Notice: Trying to get property 'plugins' of non-object in /var/www/www.rantapallo.fi/wp-content/plugins/styles/classes/styles-customize.php on line 150
Yleinen

Filippiinit osa 2 – Noituutta?

sunnuntai, helmikuu 11, 2018

Ensimmäisen osan Filippiinien reissusta pääset lukemaan täältä. Matkamme sijoittuu tammikuulle 2016.

Noin viikon paratiisisaari Pandan Islandilla vietettyämme oli aika jatkaa matkaa. Internet-yhteydet olivat toimineet saarella hyvin huonosti viimeiset päivät, joten meillä ei ollut tarkkaa tietoa mihin päin Filippiinejä matkamme jatkuisi. Kuten ensimmäisessä osassa mainitsin, liikkuminen saarten välillä on hidasta. Tästä syystä toiveissa oli löytää seuraava majapaikka mahdollisimman läheltä. Heikoilla yhteyksillä onnistuimme bongaamaan Tripadvisorista resortin viereisen Mindoro saaren länsirannikolta (sama saari jolle Manilasta lensimme). Mindoro ei ole varsinaisesti turistikohde, vaan melko alkeellinen saari, jonka asukkaat elävät köyhissä oloissa teiden varsille rakennetuissa peltitaloissaan. Mindoron keskus San Jose, jossa lentokenttäkin sijaitsee, on saaren eteläosassa. Yritin ennen lähtöämme Pandan Islandilta soittaa löytämäämme resorttiin ja varmistaa olisiko meille tilaa, mutta puheluun ei useammasta yrityksestä huolimatta vastattu. Päätimme lähteä riskillä matkaan.

Lyhyen venematkan jälkeen olimme Mindorolla ja otimme kyydin paikalliselle bussiasemalle. Yritimme selvittää millä bussilla pääsisimme mahdollisimman lähelle potentiaalista majapaikkaamme. Avuksemme riensi paikallinen mies, joka puhui hieman englantia ja esitteli itsensä Jokeriksi. Vanhalla Nokiallaan Jokeri soitti pari puhelua ja pian meillä oli oikea bussi tiedossa. Nousimme bussiin ja yritimme näyttää kuskille kartan avulla missä kohtaa meidät pitäisi suunnilleen jättää pois kyydistä. Tässä vaiheessa meillä ei olemattomien nettiyhteyksien vuoksi ollut majapaikan tarkkaa sijaintia tiedossa ja googlen offline-kartta oli meille vielä tuntematon käsite. Myöskään resortin nimi ei ollut kuskille tuttu. Hän raapi päätään hermostuneena, mutta kuinka ollakaan apu löytyi jälleen läheltä; samassa bussissa istuva rouva oli sattumoisin kyseisen resortin siivooja ja lupasi ohjata meidät perille. Yhteistä kieltä meiltä ei kuskin, avuliaan rouvan tai muiden matkustajien kanssa löytynyt, mutta jälleen kerran kaikesta selvittiin.

Jäimme kyydistä vilkkaan tien varrella ja jatkoimme matkaa jalkaisin kiemurtelevalle hiekkatielle oppaamme opastuksella. Rouva soitti jonnekin, ja pian meitä tuli hakemaan majapaikan työntekijä autollaan. Saavuimme resortille, joka koostui useasta erillisestä rakennuksesta. Uskonnollisia patsaita oli ripoteltu ympäri pihaa. Odottelimme huonettamme hotellin aulassa, kun saksalainen nainen tuli iloisena kertomaan meille majapaikan omistajan ”parantajantaidoista”. Emme oikein ymmärtäneet mitä nainen yritti meille sanoa, mutta pian hänen riemunsa yltyi entisestään ja hän juoksi etsimään tätä kuuluisaa ”parantajaa” (healer). Ei aikaakaan, kun hän palasi takaisin paikallisen naisen kanssa, ja he yhdessä alkoivat hipelöidä poikaystäväni kasvoja. He olivat varmoja että poikaystäväni oli ollut heidän vieraana aikaisemmin, ja olivat iloisia jälleennäkemisestä. Näin ei kuitenkaan ollut, ja naiset rauhoittuivat. Olimme hieman hämmentyneitä tapahtuneesta ja ihmettelimme hetken mihin olimmekaan oikein tulleet.

Meiltä kysyttiin olemmeko naimisissa (emme), ja pian meidät vietiin huoneeseemme. Pienessä yhden huoneen rakennuksessa kaksi pientä sänkyä oli sijoitettu huoneen kauimmaisiin nurkkiin toisistaan. Vessa ei toiminut, eikä kumpaakaan kahdesta ulos johtavasta ovesta saanut lukittua. Emme normaalisti valita kovin helpolla, mutta tällä kertaa kävimme pyytämässä toista huonetta. Onneksemme saimme huoneen isommasta rakennuksesta, tällä kertaa parivuoteella, toimivalla vessalla ja lukittavalla ovella. Emme tässä vaiheessa vielä arvanneet, mitä kaikkea erikoista olisi vielä luvassa.

Pian olikin lounasaika. Saavuimme ruokasaliin, ja yllätykseksemme meille olikin katettu oma pöytä hotellin aulaan (”love table”, kuten paikan omistaja sitä kuvaili), muiden vieraiden tuijotellessa meitä silmä kovana ruokasalista. Kun ruoka tuotiin seisovaan pöytään, muu seurue hyökkäsi pöydän antimien kimppuun. Menimme jonon hännille, ja kun tuli meidän vuoromme, pöytä ammotti tyhjyyttään. Ruoka oli loppunut, ja henkilökunta tuli kertomaan että he valmistaisivat meille jotain. Tässä vaiheessa päätimme kokeilla paikan Internet-yhteyttä – joka ei toiminut. Myöskään puhelimissa ei ollut kenttää. Kun ruokamme saapui, rouva parantaja saapui pöytäämme, silitti selkääni ja kuiskasi korvaani ”good appetite”. En yleensä usko mihinkään yliluonnolliseen, mutta tässä vaiheessa alkoi mielikuvitus laukata. Mikä ihmeen paikka tämä oikein on? Kuka tämä kumma parantaja oikein oli? Yritettiinkö meidät myrkyttää? Miksi kaikki muut vieraat käyttäytyivät kuin heidät olisi huumattu? Miksei täällä toiminut netti- ja puhelinyhteydet? Pidän itseäni melko syvällisenä ja suvaitsevaisena ihmisenä, mutta kaikki kokemamme alkoi mennä vähän yli. Päätimme, että jäisimme yhdeksi yöksi ja lähtisimme seuraavana aamuna jatkamaan matkaa.

Oli tässä paikassa yksi hyväkin asia: ranta! Se oli täällä yksi hienoimpia ja vaikuttavimpia näkemiäni. Silmänkantamattomiin tyhjää hiekkarantaa, ja aallot jotka kauniisti löivät rantaan. Horisontti oli autio, lukuunottamatta erikoista pientä saarta joka siinsi kaukana, suoraan auringon alapuolella. Sää oli pilvinen kun saavuimme rantaan, mutta pian aurinko tuli esiin. Juoksimme mereen aaltojen keinutettaviksi, ja olimme  vedessä varmaan useamman tunnin. Kävimme kysymässä surffilautoja, mutta niitä resortillamme ei ollut. Lähdimme kävelemään rantaa toiseen suuntaan, ja kävimme kysymässä lautoja myös naapureilta. Harmiksemme surffilaudoista ei ollut tietoakaan. Tyydyimme ”body surffaamaan”, eli liukumaan aalloissa käyttäen omaa kehoa ikäänkuin lautana. Olo oli kuin lapsella! Kaikki stressaavat kokemukset unohtuivat aalloissa, ja vaikka kyseessä oli pelkkä ranta, tämä kokemus jäi mieleen yhtenä loman huippuhetkistä.

Auringonlaskun aikaan näky rannalla oli suorastaan maaginen. Tämän lomaosuuden kuvasaldo jäi valitettavasti hyvin vähäiseksi. Pelon vallassa ei selvästi tullut mieleen kaivaa kameraa/puhelinta esiin 🙂

Illallisella olimme varautuneet omaksumaan ”talon tavat” jotta meille jäisi tällä kertaa syötävää. Ihmettelen yhä näiden aikuisten ihmisten käytöstapoja, liekö sitten jokin kulttuurikysymys. Mutta jätetään muiden vieraiden kansalaisuus pimentoon. Yöllä heräsimme siihen, että jokin rysähti huoneemme ikkunaa vasten kovalla voimalla. Heräsimme kauhuissamme, ja kuulimme kun joku rapisteli oven ulkopuolella. Poikaystäväni mentyä tarkistamaan, äänten aiheuttaja oli poissa. Tulimme siihen tulokseen, että kyseessä lienee ollut jokin muun porukan rituaali, ja päätimme lähteä aamulla pois niin aikaisin kuin mahdollista.

Olen yrittänyt jälkikäteen etsiä tietoa tästä paikasta, mutta informaatiota on hyvin huonosti saatavilla. Joka tapauksessa nämä kokemukset olivat todella karmivia ja saivat minut ensimmäistä kertaa melkein uskomaan johonkin yliluonnolliseen. Jälkikäteen tätä voi muistella erikoisena kokemuksena, mutta paikalla ollessa en voi kieltää etteikö olisi pelottanut.

Filippiinien matka jatkuu vielä yhden postauksen verran, seuraavassa osassa kerron muun muassa yöpymisestämme vedessä kelluvissa bungaloweissa!

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Jenni tiistai, helmikuu 13, 2018 at 16:48

    Apua millanen paikka 😀 Välillä huvitti tätä lukiessa, mutta toisaalta aika kammottavaa olis itse majoittua tollasessa.

    • Reply alohatravels keskiviikko, helmikuu 14, 2018 at 12:08

      Hahah, nyt jälkeen päin näille kokemuksimme pystyy jo nauramaan, mutta paikan päällä oli vähän eri tunnelmat 😀 Varmasti kaikelle löytyy ihan looginen selitys, joskaan tuon paikan harjoittama ”parannus”-meininki ei ole itselleni vieläkään valjennut.

    Leave a Reply