Notice: Trying to get property 'plugins' of non-object in /var/www/www.rantapallo.fi/wp-content/plugins/styles/classes/styles-customize.php on line 150

Rommia ja rajan ylityksiä – Georgian kautta Armeniaan

lauantai, joulukuu 1, 2018

Noniin! Löysimme Venäjällä tehdyn lisäkoukkauksen jälkeen Georgian oikean rajan ja ylitimme sen onnistuneesti. Vietimme viisi yötä Tbilisissä josta liftasimme Armeniaan. Tässä viime viikon seikkailuista tarkemmin:

Vladikavkazista Georgian rajan yli 

Pääsimme huonosta säästä huolimatta jatkamaan matkaamme Venäjän Vladikavkazista kohti Georgiaa lähes heti saavuttuamme kaupunkiin. Maiden välinen raja oli ollut suljettuna lumisateen ja käsittääksemme jopa lumivyöryjen takia lähes viikon ajan ja mielenkiinnolla odotimme pysyisikö sää siedettävänä liftauspäivänämme. Varmistimme lähtöaamuna hostellin henkilökunnalta, että raja on varmasti auki ja siiryimme kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle huoltoasemalle jonka edustalta aloimme liftata Kazbegin suuntaan. Paikallinen mies pysähtyi noin 15 minuutin jälkeen luoksemme ja kertoi olevansa matkalla rajan edustalle sitä kuitenkaan ylittämättä. Mies osasi hyvin englantia ja kertoi noin 30 kilometrin pituisen matkamme aikana mm. juttuja Georgiasta. Tienlaidat olivat edelleen kilometrien pituisten rekkajonojen reunustamia, mutta kuskimme kertoi henkilöautojen pääsevän rekkojen ohi jonottamatta.

Saavuttuamme rajalle mies halusi välttämättä jäädä auttamaan meidät seuraavan auton kyytiin sillä emme kuulemma saisi ylittää rajaa kävellen. Mies kiersi läpi rajan edustalla jonottavat autot ja kyseli meille ilmaista kyytiä. Jonon kaksi ensimmäistä kieltäytyivät, mutta kolmannessa autossa istuva Tbilisiin matkalla oleva vanha venäläismies lupasi ottaa meidät kyytiinsä. Toivoimme selviävämme passintarkastuksista yhtä nopeasti kuin kuskimme, mutta toisin kävi. Ensimmäisen 15 minuutin odotuksen jälkeen ehdotimme hänelle, että voimme liftata myöhemmin toiseen kyytiin jotta hän pääsisi jatkamaan matkaansa, mutta mies sanoi odottavansa. Saatuamme passimme takaisin kävimme vielä haastateltavana määränpäähämme Iraniin liittyen ja vastailimme kysymyksiin joihin luulimme vastaavamme vasta Iranin rajalla liittyen mm. majoitusvarauksiin. Sohvasurffaus on virallisten sääntöjen mukaan Iranissa kiellettyä ja vaikka tulemmekin sitä siellä käyttämään, meillä tulee olla vähintään ensimmäiselle yölle hostellivaraus valmiina jonka näytämme rajalla. Nyt riitti, että sanoin muistamani hostellin nimen vaikka varausta meillä ei vielä aikatauluttomuutemme takia ollutkaan.

Pääsimme vajaan 40 minuutin jälkeen jatkamaan matkaamme. Tie alkoi pian Georgian puolelle päästyämme nousta korkeammalle vuoristoon ja alkoi sataa lunta. Ymmärsimme miksi raja oli ollut suljettuna, sillä lunta oli maassa runsaasti ja tien auraus oli jatkuvasti käynnissä. Pääsimme lumesta huolimatta liikkumaan nopeasti ja suurimmat ruuhkat olivat Venäjälle menijöiden kaistalla, Tbilisiin johtava puolemme oli lähes tyhjillään. Kuskimme oli hiljainen ja matka menikin maisemia ihastellen sen kummemmin puhumatta. Saavuimme pimeän tultua Tbilisiin (165 km päähän rajasta) ja koska kuskimme oli itsekin menossa keskustaan pääsimme hänen kyydillään kätevästi sinne asti.

Tbilisi 

Majoituimme ensimmäisen yömme pysähdyspaikkamme läheisyydestä löytyneessä hostellissa, mutta koska hostelli oli kuin kellari siirryimme seuraavana aamuna muualle. Löysimme ensimmäisen tilalle vanhankaupungin läheisyydestä ihanan majatalon joka oli avattu vasta viikko sitten ja jota suloinen mummeli piti yhdessä poikansa kanssa. Tunnelma oli lämmin ja meidät esiteltiin heti saavuttuamme muille asukkaille. Georgian hintataso on todella alhainen niinpä maksoimme kahdesta vuoteesta jaetussa huoneessa vain 3.3 euroa yöltä.

Hostelissamme majoittui kanssamme samaan aikaan matkaajia Venäjältä, Kanadasta, Ukrainasta ja Saksasta ja vietimme monta iltaa yhdessä heidän kanssaan. Tutustuimme mm. kahdeksan vuotiaaseen venäläispoikaan joka oli ensimmäisellä liftausreissullaan setänsä kanssa. Heillä oli kantamuksinaan vain pienet päiväreput ja liftaustahti oli todella nopea: kymmenessä päivässä Venäjältä Georgiaan, Armeniaan, Turkkiin ja sieltä takaisin kotiin. He viettivät päivät tutustuen kaupunkeihin ja liftasivat iltaisin ja öisin jolloin poika sai samalla nukuttua.

Jopa meidän pienellä reissubudjetillamme söimme Tbilisissä joka päivä ulkona ja se oli kivaa vaihtelua hostellikokkauksillemme. Venäjällä emme onnistuneet löytämään lähes mitään paikallista ruokaa joka olisi vegaanista niinpä Georgian vegaanitarjonta yllätti meidät täysin. Aivan mielttömiä herkkuja ilman eläimiä: papupataa, sienitäytteisiä nyyttejä, valkosipulilla maustettua munakoisoa, leipiä ja ties mitä muuta taivaallista! Viimeisenä päivänämme löysimme vielä Kiwi nimisen vegaaniravintolan jota voin suositella. Luimme siellä käytyämme netistä useita uutisia liittyen pari vuotta sitten ravintolaan tehtyyn outoon hyökkäykseen. Viisitoista ihmistä oli rynnännyt ravintolaan sotkemaan, mukiloimaan asiakkaita, polttamaan tupakkaa sekä heiluttemaan ja syömään kalaa ja makkaroita. Veganismi ja ravintolan seiniä koristavat tekstit siitä kuinka paikka on avoin kaikille mm. sukupuolesta ja taustoista riippumatta olivat tainneet ärsyttää. Olisi mielenkiintoista kuulla hyökkääjiltä millähän tuollainen ”aktivismi” perustellaan..

Tykkäsime Tbilisistä todella! Minulle tulee nykyään harvoin suuremmissa kaupungeissa se fiilis, että voisin viettää siellä pidempiä aikoja saati asua, mutta tuolla voisin kuvitella jopa asuvani. Syömisen lisäksi tapasimme sohvasurffaajia, kiersimme vanhankaupungin suloisia kujia ja teimme pienen päivävaelluksen Kus Tba nimiselle järvelle.

Tbilisistä Armenian rajalle 

Jatkoimme Tbilisistä matkaamme ottamalla ensin lähibussin kaupungin ulkopuolelle. Emme kerenneet vielä aloittaa liftaamista ja olimme vasta kävelemässä parempaan paikkaan bussipysäkiltä kun pakettiauto pysähtyi viereemme ja hymyilevä pappa huikkasi meidät kyytiinsä Marneuliin 45 km päähän. Istahdimme auton kyytiin ja mies esitteli itsensä osoittamalla samalla peukalonsa juurelle tatuoitua nimeään: Voronov. Hän ei ollut ensimmäinen tapaamamme kuski joka oli tatuoinut oman nimensä käteensä.

Pysähdyimme pian lähdettyämme kahvilan eteen ja kuski huikkasi tulevansa kohta takaisin. Hän palasi autolle ojentaen meille kahvilasta hakemansa vihreät limonadit ja sanoi, että Georgiasta ei voi lähteä ellei ole maistanut sitä. Juoma maistui hassulta ja selvitimme matkan jälkeen, että se oli georgialainen limu jonka mausteena käytetään rakuunaa.

Marneuliin päästyämme Voronov antoi meille puhelinnumeronsa ja käski soittaa hänelle jos satumme tulemaan kotiin samaa reittiä. Lähdimme kävelemään kohti seuraavaa liftauspaikkaa emmekä taaskaan kerenneet liftata kun pappa numero 2 pysähtyi eteemme arvattuaan meidän olevan matkalla Armenian rajalle. Hän oli itse menossa lähistölle viinirypäleviljelmilleen töihin ja otti meidät kyytiinsä. Mies puhui hyvää englantia ja kertoi matkalla nuoruuden vaellusreissuistaan, lapsistaan ja presidentinvaaleista joiden seuraavana päivänä selviävää tulosta hän jännitti. Kadunlaidat oli liimattu täyteen toisen vaaliehdokkaan kuvia ja hän mutisi joka kerta ne nähdessään ja kertoi pelkäävänsä, että kuvissa oleva mies voittaa. Kävimme äsken tarkistamassa kuka vaalit loppujen lopuksi voitti ja näköjään hänen kannattamansa nainen josta tuli samalla Georgian ensimmäinen naispresidentti.

Päivä rekassa 

Saavuimme Armenian rajan edustalle ennen puolta päivää ja jatkoimme heti liftausta. Rekkojen kohdalla laskimme kätemme alas koska ajattelimme, että pian rajalla odottavien viranomaisten takia kukaan ei ottaisi meitä kyytiin ja ainakin Venäjällä kahden matkaajan kyytiin ottaminen oli ollut luvatonta. Liftaamattomuudestamme huolimatta rekka hidasti 15 minuutin jälkeen eteemme ja kuski toivotti tervetulleeksi kyytiinsä. Varmistimme hölmistyineinä saisimmeko molemmat tulla ja hän ihmetteli kysymystämme ja hoputti meidät kyytiin autojonon kasvaessa takanamme.

Kuskimme (jonka nimeä en millään muista) oli 12 päiväisellä ajomatkallaan Venäjältä takaisin kotikaupunkiinsa Jerevaniin. Hän oli liikenteessä työkaverinsa Hakobin kanssa joka ajoi kuskimme takana omalla rekallaan. Kysymme rekkakuskeilta aina mielenkiinnosta mitä he kuljettavat ja nyt saimme vastaukseksi, että menomatkalla rekka oli ollut täynnä ruokaa ja nyt autonrenkaita.

Kävelimme Saaran kanssa passintarkastukseen ja kuski ajoi rekalla läpi omasta portistaan. Olin lukenut, että meidän ei tarvitse hankkia Armeniaan viisumia, mutta saisimme jonkin näköiset viisumit rajalta. Olimme varautuneet siihen, että lappujen täyttämisessä kestäisi, mutta pelkkä pikainen passien näyttäminen virkailijoille riittikin eikä viisumeista puhuttu mitään. Olin tainnut lukea asiasta vanhaa tietoa. Passeja tutkaillessaan virkailijat kyselivät liikkumistavastamme ja saatuan vastauksen he voivottelivat iloisesti hymyillen etteivät ole vapaalla jotta voisivat itse toimia liftauskuskeinamme.

Etsimme passitarkastuksen jälkeen kuskimme rekkajonosta ja hän kertoi, että tiedossa olisi odottelua koska raja on ruuhkainen useista eri naapurimaista kulkevan liikenteen takia. Hän kaivoi pian kaasukeittimensä esiin ja laittoi veden kiehumaan. Söimme repuistamme ja hänen varastoistaan löytyneitä hedelmiä ja joimme kahvit. Kun sanoin kahvipöydän näyttävän siltä että meillä on juhlat hän innostui ja alkoi kaivella jotain yläpuolellaan sijaitsevasta kaapista. Hetken etsinnän jälkeen mies löysi etsimänsä eli korkkaamattoman rommipullon ja naurahti, että ”nyt on juhlat!” Sanoimme Saaran kanssa nauraen ettemme ottaisi, mutta terveydelle ja kiitokseksi kyydistä piti kuulemma juoda yhdet ja siihen sitten suostuimme.

Rekkajono ei päässyt tunteihin liikkumaan mihinkään ja vaikka olisimme voineet Saaran kanssa lähteä ensimmäisen puolen tunnin jälkeen kävellen Armenian puolelle liftaamaan uuden kyydin, päätimme ettemme lähde hötkyilemään. Rekassa oli hauskaa ja tiesimme pääsevämme sillä suoraan Jerevaniin asti. Kuuntelimme viisikymppisen kuskimme muistitikulleen lataamaa musiikkia joka oli tälläkin kertaa täynnä mielenkiintoisia yhdistelmiä: vuorotellen Katy Perrya ja vuorotellen armenialaista kansanmusiikkia.

Kuusi tuntia (ja kaksi rommia..) myöhemmin rekkajono liikahti ja pääsimme rajan seuraavalle etapille. Ajoimme rajaviranomaisten ohi rekan kyydissä ja sormet ristissä toivoimme, että he eivät puuttuisi siihen, että meitä oli kyydissä kuskin lisäksi kaksi. Eivätkä puuttuneet! Myös kuski iloitsi päästyään rekkansa kanssa heidän ohi ongelmitta ja kertoi että välillä rekat otetaan muutamaksikin tunniksi sivuun.

Kerkesimme ajaa pari kilometriä kun kuskimme työkaveri Hakob soitti. Hän kertoi jääneensä oman rekkansa kanssa rajalle ja meidän täytyisi jäädä odottamaan häntä ennen matkan jatkamista eli tässä tapauksessa oikeastaan aloittamista. Kuskimme kaivoi kolmatta kertaa kaasukeittimensä esiin ja nauroi, että kahvin aika! Aloimme Saaran kanssa miettiä olisiko matkan jatkaminen toisella kyydillä mahdollista, mutta koska kello oli jo sen verran että oli tullut pimeä eikä lähistöllä ollut majoitusmahdollisuuksiakaan, jäimme rekkaan. Kuuntelimme musiikkia, kirjoittelimme ja juttelimme kuskin sekä hänen Jerevanissa asuvan poikansa kanssa puhelimessa. Ihan naurattaa se joka kertainen hämmennys kun vain venäjää puhuvat kuskit soittavat varoittamatta jollekkin englantia osaavalle tutulleen ja ojentavat puhelimen sanomalla vaan: ”hän osaa englantia, puhu.”

Hakob tööttäsi rekkamme takaa ennen iltayhdeksää  ja pääsimme vihdoin lähtemään, neljän tunnin matka kohti Jerevania alkoi. Alkoi, mutta ei sittenkään päätynyt sinne asti. Päätimme nimittäin Saaran kanssa melkein heti lähdettyämme, että emme aiokkaan kahdeksan tunnin odotuksesta huolimatta mennä sinne asti. Tutkailimme Armenian karttaa ja jo pelkästään maan pienen koon takia alkoi tuntua siltä, ettemme halua vain ajaa koko maan läpi kerralla ja vieläpä pimeässä näkemättä mitään. Toisena syynä oli kapeiden vuoristoteiden huono kunto yhdistettynä pimeyteen. Kysyimme kuskiltamme missä olisi hyvä pysähtyä ja kerroimme jatkavammekin mieluummin etappi etapilta kohti Iranin rajaa. Hän suositteli noin 70 kilometrin päässä sijaitsevaa Vanadzorin kaupunkia ja jäimmekin sen edustalle. Kuski varoitteli lähtiessään pimeästä, kielsi luottamasta keneenkään ja toivoitti onnea majoituksen löytymiseen. Kiitimme hauskasta päivästä ja vilkutimme Hakobillekin heipat.

Lähdimme kävelemään kohti kaupungin keskustaa ja varaamaamme hostellia. Ensimmäistä kertaa tunsimme aikamoista jännitystä öisillä Armenian kaduilla kulkiessamme. Moni auto ajoi hitaasti viereemme ja kyseli ikkunasta tarvitsemmeko taksia. Joku hidasti ja sanoi, että ei ole turvallista kävellä tähän aikaan ulkona. Kaupat oli suljettu ja missään ei näkynyt ketään. Löysimme hostellillemme, mutta rakennuksen ovet olivat lukossa ja valot pimeinä vaikka netin mukaan hostelilla piti olla 24h vastaanotto ja olimme ilmoittaneet ennakkoon saapumisaikamme. Viereisessäkin rakennuksessa oli hostellin kyltti, mutta sielläkin oli pimeää.

Lähistöllemme pysähtyi auto pohtiessamme hostellin edessä mitä tekisimme seuraavaksi. Mies käveli autonsa luota luoksemme ja sanoi, että kumpikaan hostelleista ei ole toiminnassa ja että hän voisi ajaa meidät avoinna olevaan majataloon parin kilometrin päähän. Epäuskoisesti kieltäydyimme ja sanoimme pärjäävämme. Mies jäi kuitenkin luoksemme ja sanoi soittavansa varaamaamme hostelliin. Hän kertoi pikaisen puhelun jälkeen, että hostelli on tämän viikon ajan suljettuna. Olimme jo tehneet varauksen enkä uskonut hänen puhuvan totta. Ihmettelimme Saaran kanssa miksi hostelli olisi juuri tämän viikon ajan suljettuna ja huomasin luovani pääni sisällä skenaariot siitä kuinka mies oli teeskennellyt puhelun jotta saisi meidät autonsa kytiin. Itse kirjoitin juuri viimeksi luottamisen tärkeydestä ja nyt mietin ensimmäisenä tuollaista.. Tuntui, että nyt meitä testattiin todella ja vaikka mies vaikutti kiltiltä, oli tilanne jotenkin outo. Sanoinkin hänelle pahoitellen, että tahtoisimme todella luottaa, mutta nyt emme vaan voi..

Senni

Kiinnostaako tietää mitä sitten tapahtui? Pääset seuraavaan tekstiin tästä.

 

 

 

 

 

 

 

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.