Yleinen

Reissussa katastrofin keskellä

torstai, heinäkuu 18, 2019

Ihmismielelle lienee tyypillistä ajatella, etteivät katastrofit ikinä osu omalle kohdalle. Järkytyksen vallassa olen lukenut ympäri maailmaa sattuneista luonnonkatasrofeista ja terroriteoista, ja tuntenut syvää kiitollisuutta saadessani olla sillä hetkellä kaukana hirveistä tapahtumista, turvassa. Mutta entä kun katastrofi tapahtuu ja huomaatkin olevasi keskellä sitä? Näin minulle kävi Pääsiäisenä 2019 ollessani Sri Lankassa terroristi-iskujen aikaan. Kerron tässä postauksessa reissunkulusta ja tuntemuksistani terroritekojen aikana ja jälkeen, ja kuinka ne vaikuttivat minuun silloin ja nyt.

Lomaa oli takana reilu viikko ja vielä vajaa samanmoinen edessä. Heräilimme uuteen aamuun paratiisissa, Sri Lankan Hiriketiyassa. Majapaikkamme kokki valmisti meille aamiaiseksi kookostäytteisiä pannukakkuja joita nautimme palmujen katveessa merinäköalan avautuessa edessämme.

Lähdimme rannalle ja pian sain perhe-whatsappiin kauhistuneita viestejä perheenjäseniltäni. Ihmettelin mistä on kyse ja avasin Iltasanomien sivut. Pääuutisena kissankokoisin kirjaimin luki kirkossa räjähtäneen Sri Lankassa. En tässä vaiheessa tajunnut tilanteen laajuutta ja oikeastaan edes mitä oli tapahtunut, liekö kyseessä jokin selviytymisreaktio joka sysää järkyttävän tiedon syrjään suojellakseen. En ehtinyt tutkia uutista tarkemmin kun puhelimeni soi ja poikaystäväni soitti ihan muissa merkeissä. Kerroin lukeneeni juuri jotain järkyttävää, uutiset eivät olleet vielä kantautuneet poikaystäväni korviin. Kerroin lyhyesti mitä olin lukenut, olimme hetken aikaa hieman järkyttyneitä kumpikin kunnes ohjasin keskustelun ihan muihin aiheisiin, työntäen juuri lukemani uutisen jälleen jonnekin kauas pois. Puhelu päättyi siihen että puhelimestani loppui akku, joten jatkoimme rantapäivää suht leppoisasti tietämättä sen kummemmin muun maan tapahtumista, uutisen ollessa kuitenkin takaraivossa. Tuolla Hiriketiyan rannalla kaikki oli täysin normaalisti, eikä mistään voinut päätellä että alle sadan kilometrin päässä useampi pommi oli räjähtänyt ja satoja ihmisiä saanut surmansa.

Lounasaikaan lähdimme etsimään automaattia ja lounaspaikkaa, ja lounaan äärellä aloimme tutkia tapahtumia tarkemmin. Serkkuni isä kysyi olemmeko tehneet matkustusilmoitukset – emme olleet. Hoidimme nämä kuntoon ja tässä vaiheessa hirmutapahtumat alkoivat konkretisoitua tajuntaamme. Kirkkoihin ja hotelleihin tehtyjä iskuja oli useita, Lännessä Colombossa sekä maan itä-puolella. Hiriketiya jossa sillä hetkellä olimme oli etelä-rannikolla, lähes sadan kilometrin päässä iskuista. Siitä huolimatta pelko iski tässä vaiheessa, nämäkin iskupaikat olivat kaukana toisistaan, mistä sitä olisi voinut mitenkään tietää jos täälläkin pian räjähtäisi! Huomasin tarkkailevani hieman epäluuloisena jokaista pienellä palmujen reunustamalla rantatiellä tullutta vastaantulijaa.

Palasimme majapaikkaamme ja aloimme lukea uutisia kaikista mahdollisista lähteistä. Huomasimme että sosiaalisen median kanavat olivat tässä vaiheessa lakanneet toimimasta. Saimme myöhemmin tietää Sri Lankan hallituksen sulkeneen ne valeuutisten leviämisen estämiseksi. Kun tapahtumien laajuus ja vakavuus valkeni meille, aloin tuntea pientä paniikkia. Halusin päästä heti kotiin, vaikka samaan aikaan Colombon lentokentälle meneminen tuntui vihoviimeiseltä vaihtoehdolta. Päivittelimme uutissivustoja aktiivisesti, pysyäksemme kärryillä mahdollisista uusista iskuista. Uutissivuston avaaminen pelotti joka kerta kovasti, sillä aina oli läsnä pelko siitä että räjähdyksiä olisi tullut lisää. Olo oli epätodellinen ja sanoinkuvailematon, eihän tällaisten asioiden pitänyt ikinä osua omalle kohdalle! Tapahtunutta ei jotenkin pystynyt käsittämään, mutta samaan aikaan sitä onnistui pysymään ihmeen rauhallisena – ilmeisesti jälleen jonkin selviytymismekanismin ansiosta.

Huomasin saaneeni somen kautta paljon yhteydenottoja, mutta somen kaaduttua en päässyt niitä lukemaan saati vastaamaan niihin. Vain Iphonen kautta lähetetyt tekstiviestit tulivat perille. Viesteistä välittyi lähimmäisten suuri huoli Suomessa, ja tämä vahvisti vaaraa ja todellisuutta entisestään. Tiedotin lähipiiriäni siskoni kautta, jonka kanssa meillä toimi tekstiviestiyhteys.

Matkustusilmoitukset tehtyämme aloimme saada tiedotteita ja ohjeita ulkoministeriöltä sähköpostitse ja tekstiviestitse. Yksi näistä tiedotteista koski koko maata koskevaa ulkonaliikkumiskieltoa, joka astui voimaan iskupäivänä sunnuntaina. Otimme asian vakavasti, mutta koska koimme majapaikkamme lähiympäristön melko turvalliseksi, uskalsimme lähteä etsimään illallispaikkaa. Olimme kuulleet suosituksia Rosi nimisen paikallisen naisen pitämästä majapaikasta, jossa oli mahdollista osallistua ruuan valmistukseen. Koska Rosi’s sijaitsi ihan lähellä, otimme suunnan sinne. Ihastuttava Rosi otti meidät sydämellisesti vastaan, mutta valitteli ettei loukkaantumisensa vuoksi ollut päässyt ruokakauppaan ja ulkonaliikkumiskiellon vuoksi kaikki alueen kaupat ja ravintolat oli suljettu. Hän vaati kuitenkin saada tehdä meille illallista niistä vähistä raaka-aineista joita heiltä löytyi, sillä muuten emme olisi saaneet ruokaa mistään. Olimme hyvin kiitollisia herkkuateriasta, eikä Rosi suostunut millään ottamaan meiltä maksua illallisesta. Hän oli hyvin järkyttynyt terrori-iskuista eikä halunnut seurata uutisia. Tämä tuntui olevan melko yleistä paikallisten keskuudessa. Onnistuimme kuitenkin nauttimaan illasta muiden vieraiden seka Rosin perheineen seurassa.

Seuraavana päivänä koitimme jatkaa lomaa mahdollisimman normaalisti ja melko hyvin siinä onnistuimmekin. Pieni pelko oli kuitenkin koko ajan läsnä. Vietimme rauhallista rantapäivää lähes autiolla rannalla hollantilaisen tuttavamme kanssa ja muistan tunteneeni oloni jopa rentoutuneeksi päivän aikana (postauksen kuvat ovat tältä päivältä). Yön aikana ei ollut tullut uusia uutisia. Muistan että jossain vaiheessa päivää koimme kuitenkin järkytyksen uutissivuston avattuamme; uusi pommi oli räjähtänyt. Rentoutunut fiilis oli jälleen tiessään ja pelko alkoi vallata mieltä. Osoittautui, että kyseessä oli edellispäiväinen pommi joka oli räjähtänyt purkutoimenpiteiden yhteydessä. Uusia iskuja ei oltu tehty. Tämä rauhoitti hieman mieltä, mutta toisaalta mieleen hiipivät kauhukuvat kaikista teiden varsilla vaanivista vielä räjähtämättömistä pommeista. Epätietoisuus on kamala tunne. Samalla ulkoministeriöltä kilahti puhelimeen tieto uudesta ulkonaliikkumiskiellosta. Joidenkin taikavoimien ansiosta onnistuin pysymään taas vahvana ja järjissäni.

Olen oikeastaan yllättynyt kuinka onnistuin pysymään niin rauhallisena. Mielessä kävi, aiheuttivatko tapahtumat jonkin trauman joka pamahtaisi valtavalla voimalla päälle kunhan pääsisin kotiin. Jos siis pääsisin kotiin, tällainen asia ei tuntunut enää itsestäänselvyydeltä. Aloin käydä mielessä läpi asioita joita en ole elämässäni vielä saavuttanut, pääsisinkö niitä ikinä kokemaan? Vaikka pyörittelin näin suuria asioita päässäni, koin siitä huolimatta oloni melko rauhalliseksi. Kirjoitin puhelimella blogitekstin kotiväkeä rauhoitellakseni, ja siitä käy ilmi kuinka turvalliseksi toisaalta tunsin oloni siellä missä sillä hetkellä olin. Kauhea vaara tuntui vaanivan Colombossa ja matkalla sinne. Olin toisaalta onnellinen että lähtöömme oli vielä muutamia päiviä, mikä tarkoitti lisää aikaa antaa tilanteen rauhoittua.

Jossain vaiheessa meidän oli jätettävä Hiriketiya taakse ja alkaa liikkua etelä-rannikkoa itään päin lähemmäs Colomboa. Muistan, että nämä tuktukilla taittamamme matkat olivat kaikista pelottavimpia, sillä ne kulkivat isojen ja vilkkaiden keskustojen läpi. Huokaisin aina helpotuksesta kun saavuimme seuraavaan majapaikkaamme turvallisesti. Seuraavina päivinä uutisia uusista räjähdyksistä ei enää kuulunut. Varasimme viimeiset yöt Unawatunasta villasta, joka sijaitsi kirjaimellisesti keskellä ei mitään. Tutustuimme kuitenkin rohkeasti myös näiden uusien paikkojen keskustoihin, ja viimeiset päivät menivätkin varsin rennoissa tunnelmissa.

Matkustustiedote kehotti saapumaan lentokentälle jopa neljä tuntia ennen lentoa ja meidän kohdalla se tarkoitti autokyytiä villaltamme varhain aamuyöstä. Emme halunneet viettää Colombossa yhtään enempää aikaa kuin tarvis, joten meillä oli noin kahden tunnin ajomatka Colomboon. Kuskimme ajoi varmuuden vuoksi poikkeusreittiä kiertäen Colombon keskustan, koska räjähtämättömien pommien uhka oli yhä voimassa. Lentokentän erityisjärjestelyt estivät kuskiamme ajamasta lentokentälle asti, ja meidän piti hypätä kyydistä ja jatkaa matkaa lentokenttäbussilla. Koko alue oli miehitetty sotilailla ja niin passit kuin matkatavaratkin tarkistettiin useaan otteeseen. Järjestelyiden ansiosta olo oli melko turvallinen mutta silti levoton; halusin päästä Suomen kamaralle heti paikalla! Jostain syystä kentälle päästyämme aloin tavoistani poiketen hieman jännittää myös tulevia lentoja ja menisikö kaikki niiden osalta hyvin. Kotiin pääseminen turvallisesti ei vielä tässäkään vaiheessa tuntunut millään tavalla itsestäänselvältä asialta. Tuntuu kuin jonkinlainen selvitymisvietti olisi vallannut mieleni, ikäänkuin matkan varrelle olisi asetettu vaaroja joista yritin selvitä yksi kerrallaan.

Kotiin pääsimme kuitenkin turvallisesti eivätkä tapahtumien aiheuttamat kauhukuvat ole juuri palanneet mieleeni. Tokikaan emme olleet missään vaiheessa suoranaisesti vaarasta, sillä olimme onnekkaasti kaukana iskupaikoista niiden tapahtuessa. Ymmärtääkseni monet Sri Lankassa samaan aikaan olleet aikaistivat kotiinpaluulentojaan tapahtumien johdosta. Varmasti tunnelma oli hyvin erilainen vaikkapa Colombossa kuin rauhallisissa rantakohteissa joissa itse majailimme. Siitä huolimatta vaara oli meidänkin kohdalla koko ajan läsnä ja koin tuntemuksia joita en ole ikinä ennen kokenut. Olen myös yllättynyt kuinka sopeutuvainen ihmismieli onkaan. Uskon että meitä auttoi myös jonkin verran se,että vietimme aikaa paikallisten kanssa, jotka jatkoivat elämäänsä normaalisti kriisitilanteesta huolimatta. En tiedä olenko eri ihminen tämän kaiken johdosta, mutta uskon että tällainen aivan uusi tilanne vaikuttaa väkisinkin jotenkin. Joka tapauksessa tilanne pakotti minua miettimään elämää uudelta kantilta, ja ehkä osaan kokemuksen ansiosta arvostaa elämää enemmän, olemaan kiitollisempi siitä mitä minulla on ja tavoittelemaan unelmiani entistä hanakammin.

You Might Also Like

16 Comments

  • Reply Piyya torstai, heinäkuu 18, 2019 at 22:31

    Hieno kertomus tunteiden mylläkästä ja tuosta epävarmuuden kokemuksesta ❤️
    En halua, enkä pysty kirjoittamaan enempää koska koen tuon kirjoituksesi voimakkaasti. Kiitos

    • Reply alohatravels maanantai, heinäkuu 22, 2019 at 11:40

      Kiitos ihanasta kommentista<3 Mahtavaa kuulla jos tunnetiloihin onnistui tekstin kautta jotenkin samaistua.

  • Reply Mari sunnuntai, heinäkuu 21, 2019 at 20:44

    Ajattelemisen aihetta antava kirjoitus. Hienosti kuvaat tuntoja epäselvässä ja pelottavassakin tilanteessa.

  • Reply Reissu-Jani maanantai, heinäkuu 22, 2019 at 22:57

    Hyvä että toit esille UM:n matkustusilmoituksen – Se on tosiaan syytä tehdä, vaikka menisi käymään Tallinnassa. FB:ssa on myös ”Olen turvassa” -nappi/toiminto, jolla voi ilmoittaa kavereille olevansa turvassa – jos eivät muuten saa yhteyttä esim. ruuhkautuneen viestiliikenteen takia. Minulla oli suunnitelmissa matkustaa Sri Lankaan ensi talvena, mutta kohde vaihtui toiseen tämän terroriteon jälkeen. Valitettavasti eniten tästä kärsivät paikalliset yrittäjät.
    Olin itse työmatkalla Mumbaissa 2000-luvun alussa, ja viikko siitä kun olin tullut kotiin tehtiin ne isot iskut Mumbain hotelleihin, jossa tapettiin satoja. Kyllä se pisti hieman ajattelemaan että jos työmatka olisi jatkunut vielä viikon…

    Koskaan ei voi tietää mitä sattuu kun matkustaa, mutta en anna sen itseäni pelottaa – ja pyrin tekemään aina Plan B suunnitelmat ”mitä jos tapauksiin” ja työmatkoilla meillä on sitten ihan kertaluokkaa isommat ohjeet ja toiminta tavat (autoissa tummat lasit ja käytetään vain tiettyjä lentoyhtiöitä yms). Toki ihminen voi toimia ihan tosin kuin mitä on suunnitellut – jos tilanne sattuu päälle..

  • Reply Virpi/Hätälasku matkablogi tiistai, heinäkuu 23, 2019 at 23:54

    Hieno kirjoitus valtavan pelottavasta asiasta. En osaa kuvitella miten itse kokisi jos lomakohteessa tapahtuisi jotain vastaavaa. Kiitos että jaoit tämän meille.

  • Reply Laura keskiviikko, heinäkuu 24, 2019 at 00:09

    Todella otteessaan pitävä kirjoitus, onneksi ei sattunut mitään! Ennen kuin sattuu jotain tai käy ”lähellä piti” tilanne, harvoin ymmärtää kuinka pienestä kaikki on loppupeleissä kiinni. Turvallisia reissukilometrejä jatkossakin! 🙂

    https://wpdev.rantapallo.fi/laurantarakalla

  • Reply Travelloverin Annika keskiviikko, heinäkuu 24, 2019 at 16:22

    Nämä ovat kamalia jo pelkästään lukea lehdestä, saati sitten, että olisi lähettyvillä. Kyllä ihmismieli varmasti torjuu tapahtumat, kun eihän tuommoisia oikein pysty käsittelemään. On niin kaukana omasta kokemusmaailmasta.

    Minä en ole kokenut tuollaista, mutta joutunut toisenlaisen rikoksen kohteeksi. Minä koin saavani apua Rikosuhripäivystyksestä.

  • Reply Merja / Merjan matkassa torstai, heinäkuu 25, 2019 at 20:40

    Hienosti kirjoitettu ja pystyi lähes samaistumaan niihin tunteisiin, mitä olet kokenut. Minulle ei ihan vastaavaa ole sattunut, mutta olimme joulun ja uuden vuoden Krabilla ja niille kulmille iski silloin trooppinen hirmumyrsky. En aluksi edes käsittänyt tilanteen vakavuutta, mutta siinä vaiheessa kun luettiin suomalaisista iltapäivälehdistä myrskystä, alkoi valkenemaan ettei se ihan pieni tuulenpuuska ole. Meidän lomakohde säästyi kuitenkin pahimmalta, mutta pari päivää meni myrskyä odotellessa. Terrori-iskut ovat kamalia ja jos niitä lomakohteen lähellä sattuu, en tiedä miten reagoisin. Varmasti alkaisi tehdä mieli kotiin niin pian kuin mahdollista.

  • Reply sarrrri | La Vida Loca 2.0 perjantai, heinäkuu 26, 2019 at 11:28

    Hyi kamala. Tosi samaistuttava teksti, ihan hirveän pelottava tilanne! Itsellä on ollut onnea matkassa kun ei ole mitään tällaista sattunut lähelle, mutta mistäs sen tietää milloin sellaistakin tulee eteen. Kauheaa. Hyvä kuitenkin, ettet ole liiemmin tästä kuitenkaan joutunut traumatisoitumaan!

  • Reply Stacy Siivonen perjantai, heinäkuu 26, 2019 at 12:41

    Tuo nyt opetti tehokkaasti, että aina matkustusilmoitus. Ikävää, että loma meni kaaokseksi noin pienessä maassa. Itse olin Intiassa kun Intian ja Pakistanin välinen jatkuva vihanpito otti uusia kierroksia, mutta onneksi kaukana pelipaikalta. Kerran olin sitten Kaliforniassa keskellä pensaspaloaluetta ja Suomessakin asia oli uutisissa, joten Suomesta soitettiin minulle.

  • Reply Sandra / Terveiset päiväntasaajalta perjantai, heinäkuu 26, 2019 at 13:50

    Kamala juttu! :/ Onneksi ette sattuneet paikkoihin, joissa pommit olivat ja vältitte sen suurimman paniikin sitten. Mutta ihan hirveää varmasti lukea ja olla samaan aikaan kuitenkin pimennossa. :/ Ei tuota fiilistä voi edes kuvitella.

  • Reply Mirva / Albanianlomakodit.com perjantai, heinäkuu 26, 2019 at 23:46

    Varmasti odottaminen on se pahin ja epätietoisuus eikä asialle voi oikein tehdä mitään. Lisänä tietenkin että yhteydenpito on haastavaa. Onneksi kaikki meni kuitenkin lopulta hyvin 🙂

  • Reply Periaatteen Nainen lauantai, heinäkuu 27, 2019 at 10:56

    Todella kiinnostava kirjoitus. Olin itse vaihto-oppilaana Dominikaanisessa tasavallassa 9/11 iskujen aikaan (mikä tuolla oli suuri järkytys jo siksi, että New Yorkissa asuu yli 8 miljoonaa dominikaania), ja muistan kuinka sain kuulla koulupäivän päätteeksi – kuukauden espanjan opiskelun jälkeen – tapahtuneista ja niitä oli hyvin vaikea sisäistää (ja ymmärtää, luulin, että nekin jotka englanniksi kertoivat tapahtumista olivat jotenkin sekaisin, koska se ei käynyt lainkaan järkeen mitä oli tapahtunut).

  • Reply Anna | Muuttolintu sunnuntai, heinäkuu 28, 2019 at 03:16

    Tää oli kyllä niin kamala juttu, ja jotenkin kosketti itseä syvältä ja otti sydämestä kun oltiin just vietetty kuukausi Sri Lankassa. Toivottavasti nyt ei enempää tule iskuja, jotta turismi pääsee toipumaan. Miulla on muuten aivan identtinen kuva samanlaisesta ”hiiri” -kookospähkinästä 🙂

  • Reply Anna | TÄMÄ MATKA sunnuntai, heinäkuu 28, 2019 at 08:31

    Mä en jaksa oikein stressata mitään. Jos jotain tapahtuu, se tapahtuu. Mutta siten kun tapahtuu, pitää muistaa huolehtia perusjutuista, joita tietty ovat vesi ja ruoka ja raha. Eli usein kun kosahtaa, seuraa ulkonaliikkumiskieltoa ym. jolloin vettä ja ruokaa voi olla hankala hommailla. Paikallisilla on usein myös pakonomainen tapa tyhjentää kauppa heti, jolloin sinne ei jää mitään ostettavaa. Siksi hotellihuoneeseen kannattaa vähän hamstrailla evästä ja muuta. Samoin käteinen saattaa noissa tilanteisa nousta yhtäkkiä arvoon arvaamattomaan. No tietty toinen perusjuttu on pysyä erossa mahdollisista uusista iskukohteista. Jossain random paikassa keskellä bambumajaa on luultavasti täysin turvassa, mutta kusinen paikka olisi, jos esim . lento olisi ollut lähdössä heti iskujen jälkeen. Ei siksi, että lentokenttä räjäytettäisiin, vaan siksi, että siitä tulee hetkessä maan vartioiduin paikka, johon on pirun hankala päästä.

  • Leave a Reply