Vaellus Kilimanjaron huipulle – osa 2

maanantai, maaliskuu 19, 2018

Missasitko Kilimanjaron vealluksen ensimmäiseen puolikkaan? Pääset tekstiin täältä.

Tässä jälkimmäinen osa:

Päivä 4.

Heräsimme perinteiseen herätysaikaamme puoli seitsemältä, suoritimme aamutoimet ja aloitimme vaelluksen puoli yhdeksältä. Neljäs päivä alkoi Barancu wall nimisen seinämän ylittämisellä. Tykkäsin noususta sillä seinää ylös kavutessa sai monissa kohdissa todella asetella kädet ja jalat oikein jotta ponnistus ylös sujuisi. Mukavaa vaihtelua kävelylle.

Alun nousu kesti tunnin, jonka päätyttyä ja ensimmäiselle tasangolle päästyämme alkoi sade. Olimme säästyneet alku matkan ilman, vaikka sadekausi lähestyy ja ennusteet olivat olleet alusta alkaen huonoja. Puimme ylle sadeviitat ja jatkoimme matkaa kohti Karanga campiä.

Olimme päättäneet äitini kanssa suorittaa vaelluksemme seitsemässä päivässä jotta huipulle pääsy olisi todennäköisempää, mutta koska vuoristotauti ei ollut yllättänyt kumpaakaan meistä, Antoni ehdotti, että jatkaisimme Karangusta suoraan Barafu campiin eli Kilimajaron perusleiriin. Tämä antaisi meille lisäpäivän jos emme onnistuisi pääsemään Barafusta huipulle ensimmäisellä yrittämällä. Suostuimme ja teimmekin siten vain lounastaon mittaisen pysähdyksen Karangussa, jonka jälkeen jatkoimme matkaa ylös päin.

Päivä oli väsyttävä ja viimeisten tuntien nousu leiriä kohti oli hidasta. Maisemat olivat utuisan karut ja kävelytunteja kertyi yli kahdeksan.

Perusleirissä aloimme väsymyksen takia kauhistella seuraavan päivän huiputusta, sillä tiesimme, että se alkaisi yöllä. Ehdotimme Antonille, että jäisimme leriin vuorokaudeksi ja aloittaisimme nousun vasta kunnollisen lepäämisen jälkeen seuraavana yönä. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista ja lisäyö olisi kuulemma ollut terveydelle haitallinen. Niinpä kertasimme kiltisti heti illallisen jälkeen seuraavan päivän läpi, söimme illallisensen ja kävimme nukkumaan kahdeksalta.

Päivä 5.

Heräsimme yllättävän pirteinä yöllä ennen kello kahta. Leiristä kuului voimakasta ravistelun kaltaista ääntä ja huomasimme, että telttamme katto oli painunut kasaan. Edellisenä iltana perusleiri oli lumeton, mutta nyt yön aikana lunta oli satanut runsaasti ja se oli peittänyt teltat alleen. Ääni oli telttoja putsaavien kantajien aiheuttamaa.

Epäilimme hetken peruuntuuko lähtömme kokonaan, sillä lumisade tuntui voimistuvan, mutta oppaiden herättyä saimme tiedon, että voimme lähteä yrittämään nousua. Leirin muut huiputusryhmät olivat jo lähteneet tavoitteenaan olla Uhuru peakilla auringon nousun aikaan. Meidän annettiin nukkua pari tuntia pidempään edellisen päivän väsymyksen takia, emmekä lähteneet yrittämään aikaista huiputusta. Niitäkin ryhmiä oli jotka eivät lähteneet lumisateen takia perusleiristä minnekkään ja jäivät nukkumaan. Heidän mahdollisuus meni kuulemma siinä ja ainut tie leiriin jäämisen jälkeen oli enää takaisin alas, niinpä en kadehtinut heitä vaikka toisaalta ajatus nukkumaan jäämisestä olikin käynyt mielessä.

Joimme ennen lähtöä teetä ja puimme lämpimimmät vaatteet yllemme sekä suojauduimme pahimmalta lumisateelta sadeviitoilla. Antoni teki viimeisen syke- ja verenpaine tsekkauksen ja kaikki oli väsymystä lukuunottamatta hyvin. Laitoimme otsalamput päähän, annoimme päiväreppumme oppaille ja aloitimme nousun.

Kello oli lähtiessä puoli neljä, ulkona oli pimeää ja väsymys alkoi painaa heti lähdettyämme. Vaikeinta minulle olivat juuri ensimmäiset tunnit sillä tiesin, että tänään vaeltaisimme yhteensä kellon ympäri ja aika kului jatkuvasta ylös nousemisesta huolimatta hitaasti.

Oppaamme sanoi, että pimeän aikaan lähtöön on psykologinen syy, sillä silloin emme näkisi kuinka kaukana määränpäämme on ja välttyisimme paremmin luovuttamiselta. Tästä huolimatta luovuttaminen oli mielessä jatkuvasti. Nousu tuntui yhtä tuskaiselta kun lapsena väsyneenä pulkkamäen päälle kapuaminen. Nyt mäki oli vaan korkeampi kuin koskaan ja väsymys ylitsepääsemätön.. Toisaalta tiesin, etten ollut tullut tänne asti turhaan ja jos olisin halunnut luovuttaa, olisin tehnyt sen jo perusleirissä. Nyt kärsiminen oli jo aloitettu, enkä antaisi enää periksi.

Pari tuntia lähtömme jälkeen näimme jo ylhäältä laskeutuvia ihmisiä ja kummastelimme, olivatko he muka päässeet ylös asti. Antoni sanoi heidän joutuneen jättämään nousun kesken vuoristotaudin takia.

Sain ensimmäistä kertaa luottavaisen olon huipulle pääsystä auringon noustua. Näimme kuinka korkealle olimme jo päässeet, lumisade loppui ja maisemat olivat upeat. Päivä oli muuten todella pilvinen, mutta juuri auringon nousun aikaisten kirkkaiden maisemien näkeminen tuli todellakin tarpeen ja loi uskoa huiputuksesta.

Näimme ensimmäiset huipulle päässeet alastulijat aamu kymmenen aikaan. Samalla hahmotimme minne olimme menossa ja missä Stella point niminen tasanne sijatsee. Stella lasketaan käsittääkseni jo Afrikan korkeimmaksi kohdaksi, mutta siitä on vielä tunnin nousu Uhuru peakille eli viralliselle huipulle.

Viimeinen tunti ennen Stella pointia oli raskas ja keuhkoissani alkoi tuntua kipua. Tiesin, ettei se estäisi jatkamista vielä, mutta pelkäsin, että tapahtuisi jokin äkillinen muutos huonompaan jos jatkaisin ylös päin. Olin kuullut varoituksia liittyen keuhkoihin ja siksi asia mietitytti. Antoni sanoi, ettei tarvitsisi hätäillä ja että voisin lopettaa vaelluksen Stella Pointille.

Tähän totesin, etten varmasti jäisi sinne. Enkä jäännytkään. Eikä jäänyt äitikään.

Pidimme lyhyen evästauon Stellalle päästyämme ja lähdimme jatkamaan kohti huippua, ohittaen muutamia vaeltajia jotka eivät päässeet ylös asti. Siellä jo käyneet toivottivat viimeiset tsempit yläfemmoin meidät ohittaessaan ja tiesin, että pääsisimme perille asti.

Matka Stella pointilta Uhurulle oli pidempi kuin arvelin, mutta ajatus siitä, että joka askel vei lähemmäksi huippua sai jaksamaan hyvin. Tuntuikin, että viimeinen tunti huipulle oli koko päivän helpoin osuus.

Saavuimme Uhurulle ennen puolta päivää. Olo oli sekava, mutta mahtava. Olimme nyt Afrikan katolla. Otimme kyltillä kuvia, ihastelimme maisemia ja istuimme hetkeksi alas. Oppaat käskivät meidät kuitenkin äkkiä ylös ja aloitimme vauhdikkaan laskeutumisen. Olo oli ensimmäistä kertaa oikeasti pahoinvoiva ja polulla huipulta takaisin Stella Pointille oli useita aikaisempien vaeltajien oksennuksia, enkä yhtään ihmettele miksi.

Alun pikakävelyn jälkeen lähdimme liukumaan pyllymäkeä alas rinnettä. Kiviä oli siellä täällä, niinpä laskimme lyhyissä pätkissä ja varovasti. Iloitsin laskemisesta, sillä se nopeutti alkumatkan tekoa paljon.

Kävelyn taas alettua väsymys yllätti täysin. Matkaa takaisin oli vielä monen tunnin edestä ja tiesimme, että pääsemme perusleiriin vain lounaalle, jonka jälkeen jatkaisimme vielä kahden tunnin kävelyn viimeiseen leiriimme.

Matkalla perusleiriin menin aina pätkän hieman kovempaa kuin äiti takana, jonka jälkeen istuin alas ja kirjaimellisesti nukahdin muutamaksi hetkeksi istuessani odottamassa häntä ja oppaita. Ja sitten taas ylös. Pillitin itsekseni kuin lapsi ja teki mieli jäädä vain makaamaan rinteeseen. Tiesin ettei se kuitenkaan olisi ollut mahdollista ja jatkoin matkan tekoa.

Saavutimme perusleirin kolmen jälkeen iltapäivällä. Yritimme saada huonosta olosta huolimatta jotain syötyä, jonka jälkeen jatkoimme vielä kävellen alas viimeiseen leiriimme, Millenium campiin. Yllätyimme miten hyvin jaksoimmekaan päivän viimeisen rutistuksen, sillä perusleiriin saapuessa kropat olivat kankeat ja väsyneet ja ajatus kävelyn jatkamisesta tuntui mahdottomalta.

Päivän aloituskorkeus oli 4700 metriä, korkein kohta 5895 metrissä ja lopetus 3950 metrissä.

Millenium eli toiselta nimeltään High camp oli ihana. Sää oli kirkas, aurinko oli laskemassa, ilma oli lämmin ja saimme päälle kuivat vaatteet. Illallinen maistui ja uni maitti. Oli vaikea käsittää, että nousu oli tapahtunut tänään.

6. Päivä

Heräsin yöllä outoon tunteeseen naamassani ja etenkin huulissa. Jatkoin unia aamuun ja herätessäni huomasin etten näyttänyt normaalilta. Koko naamani oli palanut täysin ja huulet olivat turvonneet. Vuorella paistoi aurinko todella voimakkaasti ja lumi kirkasti sen tehoa entisestään, enkä tietenkään ollut tajunnut laittaa aurinkorasvaa kuin hieman enkä silloinkaan lainkaan huuliini. Äiti ei saanut naurua loppumaan.

Tiimimme lauloi meille muutaman laulun sekä tanssi onnittelut huipulle pääsyn johdosta. Kiitimme puolin ja toisin, pakkasimme, söimme aamupalan ja lähdimme kävelemään kohti Mweka porttia, vaelluksen päätepistettä.

 Kävely kulki sademetsän läpi ja kiviportaissa laskeutumista oli paljon. Kevyt kymmenen kilometrin aamulenkki viiden päivän ähkimisen jälkeen, jokainen kehon lihas kipeänä, oli taas uusi asia jollei ei voinut kuin nauraa ja jatkaa kävelyä.Porteilla haimme vaellustodistukset ja astuimme autoon. Tiimimme oli jo odottamassa meitä ja heitä ei ollut tunnistaa, kaikilla oli puhtaat vaatteet ja jokainen oli suihkun raikkaana. Me olimmekin siten oppaiden lisäksi auton ainoat haisunäädät likaisissa vaatteissa.Poikkesimme matkalla kaupunkiin porttien lähellä sijaitsevassa suuressa matkatavarakaupassa johon jokainen vaelluksen jälkeinen matkaaja saa mahdollisuuden pysähtyä. Hankimme ”pakolliset” Kilimajaro jääkaappimagneetit ja kangasmerkit rinkkoihin, jonka jälkeen ajoimme takaisin Moshin kaupunkiin.

Teimme Moshissa vielä pikaisen visiitin matkatoimistolla jossa yrityksen pomo onnitteli, nauroi turvonneelle naamalleni ja sanoi kuinka oli ollut varma, että vain äitini pääsee huipulle asti. Todistin, että toisin kävi! 😀

Vaellus oli rankka, mutta uskomaton kokemus. Toisaalta en suosittelisi sitä kenellekkään ja toisaalta jokaiselle.

Jos jotain suosittelisin varmasti kaikille, niin aurinkorasvaa.. Ensimmäisenä vaelluksen jälkeisenä yönä huuleni turposi entisestään ja näytin siltä, että olisin käynyt epäonnistuneessa kauneusleikkauksessa. Seuraavana koko naaman iho kuoriutui pois. Opin taas kantapään ja tässä tapauksessa huulten kautta huolellisuutta aurinkorasvan kanssa.

                                                         

 

Semmoista!

Senni <3

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.