Notice: Trying to get property 'plugins' of non-object in /var/www/www.rantapallo.fi/wp-content/plugins/styles/classes/styles-customize.php on line 150

Yllätyksien Armenia

maanantai, joulukuu 3, 2018

Armenia on osoittautunut liftaajan paratiisiksi ja olemme saaneet kerta toisensa jälkeen yllättyä ihmisen vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä. Viimeksi jäimme Vanadzorin kaupungin pimeille kaduille joten jatketaan Armeniaan tutustumista sieltä:

Selvisi, että luoksemme tullut mies tahtoi vain auttaa. Hän soitti hostelillemme ja tarkistin asian vielä soittamalla itse samaan numeroon hänen perässään ja hyvin englantia puhuva hostellin omistaja pahoitteli puhelimessa ettei majoitusmahdollisuutta olekaan. Syyksi hän sanoi käynnissä olevat Armenian parlamenttivaalit ja kertoi laittaneensa meille varauksen tehtyämme sähköpostia. Emme olleet Saaran kanssa huomanneet sitä. Mies vieressämme soitti pian jollekin uuden puhelun, puhui hetken ja ojensi tämän jälkeen kännykkänsä minulle. Tyttö toisessa päässä kertoi, että voisimme majoittua hänen majatalossaan muutaman kilometrin päässä ja kysyi tulisko hän kohta avaamaan ovet. Tässä vaiheessa luotimme auttajaamme jo täysillä ja ihan hävetti miten olimmekaan vängänneet vastaan. Istuimme hänen autoonsa ja mies esitteli itsensä Hakobiksi.

Hakob kertoi matkalla itsestään ja siitä kuinka hän rakastaa auttaa kaupungissaan vierailevia turisteja. Hän sanoi toivovansa, että meitä kävisi siellä paljon nykyistä enemmänkin. Ajoimme majatalolle ja hän auttoi laukkumme sisälle ja varmisti monta kertaa, että meillä on kaikki hyvin emmekä tarvitsisi apua minkään muun kanssa. Vaihdoimme yhteystiedot ja hänen reaktionsa kiitoskorttiimme oli tähän astisista auttajistamme ilahtunein. Kohtaaminen jätti meidät jälleen todella kiitollisiksi ja pohtimaan luottamusta.

Hakob kysyi aamulla aikatauluamme ja sanoi auttavansa meidät mielellään seuraavalle liftauspaikalle. Kerroimme olevamme menossa aamupalalle ennen lähtöämme ja ehdotimme, että hän voisi tulla mukaamme. Kävimmekin pian yhdessä teellä ja tutustumassa toisiimme paremmin. Suosittelimme hänelle couchsurfing sivustoa ja vinkkasimme, että sitä kautta hän voisi päästä jatkossa tekemisiin kaupungissa vierailevien turistien kanssa. Meitä yössä haahuilevia matkaajia on vaikeampi löytää.

Kun Hakob kuuli meidän pitävän piirtämisestä ja maalaamisesta hän ehdotti, että menisimme kahvilan jälkeen kaupungin taidenäyttelyyn. Näyttely oli mielenkiintoinen ja moni maalaus kuvasi Armenian perinteitä ja maaseutua. Oli kiva kun paikallinen oli kertomassa kaikesta tarkemmin ja saimmekin näyttelystä paljon enemmän irti kuin yleensä ja opimme uutta maasta josta emme tienneet ennakkoon oikeastaan mitään. Näyttelyn jälkeen kiersimme kaupunkia ympäri Hakobin auton kyydissä ja hän kuuntelutti meille samalla lempimusiikkiaan. Vanadzorin kaupunki on tunnettu musikaalisista ihmisistään ja moni maailmallakin tunnettu rockbändi ja säveltäjä on kuulemma sieltä kotoisin.Näimme ajellessamme useita sortuneita rakennuksia. Hakob kertoi vuoden 1988 voimakkaasta maanjäristyksestä jonka tuhot näkyvät kaupungissa vieläkin ja sanoi alueen olevan jatkuvasti altis uusille järistyksille. Kiertelyn jälkeen hän heitti meidät kaupungin laidalle josta aloitimme liftaamisen puolen päivän aikoihin. Hakob sanoi, että jäisi mielellään odottamaan kyytiä kanssamme, mutta nauroi ettemme saisi ketään pysähtymään jos parrakas mies odottaisi vieressämme.Saimme pian kyydin Dilijan nimiseen kylään 35 kilometrin päähän jonne kuskimme Nikolai oli matkalla Vanadzorista. Maisemat olivat m-i-e-l-e-t-t-ö-m-i-ä ja rakastuin Armeniaan juuri tuon auton kyydissä. Vuoristojen reunustamat kylät olivat jotain niin kaunista ja joka paikassa tallusteli lehmiä ja kaalia kauppaavia mummeileita. En ollut oikein tiennyt mitä odottaa Armenialta ja sen kauneus yllätti täysin. Kuvia näistä maisemista en ottanut, joten joudutte nyt vain kuvittemaan sen kauneuden.

Jatkoimme Dilijanista matkaamme Lake Sevanille jonka olimme ottaneet päivämme tavoitteeksi. Matkaa Dilijanista sinne oli noin 40 kilometria ja pääsimme matkaamaan sen miehen kyydissä joka oli ajamassa sitä kautta Jerevaniin.  Löysimme Sevanille saavuttuamme melkoisen säätämisen jälkeen hostellin jossa majoitumme kaksi yötä. Lake Sevan on Armenian ja Kaukasian alueen suurin järvi ja kesällä niin kotimaisten kuin ulkomaalaistenkin suosima lomakohde. Pieni kaupunki järven rannalla oli kaikessa harmaudessaan ja karuudessaan mielenkiintoinen.

Sevanilta jatkoimme matkaamme kohti etelää. Päätimme skipata Jerevanin kokonaan ja mennä mieluummin jonnekkin pieneen kylään. Hakob oli suositellut meille Tatev nimistä vuoristokylää niinpä lähdimme liftaamaan sitä kohti. Aamun sää oli sateinen, mutta emme antaneet sen häiritä. Kävelimme hostelliltamme Jerevaniin johtavan tien varrelle ja liftasimme ensin muutaman kilometrin päähän risteykseen kohti Tatevia. Risteyksestä pääsimme ensimmäisen ohitsemme ajavan pakettiauton kyytiin ja istuimme sen kyydissä Martuni nimisen kaupungin laidalle asti eli 65 kilometrin päähän. Kuskimme muistutti aivan Olegia jonka kyydissä istuimme pisimmän rekkakyytimme Venäjällä. On hauskaa, että myös Armeniassa ja Georgiassa puhutaan paikallisten kielien lisäksi venäjää, niinpä saamme aina jonkinnäköistä keskustelua käytyä kuskiemme kanssa. Intoni opetella venäjää kasvaa päivä päivältä. Nyt olen vielä aivan alkeissa ja toistamme kuskien kanssa lähinnä aina vain peruskeskustelut mm. matkamme määränpäästä, työstä, perheestä ja suomen säästä.

Martuniin saavuttuamme alkoi sataa kaatamalla. Päätimme kuitenkin jatkaa heti liftaamista ja suojasimme rinkkamme ja seisoimme tienlaidassa sateenvarjojemme alla. Autot pysähtyivät eteemme minuutin välein, mutta kaikki olivat matkalla vain kaupungin sisällä. Olimme huonolla paikalla koska tie kohti Tatevia oli toisella puolella kaupunkia. Ihmisiä säälitti sateessa seisokelumme: paikallinen mies oli nähnyt meidät kadun toisella puolella sijaitsevalta huoltoasemalta ja päättänyt ostaa meille lämmikkeeksi höyryävän kuumat perunapiirakat. Hän kävi hymyillen ojentaessa ne meille ja jatkoi matkaansa. Armenia saa sanattomaksi..

Emme saaneet kyytiä liftauspaikaltamme ja päätimme ottaa taksin kaupungin toiselle laidalle. Viitoimme ohi ajavan taksin luoksemme ja kuskimme kauhisteli liftausreissuamme ja päivän säätä. Hän ei voinut käsittää miksi emme lennä Suomesta Iraniin. Kerroimme, että matkaamme tällä tavalla ilmastosyistä ja seikkailunhalusina, eikä päivän sääkään haitannut. Hän jatkoi kauhisteluaan ja sanoi, että voisi ajaa meidät jonnekkin majataloon odottamaan päivää jolloin ei sataisi ja olisi kylmä. Oli hassua miten kaikki puhuivat koko ajan kylmästä säästä vaikka ilma oli meille vain viileä alkusyksyn päivä eikä lainkaan kylmä. Sanoimme jatkavamme liftausta ja hän kysyi voimmeko edes lämmitellä hetken kahvin äärellä ennen jatkamista. Siihen suostuimme jonka jälkeen hän soitti vaimolleen ja ilmoitti, että olemme tulossa. Siinä sitä sitten oltiin matkalla taksikuskin luo kahville!

Ajoimme muutaman kilometrin päähän kuskin kotiin ja hänen vaimonsa sekä meidän ikäinen tytär olivat ovella vastassa. Halauksien jälkeen he ohjasivat meidät kahvipöytään ja istuimme kaikki sen ääreen. Perhe antoi puhelinnumeronsa ja käski soittamaan jos emme saisi kyytiä muutaman tunnin sisällä ja pääsisimme heidän luokseen tulevaksi yöksi. Kahvien ja uusien halauksien jälkeen jatkoimme matkaamme taksin kyydissä liftauspaikalle. Ihana kohtaaminen jälleen! Rakastan sitä, miten reissussa oppii koko ajan tarttumaan eteentuleviin seikkauluihin vapaammin. Muutama vuosi sitten kieltäydyin lähes aina vastaavista tarjouksista ja muistan kuinka kieltäytyminen ilman syytä jäi joka kerta jälkikäteen harmittamaan. Juuri nämä hetket ovat syy miksi rakastan matkustamista.

Tie jolta jatkoimme liftausta oli todella hiljainen ja ohitsemme meni vain kävelijöitä ja muutama auto jotka kääntyivät kohdallamme ympäri. Kaksi venäläismiestä olivat muuten vaan ajelemassa kaupungilla ja he jäivät hetkeksi luoksemme pyytäen kanssaan yhteiskuviin. He tekivät kuvien ottamisen jälkeen lähtöä ja toivottivat onnea matkaamme. He eivät kuitenkaan jatkaneetkaan pois vaan ehdottivat, että jos siitä olisi meille hyötyä he voisivat ajaa meidät kymmenen kilometrin päähän. Istahdimme kyytiin koska ainakin tuosta kohdasta kyydin saanti vaikutti hitaalta, ehkäpä edessä olisi joku risteys jonka jälkeen autoja olisi tuollakin tiellä enemmän.

Miehet olivat itsekin turisteina kaupungissa eivätkä he tienneet, että jo muutan kilometrin jälkeen asutus loppui kokonaan ja maasto muuttui karuksi eikä ympärillämme ollut mitään. He eivät halunneet jättää meitä kaiken sen tyhjyyden keskelle ja lupasivat ajaa meidät seuraavaan kylään. Pysähdyimme matkalla muutaman kerran ihastelemaan maisemia ja lampaita jotka kävelivät suurissa laumoissa paimentensa ohjaamana.

Seuraavaan kylään päästyämme ajattelimme juoda vielä kahvit ennen miesten takaisin paluuta, mutta mistään ei löytynyt heidän etsimiään Armenialaisia jääkahveja. He halusivat välttämättä, että kokeilisimme niitä niimpä jatkoimme seuraavaan kylään. Sieltäkään ei löytynyt kahvia niimpä ajoimme taas seuraavaan. Yritimme joka välissä huikata kaksikolle, ettei heidän tarvitsi meidän takiaan ajaa enää yhtään pidemmälle, mutta he sanoivat matkan olevan heillekin kiva seikkailu. Tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme Jeghegnadzor nimiseen kylään josta löysimme kahvit. Kyseessä oli tosiaan pieneen foliopäällysteiseen muovimukiin pakattu jääkahvi, joka oli onneksi sitä itseään ilman maitoa. Olemme tuon jälkeen nähneet monen juovan vastaavia ja se on selkeästi armenialainen juttu.

Miehet ehdottivat meille, että lähtisimme heidän kanssaan katsomaan Jeghenadzorin lähistöllä sijaitsevaa Noravankin luostaria ja päätimme lähteä mukaan. Voisimme jatkaa liftausta Tateviin seuraavana päivänä joten miksipä jälleen kieltäytyisimme uudesta seikkailusta. Ajomatka jatkui yhtä mukavasti kuin äskenkin vaikka kommunikointi ilman sujuvaa yhteistä kieltä oli alusta alkaen hieman hankalaa. Nousimme luostarille koukeroisia vuoristoteitä ja maisemat olivat upeita. Sateesta huolimatta miehet avasivat autonsa kattoikkunan ja vuorotellen joku pisti siltä päänsä ulos.

Uskonto oli miehille selkeästi tärkeässä roolissa ja kiersimmekin luostarissa lähinnä heidän perässään tietämättä miten meidän tulisi siellä toimia. He hankkivat porteilta kynttilöitä/tuohuksia joita he muiden vierailijoiden tapaan sytyttivät muutamaan eri paikkaan samalla rukoillen. Reissu oli mielenkiintoinen. Saavuimme takaisin Jeghenadzoriin pimeän tultua ja autettuaan meidät majatalon eteen miehet jatkoivat matkaansa takaisin kohti Martunia josta he lentäisivät seuraavana aamuna kotiinsa Moskovaan.

Yövyimme Jeghenadzorin majatalossa yhden yön ja jatkoimme aamulla iftausta kohti Tatevia. Aamun ensimmäinen kyytimme oli erityinen! Autossa istui nimittäin ensimmäistä kertaa koko matkamme aikana nainen ja jos olemme pysyneet laskuissamme tämä oli jo 34. kyytimme. Hän oli autoa ajavan miehen kanssa työmatkalla tunnin ajomatkan päässä sijaitsevaan Goranin kylään lähelle Tatevia. It-alalla työskentelevä kaksikko puhui todella hyvää englantia ja pääsimmekin kyselmään kaikennäköistä liittyen Armeniaan ja sen kulttuuriin.

Pysähdyimme Tatevin risteykseen ja saimme pian seuraavan kyydin Shinuhayrin kylään viiden kilometrin päähän. Kylä oli sumupilven peitossa ja tunnelma oli sumun ja hiljaisuuden takia satumainen. Katsoimme kartasta, että Tateviin olisi kohdaltamme puolen tunnin ajomatka ja koska autoja ei ollut liikenteessä laisinkaan päätimme lähteä kävelemään. Ajattelimme, että olisi kivempi edetä koko ajan edes pikkuisen ja liftata samalla jos autoja menisi ohitsemme. Ja olisihan meillä teltat ja evästä mukana jos emme millään saisi kyytiä ja olisimme keskellä aluetta jossa ei ole asutusta.

Kävelimme pari kilometria kylän ulkopuolelle josta saimme kyydin seuraavalle viidelle kilometrille. Tuon jälkeen jatkoimme jälleen kävelyä ja valmistauduimme syömään pian retkilounasta. Emme onneksi kerenneet vielä sytyttää kaasukeitintämme kun kuulimme auton lähestyvän sumun seasta. Kuski viitoi kohdallamme pikkuruisen autonsa olevan täynnä, mutta pysähtyi kuitenkin vähän matkan päähän. Mies nousi autosta ja pyysi meitä kurkistamaan mahtuisimmeko kyytiin. Auto oli pakattu täyteen pesuaineämpäreitä ja takapenkit oli poistettu kokonaan. Tilaa oli selkeästi vain yhdelle, mutta koska matkaa ei ollut enää jäljellä paljoa päätimme saaran kanssa tunkea itsemme kyytiin. Olimme aivan solmussa ja pakkautumisestamme olisi pitänyt saada kuva jotta kukaan ymmärtäisi miten istuimme. Könysimme penkittömän auton lattialle polvillemme pyllyt kohti ajosuuntaa ja yritimme olla dippaamatta takkejamme ja reppujamme kannettomiin saippuaämpäreihin. Nauroimme koko matkan ja ihastelimme maisemia. Nousimme muhkuraisia vuoristoteitä ylöspäin ja vihdoin sumupilven yläpuolelle päästyämme näimme miten kauniiseen paikkaan olimmekaan saapuneet.Löysimme Tatevin kylästä paikallisten avustuksella majatalon ja olemme olleet täällä muutaman päivän. Kylä on aivan täydellinen! Asukkaita on alle tuhat ja maisemat ympärillä ovat upeat. Kylän yksinkertaisuus on juuri sitä mitä rakastamme. Joka paikassa kävelee kanoja, lehmät ammuvat ja paikalliset kokoontuvat tapaaman toisiaan kadunvarsille ja tervehtivät meitä ohi kävellessämme. Kesällä Tatev on suosittu turistikohde luostarinsa ja pitkän köysiratansa takia, mutta tähän vuoden aikaan emme ole nähneet lisäksemme muita turisteja ja koko majatalo on vain meidän käytössämme. Olemme hakeneet kylän pienistä putiikeista paikallisia vihanneksia ja leipää, kokkailleet niistä herkkuja, tehneet päivävaelluksia kukkuloille, maalanneet ja lukeneet.Iran ei ole enää kaukana ja aloimme juuri hieman suunnitella kohta käynnistyvää kuukauttamme siellä. Liftaamme Tatevista seuraavaksi Meghrin kylään joka sijaisee lähellä rajaa ja yövymme siellä vielä ennen Irania. Olemme olleet viimeisen kuukauden ajan semmoisessa vastaanottajan roolissa, että into päästä Iranissa tekemään jotain auttamista on suuri. Olimme jo yhtedessä yhteen koulun Teheranissa ja pääsemme sinne viettämään aikaa oppilaiden kanssa.

Voe elämä! <3

Senni

Seuraavaan tekstiin pääset tästä.

 

 

 

 

 

 

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Julia maanantai, joulukuu 3, 2018 at 21:17

    Voi että! Odotan aina niin paljon seuraavaa postausta. Teidän seikkailu on ihan täydellinen!! Rakastan käydä maissa jossa ei käy melkein ketään turisteja, siellä in aina mukavimmat ihmiset 💜 Haikailen nyt samoille suunnille.. Lennättekö takaisin vai ootteko vielä miettineet paluuta? Ihanaa reissua 🤗

    • Reply senni tiistai, joulukuu 4, 2018 at 19:08

      kiitos!! <3 Ihana kuulla! Joo näissä maissa on kyllä ihan oma viehätyksensä, kaikki tuntuu jotenkin niin aidolta. Erityisesti just ihmiset 🙂 Voin ehdottomast suositella reissua Armeniaan! Ja ilman lentämistä tullaan takaisin, ollaan kuukausi Iranissa ja sit lähdetään tulemaan busseilla ja junilla kohti suomea. 🙂

  • Reply Maria keskiviikko, joulukuu 5, 2018 at 16:56

    Olette te huikeita tyttöjä!

  • Reply JJ lauantai, joulukuu 29, 2018 at 00:18

    Oho joo.. jos hyvin käy niin voin heittää Viipurista suoraan kotia autolla viimisen liftauksen.. 😉

  • Leave a Reply

    This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.