Notice: Trying to get property 'plugins' of non-object in /var/www/www.rantapallo.fi/wp-content/plugins/styles/classes/styles-customize.php on line 150

Liftaamalla kohti Irania! Lähtökuopissa

tiistai, lokakuu 30, 2018

Viisumit Venäjälle ja Iraniin saapuivat postissa ja rinkat on pakattu, siskoni ja minun matkaan lähtöön on enää hetki. Kerroin jokin aika sitten siitä miten lykkäsin suunnitelmissa ollutta lähtöä kuukausilla. Se oli tarpeen ja vaikka en vieläkään oikein tiedä miten päin olla ja minne mennä, tunnistan mielen mykkyröiden seasta sydämen äänen joka sanoo, että nyt voit mennä. Kuuntelen sitä. Haluan kokea tämän ja uskon myös, että tämä on juuri se lähtökohta josta minun tällä kertaa kuuluukin lähteä. Olen usein luonut tietynlaiset odotukset reissun suhteen: teen tätä, opin tuota, hahmotan tuon asian, tapaan hänet, tulen kotiin tuolloin, löydän itseni ja niin edelleen. Tällä kertaa lähden aikalailla tyhjänä, olen valmis ottamaan vastaan kaiken eteen tulevan paljon vapaammin kuin ennen.

Nyt lähdemme todella opettelemaan päivä kerrallaan elämistä ihan käytännössäkin. Emme tiedä yhtään mitä on edessä ja se on ihanaa. Tiedämme vain sen, että keskiviikko aamuna lähdemme seisomaan peukalot pystyssä tien laitaan. Emme tiedä kuka meidät ottaa kyytiin ja minne asti ensimmäisenä päivänä päädymme. Emme tiedä missä majoitumme, voi olla että teltassa, voi olla että jonkun sohvalla tai hostellissa. Saattaa olla, että vietämme ensimmäisen yön Suomen puolella, mutta yhtä todennäköistä on viettää se Venäjällä. Emme tiedä keitä tapaamme ja mikä on ylipäätään koko matkan määränpää. Emme myöskään tiedä milloin palaamme. Tiedämme nyt vain sen, että olemme menossa ja se riittää. Vaikka olen matkannut jo jonkin verran en ole ikinä tehnyt vastaavaa. Tahdon kokea tuollaisen aivan uudenlaisen vapauden ja vain luottaa.

Mietin välillä syytä miksi kirjoitan asioistani tänne ja onko tällä oikeasti mitään merkitystä. Voinko antaa tällä jotain. Osaan vastata ainakin siihen mihin pyrin. Painavimpana syynä on toive siitä, että voisin rohkaista edes yhtä ihmistä tekemään haaveistaan totta kertomalla omaa tarinaani. Tarvitsemme jokainen rohkaisua ja ainakin omalla kohdallani muiden tarinoiden kuulemisesta on jatkuvasti apua. Tänäänkin sain eteeni monen ihmisen inspiroivat tarinat ja ajattelin, että vitsit mäkin haluan. Tiedän, että moni meistä pidättelee itseään toteuttamasta haaveitaan ja edessä on liikaa jossia ja muttia. Minun kohdallani haaveet ovat koskeneet ensisijaisesti matkustamista ja sen mukanaan tuomia asioita ja tilanteita. Olen matkan varrella tajunnut itsestä asioita joita en olisi varmasti ikinä muuten tajunnut ja alkanut haaveilla ja luottaa lisää.

Liftasin muutama viikko sitten yläkouluaikasen opettajani kyytiin ja juttelimme kuulumisista. Kun kerroin mitä puuhailen hän naureskeli, että ”oletko säkin semmoinen todellisuuden pakoilija?” Hän ei sanonut sitä ilkeästi, mutta vastaavat kommentit jäävät aina pohdituttamaan. Mikä on se todellisuus jota pakenemme? Tarkoittaako todellisuus säännöllistä työtä ja opiskelupaikkaa? Sitä, että olisimme aloillamme? Sitäkö, että olisi kiire? Vai sitä ettei kyseenalaista tätä kaikkea? Olisi ehkä pitänyt kysyä mitä se todellisuus hänelle tarkoittaa. Itse en tiedä vastausta. Uskon, että kyse on ennemminkin normista kuin todellisuudesta. Eikä se loppujen lopuksi ole normikaan, ei ole olemassa yhtä massaa joka tekee ja ajattelee asiat samoin kuin muut ympärillä vaikka ulospäin näyttäisikin siltä. Jokaisella on se oma todellisuus siksi en ymmärrä tuota. Ja jos olisikin olemassa vain tuollainen yksi todellisuus, miksi sitten niin moni meistä haluaa loppujen lopuksi jotain ihan muuta kuin mitä se antaa ja puhumme pakenemisesta?

Moni meistä kipuilee tilanteessa jossa olo ei tunnu hyvältä. Tilanne voi liittyä työhön, ihmissuhteeseen, asuinpaikkaan tai vaikka opiskeluihin, ihan mihin vaan. Joku haaveilee pienestä arkipäivän muutoksesta joku koko elämänsä suunnan kääntämisestä. Lähtökohtia on yhtä monta kuin meitä on ihmisiä enkä väitä, että jokainen haluaa samaa tai voi toteuttaa asiat samalla kaavalla. Haaveita kohti voi kuitenkin aina lähteä kulkemaan. Usein sanomme edessä olevan hirveästi kaikkea jota ei voi muuttaa, vaikka loppujen lopuksi meidän täytyy muuttaa vain jotain pientä itsessämme. Se, että alkaa rohkeasti haaveilla on jo suurin voitto. Se, että miettii mitä haluan ja mikä estää saavuttamasta sen.

Mistäkö sitten tiedän, että mahdollisesti sinäkin pidättelet itseäsi? Tiedän sen, koska olet kertonut minulle. Sinä joka kerroit, että pakahdut työpaikallesi ja haluaisit kokeilla matkustamista. Sanoit pelkääväsi sitä ettet tiedä mikä odottaa kun palaat. Sinä joka voivottelit olevasi liian vanha kokeillaksesi liftaamista. Sinä joka sanoit haaveilevasi siitä, että sinulla olisi enemmän aikaa toteuttaa itseäsi. Sinä joka sanoit, että sitten joskus ja sinä joka sanoit mutta. Sinä joka sanoit opiskelevasi tietyssä koulussa vain koska vanhempasi odottavat sinun tekevän niin. Kerroit minulle mitä oikeasti haluat opiskella, mutta heti perään sanoit ettet uskalla sanoa sitä vanhemmillesi ja vaihtaa. Sanoit, että pysyt siellä ja tyydyt kohtaloosi. Olet ikäiseni ja lause sai minut hämilleni.

Tarvitseeko meidän tietää mitä tapahtuu palattuamme? Ja onko meidän välttämätöntä saada tekemisillemme aina muiden hyväksyntä? Tahdon esimerkin avulla näyttää, että ei tarvitse. Tiedän, että se voi olla hankalaa koska kipuilen asian kanssa itsekin. Haluan kuitenkin oppia ja toivon, että juuri siksi etten vielä itsekään osaa sinäkin hahmotat paremmin. Enkä halua kertoa kaikesta kaunisteltua versiota vaan rehellisesti. Että voi vähintään kokeilla uutta vaikkei kaikesta olisikaan varmuutta ja selkeyttä. Epämukavuusalueelle meno on usein välttämätöntä ja sen arvoista.

Haaveilu ja haaveiden toteuttaminen ei ole itsekästä, sen ei tarvitse olla sitä. Toki on huolestuttavaa jos haaveenasi on tuhota maailma tai satuttaa, mutta en usko että se on oikeasti kenenkään haave. Uskon, että jokainen haluaa loppujen lopuksi muille hyvää ja mitä enemmän saamme aikaa itsellemme ja omille haaveille, sitä parempi. On paljon suurempi riski, että aiheutamme pahaa ympärillämme jos emme ensin kuuntele itseämme.

Kuten sanoin en tiedä tulevasta reissusta vielä mitään, en siis myöskään lupaa mitään. Toivoin kuitenkin voivani vähän avata matkaamme reissun aikana tännekin ja näyttää, että moni mutta jonka voisimme laittaa matkan eteen ei estä meistä lähtemästä. Emme halua ilmastosyistä lentää, mutta lähdemme ulkomaille silti. Pankkitileillämme ei ole tuhansien eurojen matkakassaa, mutta lähdemme silti. Emme tiedä kestämmekö toisiamme, mutta lähdemme silti. Emme tiedä tulevasta mitään, mutta lähdemme silti.

 

Senni & Saara

<3

 

You Might Also Like

3 Comments

  • Reply Kai Huovinnaa tiistai, lokakuu 30, 2018 at 23:11

    Rohkeutta reissuunne. Ja kaikkea turvallisuutta.

    Jo kouluaikoina kaverini Kallen kaa liftailtiin Pälkäneeltä Luopioisiin; se tiesi kahden markan säästöä ’tärkeämpiin’ ?

    Ite tein liftireissun Lahti – Mikkeli – Joensuu kesällä 1984. Vapausmeininkiä. Ihan nolotti ostetut siirtymät Stadista Lahteen ja palatessa Joen kaupungista takaisin.

    Toivomme, että kaikki hieman kookkaamalla reissullanne menee ????

    Kai & Kitti

  • Reply JJ75 keskiviikko, lokakuu 31, 2018 at 22:49

    Oli ilo tavata ja olla osallisena matkanne tekoa… Toivon parastanne. Matkan väli, jonka olitte kyydissämme Viipurin Veikot – Viipurin kauppahallin parkkipaikka.

    • Reply senni tiistai, marraskuu 6, 2018 at 22:44

      Kiitos kyydistä!! 🙂 Oli kiva tavata!

    Leave a Reply

    This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.