Ihanan kamala vuosi 2018

lauantai, tammikuu 12, 2019

Juhlin uutta vuotta Iranin aavikolla telttaillen siskoni ja paikallisen ystävämme kanssa. Rakettien ampumisen sijaan makoilin hiekkadyynin huipulla ja katselin tähdenlentoja. Musiikin ja paukkeen tilalla oli tänä vuonna nuotion äänet ja se hiljaisuus kun ympärillä ei ollut mitään. Ylläni oli tuulihousut ja kuohuviinilasin tilalla kädessäni oli teekuppi. Hymyilin hiekalla makoillessani ja tiesin, että juuri tämä on juuri se tapa jolla haluan hyvästellä vuoden 2018. Vuoden jonka aikana tuntui harvoin siltä miltä minusta tuntui nyt sen viimeisenä päivänä. Nyt tuntui hyvältä ja siltä etten voisi kuvitella itseäni muualle kuin tähän hetkeen.

Menneeseen vuoteen mahtui paljon. Itseasiassa valtavan paljon. Tuntuu, että valitettavankin iso osa vuodesta meni jonkinlaisessa sumussa ja vasta nyt kun käyn kelaamalla sitä läpi huomaan miten paljon kaikkea ihanaa tapahtuikaan. 

Vuoden ensimmäiset kuukaudet Tansaniassa veivät minut mm. opettajaksi päiväkotiin, malarian kourissa tiputukseen ja vaeltaen Kilimajaron huipulle. Afrikasta kotiin palattua aloimme äidin ja tädin kanssa suunnitella sitä kuinka muutamme heidän pikkukaupungin liharavintolan yhdessä yössä täysin vegaaniseksi. Oli mieletöntä saada olla mukana mm. maalaamassa harmaat seinät täyteen appelsiineja ja auringonkukkia, ideoida ruokalistoja ja jakaa kaduilla flaijereita ja maistiaisia kaupunkilaisille. Vaihdos onnistui ja olen äärettömän iloinen ja ylpeä siitä, että äiti ja täti tekivät sen ja tekevät edelleen. Toivon, että muutkin yritykset ottavat Bellan esimerkistä mallia ja lähtevät samankaltaisella rakkaudella ja rohkeudella mukaan vaadittavaan muutokseen.

Vuoteen mahtui maalaamista ja päällimmäisinä projekteista on mielessä Loviisan Onneli ja Anneli -talon maalaus ja orpokodin seinän koristelu Tansaniassa. Syksyllä sain yhteydenoton kuuron pikkupojan äidiltä ja pääsin maalaamaan pojan uuden huoneen seinälle pilvisen taivaan. Taivaalle liimattiin akustiikkalevyistä leikattuja palloja jotka koristeltiin kuumailmapalloiksi ja näin apuvälineistä saatiin pojan äidin kekseliäisyyden ansiosta taidetta.    Tuo projekti sai pään täyteen ideoita tulevaisuutta varten.

Kesään mahtui töitä ravintolassa ja Loviisan rauhanfoorumi jonka järjestelyissä olin mukana vapaaehtoisena. Pääsin kokeilemaan juontamista ja veganisoimaan perinteisen rauhanlättykahvilan. Letuista tuli pienillä reseptimuutoksilla oikeastikin rauhan lettuja. <3 Kesällä kokeilin ensimmäistä kertaa ikinä eläinoikeusaktivismia save movement suomen ja anonymous for the voiceless ryhmien kanssa. Mieleenpainuvimman keskustelun kävin lihatilan omistavan miehen kanssa ja jopa hän sanoi että lihan tuottaminen loppuu kokonaan ja tulevaisuus on vegaani. Heidän tilallaan valmistautuminen muutokseen on jo aloitettu.

Viime vuoden aikana ystävieni merkitys korostui ja en voi olla heistä muuta kuin kiitollinen. Mm. hänelle jonka kanssa teekupin äärellä istuminen on taikaa, hänelle jonka kanssa ruohikolla kieriminen on aina yhtä hauskaa sekä hänelle jonka kanssa kesäillat menivät omenoita syöden ja ufoja bongaillessa.

Vaikka vuoteen mahtui paljon kaikkea hauskaa ja ihanaa, se piti sisällään paljon niitä päiviä jolloin tämä hetki tuntui hirveältä ja etenkin loppukesästä tuntui usein pahalta, opettavaisen pahalta. Opin, että se riistävältäkin tuntuvakin myllerrys on jotain uudistavaa eikä huono asia lainkaan. Opin, että on paljon pahempi asia vaientaa se kaikki joka puskee ulos sen sijaan, että antaisi sille luvan tulla ja myllertää kaiken oikein perusteellisesti. Opin myös, ettei ole pakko kestää pahaa oloa itsekseen ja on okei myöntää muillekkin, että nyt ei jaksa.

Huomasin, että asioita alkaa tapahtumaan kun avaa suunsa sen sijaan että peittää surkean olon muilta ja samalla itseltään. Istahdin ensimmäistä kertaa ikinä kunnolla ammattilaisen eteen ja aloin käydä hänen kanssaan läpi niitä kipeitä kohtia jotka luulin jo käsitelleeni. Hän sanoi minulle, että olen kuin valo suljettuna purkkiin vaikka voisin olla aurinko taivaalla. Ja juuri siltä minusta tuntui. Meidän kaikkien tulisi voida olla niitä aurinkoja eikä purkissa olo tunnu kivalta. Tiesin, että pääsisin kyllä pois, mutta se ei tapahtuisi hetkessä ja ilman kaiken perusteellista läpi käymistä.

Huomasin vuonna 2018 miten paljon olinkaan ottanutkaan paineita siitä miten minun tulisi elää ja mitä minun pitäisi saaavuttaa. Nuo paineet ahdistivat niin etten voinut kunnolla hengittää. Kävimme näitä odotuksia ja paineita läpi ja keskustelumme päätteeksi minulta kysyttiin mitä olisin jos tulisin maailmaan ensimmäistä kertaa vasta nyt enkä tullessani tietäisi muiden tai omista oletuksista ja mielipiteistä mitään. Mietin hetken ja vastasin, että olisin vapaa. Tuon sanottuani aloin pitkään jatkuneen nauramattomuuden jälken nauramaan niin etten saanut sitä loppumaan vaikka yritin. Tuon hetken jälkeen syksyllä tunsin, että purkin kansi liikahti ensimmäisen kunnon liikkeensä.Liike jatkui kun opettelin pysähtymään. Loppukesälle suunniteltu reissu lykkääntyi ja matkaa varten hankittu päiväkirja täyttyikin kannesta kanteen ihan ilman kotoa poistumistakin ja ihan vaan olemalla. Kävin paljon läpi mm. lapsuutta ja isäni kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja jälleen olo keveni. Huomasin miten suuri vaikutus sillä oli, että sain kaiken sanoiksi ja kirjoitettua aiheesta vähän tännekin.

Syksyn edetessä tunsin, että nyt olisi aika lähteä seikkailemaan vaikka olo olikin vielä sekava. Tuntui siltä, että voihan sitä ainakin kokeilla. Kun pikkusiskoni päätti lähteä mukaani pähkähullulle liftausreissulleni en voinut kuvitellakaan miten opettavainen aikamme yhdessä tulisi olemaan. Alkumatkasta ahdisti vielä paljon ja se syksyn möykky oli kurkussa vahvasti vieläkin. Ei mennyt kuitenkaan kuin viikko reissumme aloituksesta kun rekasssa Moskovasta Rostoviin istuessani ihan havahduin siihen, että nyt ei ahdista. En voi sanoin kuvailla sitä hetkeä kun kaikki tuntui yhtäkkiä taas kevyeltä ja hymyilytti. Hymyilytti sillä tavalla aidosti enkä tehnyt sitä vain näyttääkseni jollekkin ulkopuoliselle, että kaikki on muka ok. Hymyilin ihan vain itsekseni ja itselleni.

Kepeys jatkui ja liftausreissu Suomesta Iraniin onnistui paremmin kuin olisin uskaltanut toivoakaan. Matka opetti luottamaaan ja aiheita kiitollisuuteen tuli eteen hirmuisesti. Molemmat meistä lähtivät matkaan omista aika huteristakin lähtökohdistaan ja oli osuvaa kun äitimme facebookissa kysyttiin palattuamme, että tulimmeko ehjänä takaisin ja hän vastasi, että ehjempänä. Ja se on totta, palasimme paljon ehjempänä.

Mennyt vuosi sai minut tajuamaan selkeämmin mitä kohti tahdon kulkea ja hallitsematon tuska maailman tilasta ja sen ihmisten olojen suremisesta helpottui hallittavaksi. Uskon, että tähän oli syynä se, että näin niin ihanan monta kertaa, että jokainen meistä voi olla mukana muutoksessa vain omalla panoksellaan eikä sen enempää voi ja tarvitse ollakaan. Tuntuu kuin olisin saanut rauhan ja oma reittini selkeytyi paljon, odotan tätä vuotta ilolla ja intoa täynnä. Aloitan pian taidekoulun Limingalla ja selvittelin juuri keväälle mm. mahdollisia vapaaehtoiskuvioita mielenterveysseuran parissa. Vuosi tulee kulumaan juuri niiden asioiden parissa joita kohtaan tajusin paloni vasta syksyn myllerryksissä.

Tunnen, että tämä aurinko on nyt valmiina loistamaan.

Ja vaikkei olisikaan, nyt osaan olla lempeämpi niille purkissa käväisyillekin. Niillä on tarkoitus.

Ihanaista alkanutta vuotta 2019 <3

Senni

 

 

 

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.