Vaellus Kilimanjaron huipulle – osa 1

torstai, maaliskuu 15, 2018

Kilimajaro! Vitsit mikä kokemus!

Hain äitini viikko sitten Moshin lentokentältä. Hän rakastaa vaeltamista ja oli haaveillut kilimajaron valloituksesta jo pitkään. Minullakin oli hänen reissuja seuratessaan herännyt kiinnostus tehdä joku ns. oikea vaellus. Niinpä päätimme viime syksynä, että yhdistän oman Tanzanian reissuni hänen omaansa ja lähdemme yhdessä kokeilemaan Afrikan huipulle nousua. Minun kokemukseni vaeltamisesta on vähäistä ja Suomen lyhyiden telttaretkien lisäksi olen tehnyt vain Nepalin Poon Hillin vaelluksen eli nousun 3210 metriin. Nyt edessä oli urakointi 5895 metriin ja koska alkureissun malarian jäljiltä olo oli pitkään flunssainen, epäilin etten pääse lähtemään. Puhumattakaan siitä, että nousisin huipulle.

Olo kuitenkin parani ja pääsimme aloittamaan vaelluksen suunnitellusti. Ja nousimme huipulle asti!

Viides vaelluspäivä eli huiputuspäivä oli yksi elämäni rankimmista ja vaikken ikinä tekisi samaa uudestaan, olen iki onnellinen, että tein sen. Jotain aivan uutta ja itseni voittamista niin monella eri tasolla.

Ajattelin nyt kertoa vaelluksestamme kahdessa eri osassa sekä antaa myöhemmin pakkausvinkkejä ym. niistä kiinnostuneille.

Ennen vaellusta

Kilimajaron vuorelle vaeltaminen ei ole omin päin sallittua, niinpä vaellus tehdään ammattitaitoisten oppaiden ja kantajien avustuksella. Suomesta tehdään vuorelle järjestettyjä matkoja useiden eri firmojen kautta, mutta täältäkin käsin matkanjärjestäjän löytyminen hoituu mutkitta. Joskin tarkkana kannattaa olla ja suosituksia seurailla, joukossa on aina huonompiakin diilejä riittämättömällä ammattitaidolla.

Löysimme oman matkatoimistomme sohvasurffauksen kautta, jonne laitoimme ilmoituksen tulostamme muutama kuukausi sitten. Saimme useilta eri yrityksiltä yhteydenottoja ja tietoa hinnoista sekä vaellusreiteistä. Vertailtuamme hintoja, suosituksia, reittejä, vegaaniruoan järjestämisen mahdollisuutta ym. valitsimme järjestäjäksi Tanzania Joy Toursin sekä useista eri reittivaihtoehdoista seitsemän päivän Machame reitin. Matkaan meitä lähti suuren ryhmän sijaan vain minä ja äitini.

Tapasin vaellusfirman väen ensimmäisen kerran saavuttuani Moshiin ja uudestaan äitini lennettyä tänne Suomesta. Jälkimmäisellä kerralla oppaamme oli mukana ja kävimme läpi varusteemme. Onnekseni äidillä oli kaikki tarvittava aikaisemmilta reissuilta minullekkin ja pakkauslistat hallinnassa, niinpä meiltä ei puuttunut tarvittavista varusteista mitään.

Jos jotain olisi puuttunut, Moshissa järjestetään kaksi kertaa viikossa kirpputorin tyyppiset markkinat josta lähes uusia varusteita saa halvalla. Myös vuokraaminen on mahdollista, mutta se on usein kalliimpaa kuin markkinoilla käynti.

Päivä 1.

Lähdimme hostellilta matkaan toissa lauantaina, aamu yhdeksältä. Olimme pakanneet tavaramme yhteiseen laukkuun jossa henkilöä kohden kannettavaa sai olla enintään kahdeksan kiloa. Tämä laukku olisi kantajien kannettavana ja päivien vaelluksia varten molemmilla meistä oli mukana päiväreput.

Firman autoon noustessamme tajusimme kuinka suuri ryhmä paikallisia oli lähdössä mukaamme. Koska vain yhdellä Kilimanjaron reitin varrella on vaellusmajoja, lopuilla majoitus tapahtuu teltoissa ja kaikki tarvittava kannetaan alhaalta asti mukanamme. Kantajia tarvittiin niin teltoille, ruoalle kuin kaikelle muullekkin tarvittavalle retkituoleista kaasukeittimeen.

Kantajien lisäksi mukaamme lähti virallinen opas Antoni, apuopas Viktor, kokki Dennis sekä tarjoilija Mapini. Kaiken kaikkiaan meitä oli yhteensä viisitoista eli aikamoinen sakki toteuttamassa unelmaamme.

Matka Moshista Machame reitin lähtöporteille kesti noin tunnin. Porteilla hoidimme kansallispuiston maksun maksamisen ja ” kirjauduimme sisään” alueelle. Myös vaelluksen aikana joka kerta uuteen leiriin saapuessa kirjasimme ylös omat tietomme rekisteröintirakennuksessa.

Vaellus lähtöporteilta alkoi 1800 metrin korkeudesta. Ensimmäisen päivän reitti kulki sademetsän läpi ja sää oli huonoista ennusteista huolimatta täydellinen. Linnut lauloivat ja ilma oli kostea, muttei liian kuuma.

Kävelimme kymmenen kilometrin matkan loivaa nousua ensimmäiseen leiriimme, Machame campiin, joka sijaitsee 3010 metrin korkeudessa. Nousua kertyi yli kilometrin verran vaikka paikan tervetulokyltti näyttää laskuvirheen takia vähemmän.

Leiriin saapuessamme saimme huomata miten hyvää huolta meistä tullaan vaelluksen aikana pitämään. Telttamme oli pystytetty valmiiksi ja laukkumme oli sen sisällä odottamassa. Saimme kulholliset lämmintä vettä peseytymistä varten ja teltan toiselle puolelle, ns. terassille oltiin katettu valmiiksi teet sekä popkornit. Meillä oli jopa oma pöytä ja retkijakkarat.

Nautimme maisemista ja leirin tunnelmasta sekä söimme ensimmäisen illallisemme. Kokki osasi todellakin hommansa ja vegaani ruokavaliomme ei ollut ongelma. Alkuruoaksi keittoa ja quacamoletäytteisiä leipiä, pääruoaksi paistettuja perunoita ja vihanneskastiketta ja jälkkäriksi hedelmiä. Kaikki tuntui jotenkin aivan luksukselta ja jaksoimmekin hämmästellä ja ihastella koko illan sitä miten kaikki oli järjestetty.

Oppaamme Antoni tuli ennen nukkumaan menoa teltallemme ja kertoi seuraavan päivän ohjelmasta sekä siitä millaista vaatetta meidän tulisi pukea yllemme. Hän teki myös ensimmäisen terveystarkastuksemme eli otti sormesta mitattavalla laitteella verenpaineen ja sykkeemme. Tämän hän teki samoin jokaisena seuraavanakin päivänä aamuin illoin.

Moni pitää mittausta kuulemma turhana, sillä se saattaa saada vaeltajat keskittymään lukemiin liikaa, mutta ainakin minusta se toi jollain tapaa turvaa. Ja koska vuoristotaudin eli kehon hapenpuutteesta johtuvan tilan oireita tulee lähes jokaiselle jossain vaiheessa vaellusta, normaalit ja tasaiset lukemat kertoivat ainakin sykkeen ja pulssin olevan ok. Hän kysyi lisäksi mm. ruokahalustamme, päänsärystä ja mahdollisesta pahoinvoinnista.

Päivä 2.

Heräsimme aamulla puoli seitsemältä tarjoilja Mapinin huomenien toivotuksiin, hän toi kuumaa vettä teen, kahvin tai kaakaon juontia varten. Pakkasimme tavaramme kasaan ja puimme yllemme. Aamupalaksi saimme päivittäin puuron sekä paahtoleipää, jonka kylkeen oli paistettu esim. banaania tai perunaa.

Mahat täynnä aloitimme toisen päivän vaelluksen. Päivä oli kaikista vaelluksen päivistä lyhin, vain neljä ja puoli tuntia. Maisemat muistuttivat suomen lapin maisemia ja sää alkoi viiletä.

Usein sanotaan, että kilimajaron huipulle voi kävellä, mutta jo toinen päivä näytti minusta toisin. Pääsimme kiipeämään kallion lohkareita pitkin ennen toisen yön leiriimme saapumista ja lähestyvän sadekauden takia kivikossa virtaavien purojen yli piti oppaiden avutuksella päästä tipahtamatta voimakkaasti virtaavaan veteen.

Shira camp eli Machame reitin toisen yön majoitus sijaitsee 3850 metrin korkeudessa ja tasangolta johon leiri on asetettu, aukesi upeat maisemat ympäröiviin huippuihin. Leiri peittyi tulomme jälkeen usvan alle ja suunnitelmissa ollut lyhyt kävelylenkki korkeammalle ja takaisin jäi sen ja sateen takia väliin. Tämä olisi totuttanut meitä lisää korkeaan ilmanalaan.

Löhöilimme iltapäivän teltassa, luimme, söimme illallisen ja menimme aikasin nukkumaan.

Päivä 3.

Kolmannen päivän vaellus alkoi puoli yhdeksältä. Antoni oli toivonut, että puemme lämpimästi päälle ja niin teimme. Kuitenkin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana jouiduimme riisumaan yhdet kerrokset päältämme sillä sää olikin vielä yllättävän lämmin ja aurinko paistoi. Kävelimme matalan kasvuston peitossa olevaa kivikkoista rinnettä ylös muutaman tunnin ajan, jonka jälkeen saavutimme lumirajan. Yleensä vain Kilimanjaron huippu on lumessa, mutta nyt lunta oli satanut jo näissakin korkeuksissa.

Nousimme lumista rinnettä Lava tower nimiselle kukkulalle syömään lounasta. Lava tower on 4650 metrin korkeudessa ja sille nousun tarkoitus oli totuttaa meitä taas uuteen korkeuteen.

Lounaan jälkeen lähdimme suuntaamaan alas räntäistä kivikkoa kohti seuraavan yön leiriä, Baranco campiä. Leirille kävely Lava towerilta oli pelkästään alas menoa ja leiri laskikin vain 4000 metriin, eli lähes samaan korkeuteen josta olimme aloittaneet aamulla. Päivä oli kuitenkin tärkeä juuri korkeuteen tottumisen kannalta ja kävelyä kertyi yhteensä seitsemän ja puolituntia.

Saavuttuamme leiriin tiimimme kerääntyi ympärillemme ja lauloi onnittelu- ja tsemppilaulun, koska olimme selvinneet kolmanteen leiriin asti ilman ainuttakaan vuoristotaudin oiretta. Olimmekin innolla odottaneet milloin saamme kuulla meille osoitetun laulun sillä jo ensimmäisestä illasta lähtien leireissä oli raikunut laulu milloin kellekin ryhmälle. Tämän lisäksi tiimimme esitteli itsensä yksitellen ja kertoi oman tehtävänsä vaelluksella.

Illalla sain ensimmäisen kerran päänsäryn, mutta heti pienen lepäämisen ja iltaruoan jälkeen olo helpotti. Paras lääke vuoristotaudin oireisiin hitaasti etenemisen ohella onkin juuri riittävä syöminen ja juominen ja se hoitui meiltä koko vaelluksen ajan kiitettävästi. Illan terveystarkastuksissa kysyttiin joka kerta maistuuko ruoka normaalisti ja vastaus oli minun kohdallani aina myöteinen. Ihan nauratti kuinka paljon mätimmekään ruokaa ja silti hetken päästä oli taas uudestaan nälkä.

Barancu camp sijaitsee laakson keskellä eli ikäänkuin kolmen seinän ympäröimänä, neljänteen suuntaan on vain pudotus alas. Tästä syystä ihmettelimme mihin suuntaan voisimme jatkaa seuraavana päivänä kävelyä ja selvisi, että aamu alkaisi juuri yhden seinän, Barancu wallin ylittämisellä. Näky oli hurja ja seinä näytti todella pystysuoralta. Opas vakuutteli, että sen yli pääsisi helposti ja kaikki jännittävät sitä aina turhaan.

Jäimme innolla odottamaan aamun nousua ja sitä mitä neljäs päivä ja toisi tullessaan.

Toiseen osaan pääset tästä.

Senni <3

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

You Might Also Like

1 Comment

  • Reply TT maanantai, kesäkuu 10, 2019 at 14:39

    Mä en yleensä jaksa kauheasti blogeja kommentoida, mutta sen verran täsmennystä, että se sormenpäässä käytettävä mittari ei mittaa verenpainetta ja sykettä, vaan happisaturaatioo, ja on nimeltään pulssioksimetri. Veren happipitoisuus on ehkä merkittävin keino ennakoida vuoristotaudin todennäköisyyttä jo ennen kuin potilaas tuntee ensimmäisiä oireita ja siksi sen minusta tulisi kuulua jos nyt ei jokaisen vuorikiipeilijän laukkuun, niin ainakin jokaisen vuorilla seikkailevan seurueen yhteisiin kamoihin. Se on helppo ja varma keino ehkäistä ongelmia ja varmistaa, että kehon sopeutumista korkeuteen.

  • Leave a Reply

    This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.