Notice: Trying to get property 'plugins' of non-object in /var/www/www.rantapallo.fi/wp-content/plugins/styles/classes/styles-customize.php on line 150

Vanhempi! Anna lapsesi hypätä tyhjän päälle

maanantai, marraskuu 26, 2018

Miten äitisi päästää sinut lähtemään tälläiselle matkalle?

Jos minä olisin isäsi, en ikinä antaisi sinun lähteä. Lukitsisin sinut kotiin!

Maailma on paha paikka, kotona on turvallisempaa. Omaa tytärtäni en päästäisi.

Liftaamme siskoni kanssa Suomesta Iraniin. Olemme jo pelkästään viimeisen viikon aikana kuulleet nuo lauseet ja varsinkin Venäjällä vastasimme useasti kysymyksiin liittyen vanhempiimme. Kysyjät olivat itsekin vanhempia ja heidän puheidensa kautta tajusin miten ylpeä voinkaan olla omistani. Olen pitänyt sitä jo lähes itsestäänselvyytenä, että saan luvan matkustaa. Eikä kyse ole oikeastaan luvasta, olenhan täysi-ikäinen. Kyse on hyväksynnästä ja siitä, että he luottavat, antavat minun mennä ja jopa kannustavat siihen. Kun olen sanonut vanhempiemme olevan iloisia puolestamme kysyjät ovat kerta toisensa jälkeen remahtaneet hämmentyneeseen nauruun: ”Voivatko he todella olla iloisia?”

En tiedä kuka olisin jos minua ei olisi päästetty lukion jälkeen ensimmäiselle soolomatkalleni joka on innostanut lähtemään reissuun uudestaan ja uudestaan. Näkemään, kokemaan, tunnustelemaan ja oppimaan. Jos minulle olisikin ojennettu ylioppilaslahjaksi rinkan ja matkalipun sijaan kello ja astiasarja. Jos isä olisikin sanonut että hän lukitsee minut kotiin sen sijaan, mitä hän sanoo oikeasti: ”lennä lintuseni ja toteuta unelmasi.” Jos äiti hengittäisi niskaan ja vaatisi minua saavuttamaan jotain mitä en halua tai jotain mihin en ole valmis. Sen sijaan hän sanoo tulevaisuuden suunitelmia tuskaillessani ne tärkeimmät sanat mitä vanhempi voi lapselleen niinä hetkinä sanoa: ”tiedäthän Senni että ainakaan minä en odota sulta mitään tai vaadi mitään. Voit olla mitä vaan.” Nuo sanat ovat vapauttavinta mitä voi kuulla. Ne eivät ole luovuttamista suhteeni vaan vähän kuin lupa sille, että voin elää omat unelmat edellä ja omista lähtökohdistani. On harmillista, että monen aikuisenkin lapsen vastaavat haaveet lytätään vanhempien toimesta.

Matkustelua ja mitä vaan muuta elämää kuin peruskoulun jälkeistä koulupaikkaa pidetään välivuotena. Ajattelemme reissuja ja elämää mullistavia seikkailuja hetken taukoina todellisuudesta. Jo liftausreissumme ensimmäinen kuski Loviisassa sanoi ne samat sanat jota olemme sen jälkeen kuulleet jokaiselta muultakin kuskilta: ”eikö teidän ikäisten ihmisten kuuluisi olla töissä ja opiskelemassa?” Muistan kun opettajat kyselivät meiltä lukion viimeisenä keväänä jatko-opintosuunnitelmistamme ja kun ikäluokastamme suurin osa kertoi pitävänsä välivuoden moni opettaja kauhistui. Muistan vieläkin ne pelokkaat ja pettyneet ilmeet. Kommentit siitä, että eikö olisi ensin parempi kouluttautua ja sitten miettiä tuollaisia. Ettemme vaan jäisi tyhjän päälle.

Tyhjän päälle jäämistä ja matkustamista ei pidetä vaihtoehtona vaikka se on ainakin omalla kohdallani ollut viime vuosien ja koko tähän astisen elämäni tärkein opettaja. Se on kuljettanut minut maasta ja isäntäperheestä toiseen. Opettanut nauttimaan yksinkertaisista asioista, luonut palon luovuudelle, opettanut ymmärtämään, antanut aikaa ja opettanut ottamaan aikaa. Kuuntelemaan itseä, haaveilemaan, kyseenalaistamaan ja olemaan rohkeampi. Antamaan ja vastaanottamaan. Se on opettanut sellaista mitä koulukirjoissa ei kerrota ja voisin jatkaa listaa sen opettamista asioista loputtomiin. Silti tyhjän päälle joutumisella vain pelotellaan ja sitä kauhistellaan.

Tyhjän päälle lähteminen tuo eteen mielettömiä kokemuksia ja ne kokemukset ovat omalla kohdallani olleet esimerkiksi yksittäisiä päiviä jolloin kaikki on tuntunut ihmeelliseltä. Niitä kun on aamulla lähtenyt kävelemään rinkka selässä Nepalin vuoristoteitä pitkin ilman suunitelmia ja tietoa tulevasta päivästä, viikoista tai edes kuukausista.

Sitä kun on pelkästään sen yhden samaisen päivän aikana päätynyt vanhan nepalilaismiehen kotiin juomaan teetä ja tavannut myöhemmin hylätyn kirkon raunioissa asuvan hindun joka esitteli lyijykynäpiirrustuksiaan kertoen samalla elämän ihmeellisyyksistä. Kun on vielä päivän päätteeksi päätynyt ohi ajavan moottoripyöräilijän kyydissä katsomaan vuorenhuipulle auringonlaskua ja illalla kuullut majatalossa paikallisen pariskunnan onnellista ja valitettavan harvinaistakin tarinaa jossa pakkoavioliitto johti rakkauteen.

Se on ollut onnistumisia ja iloa, mutta myös äheltämistä ja riittämättömyyden tunnetta. Sitä kun on yrittänyt opettaa lapsille Tanzaniassa kuinka leikkiä hippaa eivätkä he kuukaudenkaan jälkeen ymmärtäneet mistä tässä maailman yksinkertasimmassa leikissä on kyse. Hipasta huolimatta tuo kuukausi heidän kanssaan antoi ja opetti molemmille osapuolille hirmuisesti.Tyhjän päälle astuminen on opettanut kääntämään sekavat hukassaolon päivät voimavaraksi ja suunnannäyttäjäksi. Muutama tuollainen päivä ohjasi minut mm. Balkanilla paikkaan jonka tiedän muuttaneen elämäni: pienoiselle farmille keskelle metsää. Halasin saapuessani läpi isäntäperheeni enkä vielä silloin voinut kuvitellakaan mitä kaikkea tulemme seuraavien viikkojen aikana toisiltamme oppimaan. Aivan mielettömiä asioita elämästä: luottamisesta, irtipäästämisestä, rakkaudesta ja anteeksiannosta. Nauroimme ja itkimme. En sinne mennessäni tiennyt, että löydän paikan jonne tiedän voivani jatkossa aina palata ja ihmiset joiden kanssa voin jakaa kaiken.

Tyhjän päälle hakeutuminen antanut eteen mahdollisuuksia joihin tarttua.

Tansaniassa isäntäperheeni ajelutti minua ympäri kotikyläänsä ja esitteli tuttavaperheelleen. Perheelle joka ei omista mitään. Perheelle jonka savesta rakennettu talo sulaa sadekauden seurauksena ja jonka isäntä ei pääse sairaalaan näyttämään tulehtunutta jalkaansa ilman rahaa. Tyhjän päällä meno on antanut eteen tilanteita joissa on päässyt miettimään miten voisi itsekin auttaa. Kumoamaan sen ensimmäisen ajatuksen, siitä että enhän minä voi tehdä mitään ja uskoa siihen seuraavaan joka kehoittaa kokeilemaan. Se kokeilu muutti facebook tuttujen lahjoitusten ansiolla sulavan mutatalon kodiksi jolla on seinät, kuivan maan kaivoksi ja isä pääsi sairaalaan.

Tyhjän päällä käväistyä ja matkatessa alkaa aina katsomaan uusin silmin sitä kaikkea mitä on kotona. Kaikkea sitä mihin on tottunut, oli kyse ihmisistä tai materiasta. Joka kerta olen palannut kotiin eri ihmisenä ja suhtautumiseni kaikkeen on muuttunut. Tai oikeastaan ei eri ihmisenä vaan enemmän ja enemmän Senninä. Tyhjän päälle astuminen on saanut todella pohtimaan mitä elämältäni haluan ja mitä en halua. Mitä voin antaa ja missä haluan kehittyä.

Maailmamme tarvitsee lisää haaveilijoita ja niitä jotka tekevät elämässään rakastamiaan asioita. Olen vihdoin alkanut itsekin todella ymmärtää sen. Olen pitkään kamppaillut tulevaisuuden suunnitelmieni kanssa enkä ole nähnyt selkeää suuntaa sen suhteen mitä haluan matkustamisen lisäksi/ohella tehdä. Huolimatta siitä, että esimerkiksi vanhempani ovat antaneet siunauksensa mille vaan. En tiedä millainen kamppailu olisi jos joutuisin samalla käsittelemään heidän vastustuksensa.

Tiedän koko ajan voimakkaammin mihin asioihin haluasin vaikuttaa, mutta en ole saanut omasta tavasta ja reitistäni kiinni. Olen vähätellyt päivittäin paloani taiteita ja kaikkea luovaa kohtaan ja ajatellut, että en voi keskittyä niihin kun pitäisi keskittyä löytämään joku oikea tapa tehdä jotain suurempaa. Mikään ei ole kuitenkaan tuntunut omalta ja se on tuskastuttanut.

Kaksi viikkoa sitten katsoin ystäväni tekemän videon jossa hän puhui omasta sydämen oivalluksestaan ja intuitionsa kuuntelemisesta. Videon katsottua pillahdin onnen itkuun koska tajusin yhtäkkiä mitä haluan ja mitä aion tehdä. Ilmoittauduin samantien taidekouluun Limingalle ja sain juuri kuulla, että aloitan siellä matkamme jälkeen kuvataidelinjalla. Tuntui kuin kaikki palaset olisivat sekunnissa loksahtaneet paikoilleen. Heti kun annoin itselleni luvan lähteä kohti tulevaa se rakkain intohimo edellä. Kyllä pääsen tätäkin kautta varmasti pian tekemään osani. Nyt tiedän sen.

Tyhjän päälle hyppäämistä ei voi tehdä onnistuneesti ilman luottamista elämään ja siihen, että se kantaa. Teimme tänä aamuna siskoni kanssa lähtöä Tbilisin majoituksestamme päivän rientoihin ja majatalon vanha omistarouva tuli perässämme ulos. Hän sanoi ympärilleen katsellen venäjäksi lauseen jota en ymmärtänyt. Pyysin häntä toistamaan sanat kääntäjään ja kännykkäni näytölle ilmestyi käännettynä lause: ”älkäää luottako kehenkään.”

Laskin käden hänen olkapäällensä ja naurahdin.

Varmasti luotan! Luotan vielä tuplasti enemmän kuultuani tuon. Minusta olisi hirveä ajatus jos kaikki maailman ihmiset lähtisivät aamuisin kotiovelta poistuessaan uuteen päivään sillä asenteella että tänään en kyllä varmasti luota kehenkään. Mitä jää jäljelle jos jokainen meistä kohtaa uuden päivän ja sen eteen tuomat kohtaamiset tuolla tavalla? Uskon, että ei mitään hyvää. Jos kukaan ei luota, emme uskalla antaa emmekä vastaanottaa ja taika katoaa. Ymmärrän toki mitä hän tarkoitti sillä emme tietenkään voi sokeasti luottaa kaikkeen, mutta silti lähtökohtana pitäisi olla luottamus.

Sama pätee vanhempiin ja heidän suhtautumiseensa liityen lasten haaveisiin. On eri asia kantaa terveellä tavalla huolta ja kuitenkin antaa mennä kuin se, että antaa oman huolen ja pelon estää lapsen unelmat. Täytyy luottaa. Unelmista puhutaan liian vähän ja peruskoulunsa päättäviltä kysytään aina ne samat kuivat ja olettavat kysymykset liittyen jatko-opintoihin, sen sijaan että kysyisimme unelmista. Meidän tulisi luottaa siihen, että nuori tietää itse mitä haluaa jos saa mahdollisuuden kuunnella ja pohtia mitä se halu on. Voin muuten taata, että nuoreen joka palaa reissuiltaan täytyy tutustua uudestaan, mutta se on varmasti sen arvoista. Vanhempi pääsee todennäköisesti sen jälkeen tutustumaan uudestaan myös itseensäkin.

Tällä kaikella halusin kai sanoa tämän:

Voidaanko jooko pelottelun ja lyttäyksen sijaan luottaa ja rohkaista meitä lintusia lentämään?

Senni

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Liisa maanantai, marraskuu 26, 2018 at 16:58

    Senni. ? Se ei olekkaan tyhjä, minkä päälle hyppäsit. Se on elämä. Onnellista elämää sinulle.

    • Reply senni maanantai, marraskuu 26, 2018 at 17:22

      <3 <3

  • Reply Kai maanantai, marraskuu 26, 2018 at 17:06

    Senni!

    Tervetuloa Liminkaan! Ihan hoodeille ??

    Kai ja Kitti

    • Reply senni maanantai, marraskuu 26, 2018 at 17:21

      Kiitos!

    Leave a Reply

    This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.