Notice: Trying to get property 'plugins' of non-object in /var/www/www.rantapallo.fi/wp-content/plugins/styles/classes/styles-customize.php on line 150

Vapaamuurareita, tanssia ja ihmisoikeuskatsaus Oaxacassa

Buenos días a [email protected]! Nyt on perjantai ja tämä on viides päiväni Oaxacan pääkaupungissa Oaxaca de Juarezissa. Päiviin on mahtunut paljon erilaisia kokemuksia. Pääosin olen luuhannut päivät yksin kaupungissa, sillä Aina on maalannut muraalia hostellille, jossa hän saa majoittua maalauksen ansiosta ilmaiseksi. Kaupunkina Oaxaca on todella kaunis. Rakennuskanta on värikästä ja vanhaa, kaupunkikuva on suht selkeä ja osaan jo liikkua Centro Historicon alueella pääosin ilman karttaa. Kaupungissa on lukuisia kirkkoja ja vierailinkin eräässä toissapäivänä. Kirkko oli katolisen tyylin mukaan hyvin koristeellinen ja mahtipontinen. Kultaa ei ole säästelty. Välillä kuitenkin mieitityttää kaiken tuon pröystäilyn tarpeellisuus ja se, miten nekin rahat olisi voitu käyttää ihmisten auttamiseen. Tottakai myös katolista kirkkoa riepotteleva pedofilia heittää synkän varjon kirkkokunnan toiminnan päälle, olkoonkin taustalla miten armollinen aate tahansa. Iltaisin olemme hengailleet yhdessä kaduilla, käyneet syömässä, vierailleet lukemattomissa tekstiili-, design- ja käsityökaupoissa sekä vain ihailleet maisemia.

All-seeing eye

Erään illan päätteeksi näin jonkun rakennuksen seinässä ”Illuminatin symboliikkaa” eli vapaamuurareiden kolmiosilmän ja muurarien työkalut. Ovi oli puoliksi auki ja sisältä kajasti sininen valo. Menimme lähemmäs katsomaan ja Aina huhuili sisällä olevalle miehelle, että meillä olisi muutama kysymys. About ikäiseni pukumies tulikin ulos ja vastaili vaivihkaa kysymyksiimme. Hän sanoi ensin paikan olevan joku rändom työpaikka ja että siellä kokoontuu filosofinen ryhmä. Sanoin, että tunnistan vapaamuurareiden symbolit ja mies myönsikin paikan olevan Benito Juarezin loosi. Emme saaneet tietenkään mennä sisälle, koska siellä oli muurareiden kokous meneillään, mutta kuvasin oven raosta aulaa. Mies puhui hiljaa ja vaivihkaa, ihan kun kyseessä olisi ollut suurikin salaisuus 😀 Lopuksi mies kätteli meitä ja kiitimme että hän oli vastaillut meille ”työajallaan”..

Olen aiemminkin nähnyt samaa symboliikkaa myös Suomessa, mutta koskaan aiemmin en ollut törmännyt noin avoimeen kerhotilaan, missä oikein on kyltti ovessa. En myöskään ole koskaan tavannut ihmistä, joka on myöntänyt olevansa vapaamuurari. Kun Seura-lehti aikanaan julkaisi nimilistan Suomen vapaamuurareista, löysin sieltä muutaman tutun nimen ja olin suht yllättynyt. Listalla oli mm. isäni entinen työnantaja, jonka luona olin itsekin lapsena viettänyt usein aikaa, entisen parhaan kaverini isoisä, jonka luona niin ikään olin käynyt lukemattomia kertoja, mummoni naapuri ja joitain muita henkilöitä, joita tiesin vain nimeltä ja ulkonäöltä. No, huvinsa kullakin.

La Calenda-performanssi

Tiistai-iltana olimme jo lähdössä takaisin majapaikkoihimme, kun kauempaa alkoi kuulua musiikinsoittoa ja ilakointia. Aina sanoi, että mennään katsomaan lähempää, ja onneksi menimme! Kyseessä oli oaxacalainen artesaanien perinne-esitys ”La Calenda”, missä kulkueessa on soittokunnan lisäksi tanssijoita traditionaalisiin asuihin pukeutuneena, järjettömän korkeilla puujaloilla tanssivia naisiksi naamioituneita poikia sekä paperimassasta tehtyjä jättimäisen kokoisia nukkeja, joiden sisällä on ihminen. Tiistaina sattui olemaan kansallinen artesaanien päivä, joten oli hyvä sattuma että osuimme paikalle juuri tuolloin. En ollut aiemmin kuullutkaan moisesta perinnekulkueesta. Seurasimme kulkuetta kadulla muiden ihmisten mukana ja päädyimme La Casa de Artesanias -käsityökeskuksen eteen, jossa bileet jatkuivat. Tunnelma oli todella hauska ja rento. Tanssin päätteeksi esiintyjät ottivat mezcal-shotteja ja tanssi siirtyi sisätiloihin. Menimme keskukseen, jossa toimii myös kauppa. Ostin savesta valetun kauniin tuikkulyhdyn, vaikka matkalaukussa ei olekaan yhtään tilaa. Olen ostanut myös pieniä tuliaisia, kuten paikallista suklaata. Mitään krääsää en rahtaa Suomeen ja olen karsinut jo osan aiemmin ostamistani kamoista. En esim. aio viedä Ozunan lippistä kotiin, vaan jätän sen tänne; vien sen varmaan kierrätyskeskukseen.


ALKUPERÄISKANSOJEN KOHTELU MEKSIKOSSA

Ei maata, ei kotia

Keskiviikkona kuljeskelin Zocalolla ja katselin käsityökojuja. Huomasin niiden päällä roikkumassa erilaisia plakaatteja, missä kerrottiin San Juan Copalan ihmisten kurjista oloista ja hallituksen/puolisotilaallisten joukkojen tekemistä pakkosiirroista. Yhtäkkiä näin parissa banderollissa Jyri Jaakkolan kuvan ja nimen. Jäin seisomaan keskelle katua ja kyyneleet nousivat silmiini. Jyrin kuolemasta tulee huhtikuun lopulla 9 vuotta ja silti nämä ihmiset muistavat hänet edelleen ja vaalivat hänen muistoaan.

Näin kadun toisella puolella myös telttoja, jossa ihmiset majoittuvat. Heillä oli siellä myös katukeittiö, joten asumus näytti pidempiaikaiselta. Illalla menimme Ainan kanssa uudelleen paikan päälle ja kysyin voisimmeko mennä juttelemaan telttakansalle. Aina toimi tulkkina ja pääsin juttelemaan Adánin, erään leirin edustajan kanssa. He kuuluvat UACOL-järjestöön ja edustavat työläisiä, jolla ei ole mahdollisuutta tehdä töitä kotiseudullaan. Leirissä olleet naiset olivat myös joutuneet lähtemään maaseudun kylistä kaupunkiin, sillä jos he olisivat jääneet sinne, olisi edessä ollut pakkonaittaminen vieraan kylän miehen kanssa. Köyhissä intiaaniheimoissa vaihtokauppaan perustuva naimisiinmeno on edelleen yleistä ja perheen tytär saatetaan vaihtaa esimerkiksi viiteen härkään. Vastaväitteille ei ole sijaa.

Jossain vaiheessa Adán kysyi, tunnenko Jyri Jaakkolan ja aloimme puhumaan San Juan Copalan tilanteesta. Paramilitaristiset joukot hallituksen antamilla käskyillä aloittivat kylän ihmisten pakkosiirron vuonna 2010, ja moni kylän asukkaista on edelleen ilman kotia tai pysyvää asuinsijaa. Myöskään mahdollisuutta työntekoon ei enää ole, sillä maan viemisen myötä meni myös elinkeinona toiminut maanviljelys. Osa San Juan Copalan asukkaista on joutunut muuttamaan kaupunkeihin, kuten Oaxaca Cityyn ja päätynyt pakon edessä myymään tekstiilejä ja silkkaa krääsää turisteille. Mitenkään ylpeitä he eivät ole tästä elämäntilanteestaan tai uudesta ”ammatistaan”.

Monimutkainen maanomistus

Miksi ihmiset sitten pakotettiin lähtemään? Yksiselitteinen vastaus on kaivostoiminta. Meksikossa on tällä hetkellä 242 käynnissä olevaa kaivosprojektia, joista suurinta osaa johtaa kanadalaiset yritykset. Hallituksella ei ole mitään intressiä ajaa köyhien maanviljelijöiden asiaa, jos toisessa vaakakupissa painaa rikkaat ulkomaiset yhtiöt. Kuten myös Talvivaaran tapauksen johdosta tiedämme, ei kaivostoiminta vie pelkästään ihmisten maita ja elantoa, vaan se tuhoaa myös ympäristöä ja alueen vesistöä. Etelä-Meksiko kärsii muutenkin kuivuudesta, joten vesivarantojen pilaaminen ja luovuttaminen kaivosyhtiöiden käyttöön on käsittämättömän julmaa alueen ihmisiä kohtaan.

Olin eilen päiväretkellä Monte Albánin intiaaniraunioilla ja vierailimme myös muutamassa muussa kohteessa, mistä kirjoitan myöhemmin lisää. Matkan aikana juttelin Jordanin eli oppaamme kanssa ja kyselin maanomistuksesta ja alkuperäiskansojen oikeuksista. Mies kertoi, että 10 x 15 metrin kokoinen maa-alue maksaa Oaxacassa 150 000 pesoa eli noin 7 000 euroa. Ei kenelläkään tavan ihmisellä ole varaa ostaa maata itselleen. Lisäksi omistussuhteet ovat monimutkaisia ja harmaan rajamailla. Yleensä maa-alueen omistaa kunta, ja jos haluat ostaa maata, joudut neuvottelemaan kunnan kanssa. Mutta se että ostat maata, ei välttämättä merkitsekään mitään. Maa-alue pitää merkata erilliseksi omaisuudeksi (en tiedä miten tämä käytännössä tapahtuu), sillä jos tontti tai maa-ala ei ole varsinaista omaisuutta, voi kunta viedä alueen mitään kyselemättä. Tämä on toinen syy sille, miksi ihmisiä pakkosiirretään ja pakotetaan jättämään kotinsa. Kysyin oppaaltakin San Juan Copalan tilanteesta, ja miksi hallitus ei avusta millään tavalla häädettyjä ihmisiä, niin hänelläkin vastauksena oli mikäs muukaan kuin raha. Ei ole mitään hyötyä auttaa varatonta ihmistä, kun maa-alueesta voi saada rahaa toiselta taholta. Tämä ei myöskään ole mikään sosialistinen yhteiskunta, missä valtiovalta voisi hyvää hyvyyttään lahjoittaa asuinsijan ja antaa uuden työpaikan kansalaiselle (tiedä häntä, tapahtuisiko tuota sittenkään, mutta you got the point). Tietenkin jos olet rikas, voit palkata asianajajan ja lunastaa tontin takaisin itsellesi, mutta harvemmin näin kuitenkaan on.

AMLO, Meksikon toivo?

Vuosi sitten Andres Manuel Lopez Obradorin puolesta kampanjoitiin ympäri Meksikoa, etenkin köyhillä alueilla iskulausein ”Juntos haremos historia” – Yhdessä teemme historiaa, ja ”La esperanza de México” – Meksikon toivo. Näitä iskulauseita on edelleen näkyvillä katujen varsilla ja seiniin maalatuissa kannanotoissa. Kysyin sekä telttakylän Adánilta että eiliseltä oppaalta heidän mielipidettään uudesta presidentistä. Esitin molemmille saman kysymyksen; uskovatko he AMLOn todella tuovan muutosta köyhien tilanteeseen, ja vaikka he molemmat olivatkin rikkaiden ylivaltaa vastaan ja lähtökohtaisesti tiedostivat samat ongelmat, huomasi vastauksista, että miehet elävät kuitenkin täysin erilaista elämää.

Kuva vuoden takaa Mexico Citystä, jolloin vaalit oli vasta tulossa kesällä.

Maanomistuksesta puhuttaessa Jordan sanoi olevansa köyhä, eikä hänellä olisi koskaan varaa ostaa maata tai omaa asuntoa. Hän kuitenkin puhui presidentin tuoneen jo nyt paljon muutoksia maan tilanteeseen ja kertoi, että yksi iso edistys on ollut valtion myöntämien lainojen antaminen kyläyhteisöille. Lainoissa ei käsittääkseni ole mitään korkoa ja ne maksetaan takaisin väljän aikataulun mukaan sitten kun yhteisöllä on varaa. Kun laina on maksettu, antaa valtio tarvittaessa uuden. Lainojen avulla yhteisöt voivat kohentaa ihmisten elämää mm. panostamalla terveydenhuoltoon, koulutukseen ja työtilanteen parantamiseen. Vaikka ajatus saattaakin kuulostaa jalolta verrattuna siihen, mitä se lienee ollut PRI-puolueen aikana, tuntuu silti oudolta, että kylät joutuvat lainan avulla rahoittamaan tuollaisia perustoimintoja, joiden kuuluisi olla turvattuna kaikille kansalaisille automaattisesti valtion toimesta. Jordan sanoi AMLOn myös vierailleen kaikissa osavaltioissa ja tutustuneen tavallisen ihmisen elämään, mistä annan itsekin isot pisteet. Presidentillä on yhteensä kuusivuotinen kausi, ja hän on ollut vasta muutaman kuukauden vallassa, joten olen kyllä varovaisen optimistinen asioiden suhteen. Tietenkään yksi ihminen ei voi muuttaa yksin koko maata ja vuosikymmenien saatossa syvään juurtunutta korruptiota.

Epätasa-arvoiset lähtökohdat elämään

Teltassa asuva Adán taas näki asian paljon synkemmin, mikä on sinällään ihan ymmärrettävää. Hän sanoi, että alkuperäiskansoihin kuuluvat ihmiset ovat aina joutuneet kärsimään ja taistelemaan olemassaolonsa puolesta, joten on vaikea asettaa toivoa erityisen korkealle. Myöskään odotettua koulutusuudistusta ei ole tullut. En tiedä uudistuksesta tarkemmin, mutta sen piti tulla voimaan viime syksynä ja ilmeisesti siihen kuuluisi ainakin englannin pakollinen opiskelu, oppikirjojen sisällön päivittäminen ja elämänhallinnan lisääminen oppimiseen. Opetussuunnitelman oli tarkoitus muuttua ns. osaamislähtöiseksi nykyisen ulkoa opettelemisen sijaan. Maaseuduilla vanhemmilla olisi suurempi sanansija, mitä oppiaineita he haluavat kouluissa opetettavan lapsilleen. Tällä hetkellä maalla asuvilla lapsilla ei millään mittapuulla mitattuna ole samanlaisia mahdollisuuksia opintiellä, kuin kaupunkien lapsilla. Opetusmateriaalia ei ole saatavilla alkuperäiskielillä ja lukutaidottomia lapsia näissä ryhmissä on melkein 30% kun vastaava luku valtaväestön osalta on hieman päälle 10%. Oppimisessa on huomattavia eroja, jonka lisäksi opettajien tilanne on heikko. Hallitus on tähän asti sortanut opettajia, sillä aina kun joku suurempi mielenosoitus tai kansannousu on tapahtunut, on organisoijina olleet yleensä yliopistojen opettajat. He ovat valveutuneita ja tietoisia kansan kohtelusta, mikä ei tietenkään ole sopinut valtion agendaan. Tämä on taustasyynä myös muutaman vuoden takaiseen ”Los 43”:n tapaukseen, missä 43 opettajaopiskelijaa siepattiin ja tapettiin Ayotzinapassa. Kirjoitin viime vuonna Kansan Ääneen Mexico Cityn yliopiston tilanteesta, ja artikkelissa kerroin, miten oikeistolaiset tahot aiheuttavat sekasortoa kampuksilla. Voit lukea tekstin tästä.

Adán kysyi, huomasimmeko rasismia ollessamme San Cristóbal de Las Casasissa. Hän kertoi, ettei rikkaammat ihmiset edes puhu tummalle alkuperäisväestölle. Itse en siellä ollut kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta näin saman ilmiön Mexico Cityssä. Viime vuonna Jaliscon osavaltion maanviljelijät pitivät telttakylää Meksikon hallinnollisessa keskustassa niin ikään valtion virastojen edessä, ja siellä pukuherrat ja parempiosaiset meksikolaiset kävelivät köyhien ihmisten ohi, aivan kuin kadun asukkaat olisivat ilmaa. Surullista, että ihmisten jaottelu pelkän ulkonäön perusteella on globaali ilmiö, eikä edes köyhät maat välty tältä syrjinnältä. Vaikka olisit lännen mielestä köyhä, on maassasi joku sinuakin köyhempi ja huono-osaisempi, ja voit näin ollen tuntea ylemmyydentunnetta omasta asemastasi. Ja jälleen kerran huomasi myös sen, että juuri ne heikoimmassa tilanteessa olevat ihmiset ovat niitä, ketkä ovat valmiita auttamaan muita. Adán sanoi, että seuraavan kerran kun tulen Oaxacaan, hän voi järjestää minulle tapaamisen intiaaniyhteisössä tai jos haluan myöhemmin tulla teltalle juttelemaan ja haastattelemaan esimerkiksi naisia, se sopii myös.

Kuva vuoden takaa Mexico Citystä, jossa Jaliscon maanviljelivät olivat vallanneet kadun.

Valtio vs. osavaltio

Kysyin Adánilta, onko valtion edustajat noteeranneet heidän leiriään millään tavalla sinä 8 kuukauden aikana, kun he ovat majaansa Zocalolla pitäneet, niin vastaus oli puhdas ei. Sain kuulla, että itseasiassa telttakylä on suoraan valtion palatsin vastapäätä, ja kaikki aiemmin mainitsemani San Juan Copalan banderollit on ripustettu palatsin seiniin. Joka päivä Oaxacan osavaltion kuvernööri Alejandro Murat Hinojosa kävelee banderollien ja telttojen ohi työpaikalleen, mutta ei ole koskaan vaivautunut vaihtamaan sanaakaan kadulla asuvien ihmisten kanssa. Tätä en ihmetellyt enää sen jälkeen, kun kuulin kuvernöörin edustavan PRI-puoluetta. Murat Hinojosa astui virkaan vuonna 2016 ja hänen kautensa päättyy 2022. Ei ole varmaa, muuttuuko siis mikään tuona aikana. Adán kertoi myös Zocalolla sijaitsevien ravintoloiden rikkaiden omistajien ja työntekijöiden olevan ärtyneitä telttakylään ja alkuperäisheimojen myyntikojuihin. Niin, kukapa nyt haluaisi omalle tontilleen köyhälistöä muistuttamaan todellisista ongelmista..

Poliisi vartioi valtion palatsin edustalla.

Mitä Meksikon tilanteeseen tulee, näemme vasta muutaman vuoden päästä, onko muutosta todella tapahtunut. Siihen asti sopii vain toivoa parasta. Vähintä mitä yksittäinen ihminen voi tehdä, on levittää asiaa maailman tietoisuuteen. Kollektiivisen painostuksen avulla olemme saaneet muutoksia aikaan pieni pala kerrallaan. Kokonaisuutta emme voi silmänräpäyksessä muuttaa, mutta voimme vaikuttaa päättäjiin, ja myös kansalaisjärjestöjen avulla osa räikeimmistä ihmisoikeusrikkomuksista on saatu kumottua. Naisten ja lasten asema monessa maassa on parantunut viimeisten vuosien aikana esimerkiksi World Visionin ja Amnesty Internationalin avulla. Näilläkin kuitenkin on rajalliset toimintamahdollisuudet, joten alkuperäisheimojen asioista puhuttaessa suurin vaikutusvalta on yhteisön omalla panostuksella ja tavallisten ihmisten protesteilla. Nämä ihmiset ovat taistelleet koko elämänsä, joten he eivät luovuta kuukauden, ei vuoden eikä vuosikymmenenkään päästä. Siinä on korruptoituneille virkamiehille kova pala purtavaksi.

Jottei tekstistä tulisi liian pitkä ja saisin tämän joskus julkaistua, jatkan seuraavassa postauksessa hieman Monte Albánista ja muista päiväretkien kohteista Oaxacan ympäristössä.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Cilla Maria | From sunset last night to sunrise this morning

Syväluotaavaa matkailua maailman ääriin ja takaisin.

Seuraa blogia Facebookissa
Seuraa Bloglovin'issa