Eurooppa Minilomat

Iso-Britannia – kosiomatkalla Lontoossa

sunnuntai, tammikuu 31, 2016

Lontoo | 1999, elokuu 2009 & huhtikuu 2014

Lontoo on varmaan ensimmäinen lomakohde, jossa olen itse valokuvannut. Ja se oli kuulkaa jo ennen milleniumia, vuonna 1999!

En tietenkään voi muistaa kovinkaan paljon siitä matkasta, mutta kuvia katsomalla saan tietysti joitain flashbackeja. Sen kuitenkin väitän muistavani, että me kävimme perheeni kanssa syömässä japanilaisessa ravintolassa, jossa ruoka otettiin liukuhihnalta ja maksettiin lautasen värikoodin mukaan. Brilliant! En ole muuten vieläkään nähnyt sellaista ravintolaa Suomessa, onko niitä? Ilmiantoja, kiitos!

Toisen kerran kävin Lontoossa kymmenen vuotta myöhemmin, 2009. Sieltä alkoi minun ja kahden ystäväni interrail. Nyt tietysti voi ihmetellä, mitä hemmettiä me menimme lentämään saarivaltioon, kun meidän tarkoituksenamme oli valloittaa Eurooppa junaraiteilla. Mutta kun Lontoo on Lontoo!

Lontoo oli silloin ihanan lämmin. Kiljuin, kun näimme Big Benin. Eksyimme matkustaessamme punaisilla double decker busseilla – emme jostain syystä kokeilleet Lontoon erinomaista undergroundia. Kävimme Harrod’silla ja ostimme cupcaket, jotka nautimme tavarataloa vastapäätä. Kuuntelimme hurmaavaäänistä trubaduuria Covent Gardenin hämärtyvässä illassa. Siksi Lontooseen piti päästä! Tästä vierailusta tarkemmin interrail-artikkelissani.

Hän nousi ja ujutti nimettömääni liian suuren sormuksen. Me olimme jäykkiä kuin haravan varret.

Kolmas ja viimeisin kertani Lontoossa oli vuoden 2014 pääsiäisenä. Poikaystäväni sanoi haluavansa antaa minulle syntymäpäivälahjan siellä.

”Ei kai se mikään kosinta voi olla?” oli ensimmäinen kommenttini hänelle.

Majoituimme St. Paulin katedraalin läheiseen, täysin persoonattomaan Best Western -businesshotelliin. Mutta mitäpä siitä, Lontoon kaduillehan me olimme tulleet kiertelemään, emmekä nukkumaan välttämättä missään desinghotellissa.

lontoo1

Kahvin terästämänä valmiina valloittamaan Lontoo.

Lontoossa on edelleen sitä jotain, kenties sitä 1960-luvun svengiä mutta vain vähemmällä hippikertoimella. Se fiilis tarttuu ihmiseen välittömästi, kun jalkautuu ihmisvilinään.

Kävelimme Thamesia pitkin pahimpiin turistikeskittymiin London Dungeonin lähettyville. Emme kuitenkaan ostaneet lippuja sinne vaan Madame Tussaud’siin. Minun piti nimittäin nähdä, oliko vahakabinetin kauhukammio yhtä kauhea kuin vuonna 1999. Niin, se onkin japanilaisen liukuhihnaravintolan lisäksi toinen asia, jonka muistan vuoden 1999 Lontoosta. Silloin verkkokalvoilleni piirtyi kuva miehestä, joka on heitetty pyörivään rattaaseen, jonka piikit ovat lävistäneet miehen kehon. Näky ei sentään ollut yhtä traumaattinen kuin Hopeanuolen Akakabuuto (suomeksi tietenkin Akakapuutto), jonka punaisen turkin opin tuntemaan jo 7-vuotiaana.

Madame Tussaud’sin kauhukabinetti taisi olla 24-vuotiaana koettuna aika pliisu, sillä en muista siitä tällä kertaa mitään. Ehkä 9-vuotiaana näkemäni piikkiratasmies oli niin voimakas, etten kykene kehittämään uusia muistoja sen tilalle.

Ne tärkeimmät vahanuket.

Ne tärkeimmät vahanuket.

Madame Tussaud’sin jälkeen kävimme syömässä eräässä erinomaisessa italialaisessa, jonka nimeä en ikävä kyllä muista. Se sijaitsi aivan Oxford Streetin vilkkaimman ostosalueen lähettyvillä. Siellä tapahtui eräs merkittävä asia. Nälkäkuoleman partaalla otin kernaasti vastaan oliivit, joita meille tuotiin ensihätään. Voi veljet, että ne olivat hyviä! En ole sitä ennen oikein perustanut oliiveista, mutta nyt osui ja upposi. Sen ravintolaillallisen jälkeen en ole enää karttanut oliiveja.

Sen jälkeen menimme muutamalle oluelle oikein perinteiseen brittipubiin. Sitten alkoi tulla kiire – meillä oli varaus London Eyeen. jonka jälkeen poikaystäväni antaisi minulle vihdoin sen syntymäpäivälahjani. Siihen mennessä olin tullut siihen tulokseen, että yllätyksen oli pakko olla musikaali West Endissä.

Lontoon ilta oli jo pimentynyt ja edessämme valkeni vaikuttava valomeri. Katselin ja kuvasin Big Beniä, kun poikaystäväni kysyi, olimmeko korkeimmassa kohdassa. Katsomatta häneen vastasin kyllä.

lontoo6

Tätä katselin iltavalaistuksessa, kun minua kosittiin.

Kun käännyn, hän oli laskeutunut yhden polven varaan ja avannut sormusrasian. Minä peitin vaistomaisesti suuni ja mietin samalla, että mitä hittoa, nytkö se tapahtuu? Vihdoin sain sanottua, että tietysti minä menen hänen kanssaan naimisiin. Hän nousi ja ujutti nimettömääni liian suuren sormuksen. Me olimme jäykkiä kuin haravan varret.

”Kungrätsöleishöööns!” huudahtivat samassa loossissa olevat amerikkalaisturistit erittäin nasaalisti. Me hiljenimme jälleen Lontoon illan edessä. Mitä ihmettä juuri tapahtui, pyöri vieläkin mielessäni.

Olen miettinyt tuota kosintaa ja omaa reaktiotani paljon. Reagoinko oikein? Olen kuullut ja nähnyt (elokuvissa) naisia, joita on kosittu ja he vuodattavat muutaman Victorian putouksen samalla, kun vastaanottavat kauan odottamaansa sormusta. Minun välitön reaktioni oli ensisijaisesti hämmentynyt. Tällaistako se on, kun kositaan? Saako näin reagoida? Voiko vastata kyllä, vaikka olisikin ensisijaisesti puulla päähän lyöty?

Tietysti voin vastata kyllä, enkä ole katunut kertaakaan. En olisi ikinä arvannut, että kokisin niin elokuvamaisen kosinnan. Reaktioni sitten olikin kaukana elokuvien romantiikasta. Mutta se oli todellinen.

Kosinta Lontoon yllä oli tietenkin vuoden 2014 Lontoon-matkan suola ja kohokohta, mutta tahdon vielä mainita eräästä stand up -showsta, jossa kävimme. Lontoossa on tietenkin ihan mieletön stand up -skene ja todella laadukasta esitystä pääsee katsomaan hetken mielijohteesta, kaduntallaajia saatetaan jopa komediaklubeille paikan päälle.

Me lyöttäydyimme erään amerikkalaisherrasmiehen matkaan, jota oltiin saattamassa tänne legedaariseen Club 99:n. Herrasmies innostui meidän seurastamme niin, että osti punaviinipullon, jota me kolme nautimme sitten aivan hervottomien koomikoiden esiintyessä. Huumori on julmaa, paljon julmempaa kuin Suomessa. Siksi se myös naurattaa enemmän.

Lontooseen siis kannattaa suunnata myös stand upin ystävien, se ei ole pelkkä teatterikaupunki. Seuraavan kerran kun itse menen Lontooseen, tahdon mennä katsomaan musikaalia.

Vuoden 2014 Lontoo-visiitti jää siis historiaan kahdesta tärkeästä syystä: siitä, että opin syömään oliiveja ja siitä, että minua kosittiin.

Tämän vuoden huhtikuussa käyn ensimmäistä kertaa Briteissä Lontoon ulkopuolella. Silloin kohteena on Skotlanti, jossa rakas ystäväni menee naimisiin keskiaikaisessa linnassa säkkipillien soidessa taustalla. Tarkoitus on samalla tutustua myös Glasgowiin ja viettää muutama päivä Edinburghissa.

Kolme syytä mennä Lontooseen:

  1. Lontoossa on hillitön energia, joka tarttuu kävijään
  2. Tekeminen ei lopu kesken, vaan tarjontaa pursuaa hienoista museoista London Dungeonin kaltaisiin elämyksiin
  3. Lontoon eri kaupunginosat viehättävät erilaisuudellaan, käy ainakin Notting Hillissä ja punkissa Camden Townissa

Kaksi syytä olla menemättä Lontooseen:

  1. Kaikki haluavat käydä Lontoossa, turisteja on siis suunnattomasti
  2. Mikään kengännauhabudjetti ei välttämättä riitä tyyriissä Lontoossa

Piditkö lukemastasi?

Seuraa FIFTYFIFTY-blogia Facebookissa | Instagramissa | Blogit.fi-palvelussa | Blogipolku.fi-palvelussa.

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Jerry / Pako Arjesta sunnuntai, huhtikuu 3, 2016 at 22:10

    Naureskelin hyväntahtoisesti noille reaktioillesi, sillä ymmärrän täysin, miltä tuo fiilis tuntuu, vaikkakin tosiaan siitä toisesta osapuolesta :P. Ei siihen ole mitään oikeaa tai väärää reaktiotapaa, koska tärkeintä on, että reaktio on aito, eikä välttämättä sellainen kuin leffoissa ;). Hienoa, että hän uskalsi kosia muiden läsnäolosta huolimatta! Ja varmasti muuten sydän jätti yhden lyönnin väliin, kun sanoit hänelle matkasta kuullessasi, että ”et kai aio kosia” yms. :P. Hieno postaus!

    Ps. Hopeanuoli (Ginga Densetsu) all the way!

    • Reply sonjanette | FIFTYFIFTY maanantai, huhtikuu 4, 2016 at 10:54

      Haha kiitoksia! 😀 Sun postaus toikin näitä omia muistoja kivasti mieleen. Poikaystäväkin kertoi, että sormus poltteli povarissa ja repussa aina niin kauan, kunnes tuli aika polvistua. On se varmasti jännittävää ja ikimuistoista kosia. 🙂

      Ps. Hetken mietin, että mikäs tämä Hopeanuoli-juttu on. Mutta niinhän se olikin, oon onnistunut hienosti puhumaan Akakapuutto-traumastani Lontoo-postauksessa. 😀 Eli kyllä! Hopeanuoli all the way!

      • Reply Jerry / Pako Arjesta maanantai, huhtikuu 4, 2016 at 14:28

        On se jännittävää :).

        Hehe, itsepä sen sinne alunperin laitoit xD.

        • Reply sonjanette | FIFTYFIFTY maanantai, huhtikuu 4, 2016 at 19:23

          Juu, aasinsillat ovat yksi vahvuuksistani. 😉

    Leave a Reply