Sonja | FIFTYFIFTY tiistai, elokuu 30, 2016 at 10:44

      Niin, aina ei välttämättä pysty heittäytymään kaikkiin epämukavuushaasteisiin. Tai sehän riippuu myös siitä, kuinka usein tulee tilaisuuksia mennä epämukavuusalueelle. Aina ei muista tai jaksa olla rohkea, mutta toisinaan sitten ylittää itsensä täysin. 🙂

  • Reply Anna / 270 degrees tiistai, elokuu 30, 2016 at 08:45

    Ihanaa, että menit noin rohkeasti epämukavuusalueelle! Se on jo itsessään hatunnoston arvoinen paikka. Mä olisin varmaan itse jänistänyt 😀 Mun esiintymisjännitys on muutenkin aika erikoinen. Joskus teininä se oli tosi paha, sitten sain sen hyvin aisoihin kun vaan esiinnyin tarpeeksi ja nykyään kun ei sitten taas ole ollut esiintymistilanteita juurikaan…johan taas jännittää. Esiintymällä enemmän tuota saisi varmasti taas aisoihin, eli pitäisi vaan ottaa susta mallia ja laittaa itsensä niihin tilanteisiin välillä vaikka väkisin 🙂

    • Reply Sonja | FIFTYFIFTY tiistai, elokuu 30, 2016 at 10:49

      Mäkin harkitsin jänistämistä, ensireaktioni oli hell no! 😀 Mutta sitten tuli semmoinen olo, että voisi koittaa olla vähän vähemmän nössö kuin yleensä. Ja nyt oltiin kuitenkin Oriveden kirjastossa eikä missään Helsingin Kirjamessuilla. Musta olisi ihan mahtavaa peitota esiintymisjännitys, mutta kirjoittajilla on loppujen lopuksi aika vähän esiintymistilaisuuksia. Toisinaan sitä osaa pakottaa itsensä noihin tilanteisiin ja toisinaan jääkin taas turvallisesti sen ulkopuolelle. On sekin ihan ok, ettei aina säntää suin päin surman suuhun. 🙂

  • Reply Laura/ My Passport Pages tiistai, elokuu 30, 2016 at 09:04

    Hienoa että uskaltauduit epämukavuusalueelle ja tuo kääntyi lopulta positiiviseksi kokemukseksi! Nää on niin tuttuja juttuja, runoja en ole tosin kirjoitellut, mutta esitelmöinyt aiheista joista en oikeasti tiedä kuin perusteet. Ja välttelen normaalisti huomion keskipisteenä oloa, koska en vaan viihdy valokeilassa. Silti mä päädyn töissäni säännöllisesti puhumaan tuntemattomalle yleisölle, usein vielä englanniksi. Ensimmäisillä kerroilla olin aivan kauhuissani ja mietin kaikkia mahdollisia mokia mitä voin tehdä, pelkäsin sekoilevani sanoissa ja sydän hakkasi kuin viimeistä päivää kun lavalle kutsuttiin. Pelkäsin kokoajan että yleisöstä joku alkaa haastaa ja kyseenalaistamaan väittämiäni, tai että kadotan punaisen langan. Kerta toisensa jälkeen tämä toistui, mutta vähitellen huomasin että se pelko alkoi laantumaan ja hyvää palautetta tuli aina – silloinkin kun itse halusin mennä nurkkaan häpeämään esityksen jälkeen. Sen jälkeen kun näin omasta mielestäni täysin penkin alle menneen esiintymiseni videolta kerran ja totesin sen näyttävän itseasiassa tosi varmalta ja hallitulta ulospäin. Silloin aloin ymmärtämään sen, että se epävarmuus ja ne virheet, jotka omasta mielestä näkyy niin selvästi, ei oikeasti näy muille. Tuntuu, että lähes poikkeuksetta se kaikista kriittisin kuulija on minä itse. Tuon jälkeen olen oikeastaan hakeutunut enemmän ihan tarkotuksella lavalle ja huomannut, että se yleisön eteen astuminen on aina vain helpompaa. Nykyään sitä sitten osaakin ottaa jo rennosti lavalla. Eli tässäkin asiassa taitaa päteä se ”harjoitus tekee mestarin”-väite. 🙂

    • Reply Sonja | FIFTYFIFTY tiistai, elokuu 30, 2016 at 10:54

      Ihan mahtavaa, hyvä sinä! Mua jännittäisi myös ihan mielettömästi ja varsinkin englanniksi, silloin tuntuu, että sanat kuulostaa hirveältä mössöltä, vaikka normaalisti englanti soljuu tosi hyvin. Niinhän sitä aina sanotaan, että kukaan ei huomaa toisen jännitystä ja varmasti siinä on totuuden siemen! Sen tiedän, että oon itse se kriittisin arvioitsija, mutta se ei tunnu ikinä lohduttavan siinä itse tilanteessa. Olispa kiehtovaa nähdä oma esityksensä nauhalta ja arvioida sitten, menikö se sittenkään niin huonosti. Oon monesti miettinyt, miksi sosiaalisuus ja esiintymisestä nauttiminen ei kulje käsi kädessä. Mä oon ajatellut sen niin, että silloin ku esiintyy, kaikkien on tarkoitus kuunnella juuri mua ja silloin tuntuu, että pitäisi olla jotain todella painavaa ja kiinnostavaa sanottavaa, ja se kuumottaa! 😀 Mutta olisi ihana päästä harjoittamaan esiintymistaitoja lisää.

    Leave a Reply